Elettiin vuotta 2004 ja olin juuri eronnut ensimmäisestä vakavasta suhteestani. Erot ovat aina vaikeita, mutta tärkeää on ymmärtää että se ei ole kaiken loppu, vaan oikeastaan uuden alku. Sain tuolloin vuonna 2004 ystävältäni Barcelonan tuliaisiksi (sen saman ystävän kanssa lähden kuukauden päästä Barcelonaan) yöpuvun housut, joihin oli kirjailtu tuo kuvani teksti (sometimes you have to loose something to get something better). Se osui ja upposi heti ensimmäiselle lukemalla. Ne housut eivät enää mahdu päälle, mutta ovat edelleen säilössä.
Yksi asia mistä huomaan vanhenevani ovat pariskunnat, jotka ilmoittavat iloisista perheuutisista, häistä ja asunnon ostoista. Toinen asia mistä huomaan vanhenevani ovat näiden ilouutisten kääntöpuoli, eli erouutiset. Tällä hetkellä huomaan että lähipiirini ihmiset alkavat saavuttamaan kolmeakymppiä ja sitten joko painetaan jarrut pohjaan tai mennään täyttä höyryä eteenpäin.
Minun tapaani monet ystävistäni ovat alkaneet seurustelemaan hyvinkin varhain ja tässä voisinko sanoa aikuistumisprosessin edetessä huomaa, että joko ollaan kasvettu yhteen tai erilleen. Voin ainakin itse sanoa olevani täysin eri ihminen mitä viisi vuotta sitten Vaasaan tultaessa. Jos olisin edennyt alkuperäisen suunnitelmani mukaan, olisin jo valmistunut HTM ja jaloissa pyörisi ainakin yksi taapero ja se kultainennoutaja. Näin ei kumminkaan käynyt. Myöhemmin olen ymmärtänyt sen, että mitä haluan elämälläni tehdä ennen kuin alan edes haaveilemaan jälkikasvusta. Onneksi kuuntelin sydäntäni.
Tik tak tik tak, kello tikittää. Vai tikittääkö? Ei ainakaan minun kelloni. Välillä tuntuu, että toisien ihmisten on jotenkin vaikea niellä sitä asiaa, että kaikki eivät halua lapsia. Minulla on monta upeaa sinkkua noin kolmekymppistä ystävää ja he ovat monta kertaa sanoneet, että heitä vähän niin kuin syyllistetään siitä ettei heillä ole miestä tai lapsia. Moni ala-aste aikaisista kavereistani ovat saaneet jo lapsia tai sitten niitä toivotaan todella hartaasti. Olen huomannut ja kuullut kiertoteitse, että monille on vähän niin kuin jonkinnäköinen ongelma ettei meillä ole lapsia tai minulla sitä suurempaa timanttisormusta sormessani. Ei. Meillä ei ole mitään harkinta-aikaa tai muutakaan. Me vaan halutaan elää vielä ihan kaksin ja myöskin ilman sitä karvatassua.
Monelle ystävälläni olen sanonut, ettei kannata välittää kenenkään syyllistämisestä. Jokainen saa elää ihan niin kuin itse haluaa. Lapsia tulee jos tulee. Eikä mielestäni mitään tulisi tehdä vain sen takia, että “kun näin kuuluu tehdä”. Kuka on ensinnäkään päättänyt, että lapsia pitää saada ennen kolmeakymppiä? Sehän ei myöskään ole tietenkään mikään itsestäänselvyys että lapsia edes välttämättä kaikki saa tai haluaa.
Olen myös yrittänyt kannustaa ihania sinkkuystäviäni, että parempi on olla yksin kuin kaksin, mutta kumminkin yksin. Näin ainakin itse aikoinaan koin. Turha on elää yhdessä, jos suhteella ei ole tulevaisuutta. Joskus pitää vain pystyä luopumaan jostakin, jotta saisi tilalle jotain parempaa. Teissä ei todellakaan ole mitään vikaa, teidän vain pitää vielä odottaa jotta se oikea osuu kohdalle.
104 Comments
Ihmiset eivät ole samanlaisia. Ei kaikilla tarvitse olla sitä pientä mökkiä ja perunamaata, mukuloineen ja koirineen. Vielä kun kaikki tämän ymmärtäisivät. =)
Toivon, että hyvät ihmiset, jotka haluavat lapsia, niitä saisivat ja kukaan ketä niitä ei halua, ei lähtisi “vahingon” sattuessa sellaisia väkipakolla kasvattamaankaan. Olen valitettavasti nähnyt liian monta äitiä, jotka ovat kostaneet lapsilleen oman pahan olonsa. =(
Niin, rakastan lapsia, mutta tässä elämäntilanteessa en voi edes ajatella omia lapsia :)
Niin, kukaan lapsi ei ole pyytänyt tulla tänne maailmaan, niin ei siitä pitäisi ainakaan sitä lasta rangaista :/
Tosi surullista.
Ihmiset eivät ole samanlaisia. Ei kaikilla tarvitse olla sitä pientä mökkiä ja perunamaata, mukuloineen ja koirineen. Vielä kun kaikki tämän ymmärtäisivät. =) Toivon, että hyvät ihmiset, jotka haluavat lapsia, niitä saisivat ja kukaan ketä niitä ei halua, ei lähtisi “vahingon” sattuessa sellaisia väkipakolla kasvattamaankaan. Olen valitettavasti nähnyt liian monta äitiä, jotka ovat kostaneet lapsilleen oman pahan olonsa. =(
täällä yksi jolle osui juuri omalle kohdalle lähes kaikki tämä joka sitten lopulta johti siihen, että pian muutan uuteen kotiin ihan yksin. mutta niinhän se on että pitää vaan pitää pää pystyssä ja uskoa siihen, että kyllä asiat järjestyvät. olen koko sydämestäni tuota syyllistämistä vastaan, jokainen varmasti itse tietää parhaiten mitä pitää tehdä että tuntisi olonsa hyväksi.
kiitos <3
Muistan kun ala-aste opettajani aina tankkasi, että ei saa jäädä tuleen makaamaan. Silloin 8-vuotiaana en vielä ihan sisäistänyt että mitä hän sillä tarkoitti mutta näin myöhemmällä iällä olen aina ajatellut noin. Aina pitää vain nostaa pää pystyyn ja muistaa että aamun valjetessa asiat näyttävät aina valoisimmilta.
Iduska, asioilla on aina tapana järjestyä. Tästä se elämä alkaa :)
täällä yksi jolle osui juuri omalle kohdalle lähes kaikki tämä joka sitten lopulta johti siihen, että pian muutan uuteen kotiin ihan yksin. mutta niinhän se on että pitää vaan pitää pää pystyssä ja uskoa siihen, että kyllä asiat järjestyvät. olen koko sydämestäni tuota syyllistämistä vastaan, jokainen varmasti itse tietää parhaiten mitä pitää tehdä että tuntisi olonsa hyväksi.kiitos <3
Tämä oli kyllä hyvä kirjoitus! Olen sinkku, ollut oikeastaan koko ikäni koska ei ole kohdalle osunut sellaista jonka kanssa haluaisi jakaa elämänsä. Tästä syystä kuulenkin harvase vko (vanhemmilta) sukulaisilta että eikös/jokos sulla on mies? Mieskö sen onnen tuo? Joskus on tehny mieli sanoa että kuule mulla on nainen ihan vaan saadakseen kysyjää vähän hämilleen mutta ei sitä sitten viitti vanhemmille ihmisille sellaista päin naamaa pamauttaa. En ole myöskään varma haluanko lapsia koskaan vaikka pidän lapsista. Huomaan kun ikää tulee lisää, kaikilla ystävillä alkaa olemaan omat perheensä ja muut juttunsa. Siitä syystä huomaan viettäväni aikaa todella paljon yksin mutta toisaalta ei se huonokaan juttu ole.
Ahaha, niin. Koin jotain hyvin samantapaista silloin kun olin yksin ennen kuin tapasin nykyisen poikaystäväni. Mummikin siinä huolestui, että toivottavasti minusta ei tule liian itsenäinen…
Minun taas tekisi pamauttaa juuri tuolla samalla tavalla joillekin vatsanseudustani stressaaville ihmisille.
Ei stressiä, eihän?
Ei :)
Voi kuinka paljon tästä asiasta voisi avautua mutta ehkei tämä kommenttiboxi ole siihen oikea paikka.
Sähköpostiosoitteesta ehkä tunnistat :)
Hihi, tunnistin ;)
Tämä oli kyllä hyvä kirjoitus! Olen sinkku, ollut oikeastaan koko ikäni koska ei ole kohdalle osunut sellaista jonka kanssa haluaisi jakaa elämänsä. Tästä syystä kuulenkin harvase vko (vanhemmilta) sukulaisilta että eikös/jokos sulla on mies? Mieskö sen onnen tuo? Joskus on tehny mieli sanoa että kuule mulla on nainen ihan vaan saadakseen kysyjää vähän hämilleen mutta ei sitä sitten viitti vanhemmille ihmisille sellaista päin naamaa pamauttaa. En ole myöskään varma haluanko lapsia koskaan vaikka pidän lapsista. Huomaan kun ikää tulee lisää, kaikilla ystävillä alkaa olemaan omat perheensä ja muut juttunsa. Siitä syystä huomaan viettäväni aikaa todella paljon yksin mutta toisaalta ei se huonokaan juttu ole.
Teksti oli hienosti kirjoitettu, vaikka ei minua koskekkaan. Itse olen jokseenkin nuori äiti (22), ja olen kohdallani taas kokenut hämmästelyjä miksi jo nyt halusin lapsen, nuoruuskin kuulemma menee lapsen myötä ihan pilalle ja olisihan niitä lapsia ehtinyt myöhemminkin tehdä.. Hämmästyttää ne ihmiset, jotka tietävät mukamas kaikeasta kaiken. Eiköhän meillä kaikilla ole oikeus olla juuri niin kuin haluamme, yksin, kaksin, kolmin, karvatassun kanssa tai ilman. Ihanaa, että sinä sanoit sen ääneen taitavasti. Eihän lapset ja parisuhde tee onnelliseksi, jollei ole onnellinen itsensä kanssa.
Heh, kirjoitin tämän viime yönä kun en saanut unta. Luin sen tänään uudelleen ja päätin julkaista sen :)
Olen huomannut, että lapset ja kotieläimet ovat ihmisille jollain lailla todella herkkä aihe. Kaikki osataan paremmin kuin toiset.
Niin, ei ne asiat, esineet tai ihmiset tee onnelliseksi. Se hyvä olo kumpuaa sisältä ja ne ympärillä olevat ihmiset täydentävät kokonaisuutta.
Teksti oli hienosti kirjoitettu, vaikka ei minua koskekkaan. Itse olen jokseenkin nuori äiti (22), ja olen kohdallani taas kokenut hämmästelyjä miksi jo nyt halusin lapsen, nuoruuskin kuulemma menee lapsen myötä ihan pilalle ja olisihan niitä lapsia ehtinyt myöhemminkin tehdä.. Hämmästyttää ne ihmiset, jotka tietävät mukamas kaikeasta kaiken. Eiköhän meillä kaikilla ole oikeus olla juuri niin kuin haluamme, yksin, kaksin, kolmin, karvatassun kanssa tai ilman. Ihanaa, että sinä sanoit sen ääneen taitavasti. Eihän lapset ja parisuhde tee onnelliseksi, jollei ole onnellinen itsensä kanssa.
Todella hyvä kirjoitus! Jokaisen tulisi elää sellaista elämää, joka tekee onnelliseksi. Siihen olen itse ainakin pyrkinyt. Kiitos ihanasta blogista <3
Niin minunkin mielestä :)
Voi kiitos itsellesi <3
Todella hyvä kirjoitus! Jokaisen tulisi elää sellaista elämää, joka tekee onnelliseksi. Siihen olen itse ainakin pyrkinyt. Kiitos ihanasta blogista <3
Kiitos ihana Sofie kun jaat täällä henkilökohtaisiakin asioita. Erosin itse vajaa vuosi sitten pitkäaikaisesta suhteesta (toisen aloitteesta) ja huomaan, että olen todella paljon pohtinut tätä ikäkysymystä. Kolmeenkymppiin on enää pari vuotta ja perhe, josta olen haaveillut pikkutytöstä asti, tuntuu niin kovin kaukaiselta. Tämä on surettanut paljon, vaikka emme perhettä ihan lähivuosille olleet “suunnitelleetkaan” suhteessakaan. Monet kyyneleet on vuodatettu, mutta koetan edelleen jaksaa uskoa, että jonain päivänä tämän kaiken merkitys selviää – hyvällä tavalla. Helppoa ei kuitenkaan ole ollut!
Muistan kun vuosi sitten ahdistuin kaikista vauvakyselyistä ihan toden teolla. En kumminkaan kokenut, että olisin ollut valmis saamaan lapsia ihan vielä. En tiedä miksi olen monien ihmisten mielestä jonkinnäköinen unelma äiti. Ahdistuin kaikista paineista kunnes miespuolinen kaverini otti minua kädestä kiinni ja sanoi “hei, älä stressaa, mun äiti sai minut kun hän oli 36”.
Sen lauseen jälkeen tunsin huojennuksen koko kehossani enkä ole miettinyt edes koko asiaa :)
Niin, helppoa ei tietenkään tuollaiset asiat ole. Muista kumminkin, että sen perheen voi ihan hyvin perustaa myös kolmenkympin jälkeen ;)
<3
Kiitos ihana Sofie kun jaat täällä henkilökohtaisiakin asioita. Erosin itse vajaa vuosi sitten pitkäaikaisesta suhteesta (toisen aloitteesta) ja huomaan, että olen todella paljon pohtinut tätä ikäkysymystä. Kolmeenkymppiin on enää pari vuotta ja perhe, josta olen haaveillut pikkutytöstä asti, tuntuu niin kovin kaukaiselta. Tämä on surettanut paljon, vaikka emme perhettä ihan lähivuosille olleet “suunnitelleetkaan” suhteessakaan. Monet kyyneleet on vuodatettu, mutta koetan edelleen jaksaa uskoa, että jonain päivänä tämän kaiken merkitys selviää – hyvällä tavalla. Helppoa ei kuitenkaan ole ollut!
Minäkin pohdin aina välillä tämmöisiä asioita, varsinkin kun ikää alkaa olemaan. Minä kyllä olisin valmis äidiksi mutta “ongelma” on se, että miesystäväni taas ei ole valmiks isäksi. Ärsyttää ja surettaa kun niin moni tenttaa, että milloin teille tulee vauva jne. “olisi jo teidänkin aika” jne. Sitten kerron, että mies ei vielä halua ja toinen pamauttaa no etsi uusi. Mulla on aivan ihana parisuhde ja mieheni on mitä ihanin! Rakkautta on paljon. En halua ketään muuta enkä kyllä haluaisi kenenkään muun kanssa lapsiakaan :D Enkä mä näitä asioita vatvo tai sure mutta tahdittomat ihmiset harmittaa mua! En voi sille mitään, että mies ei vielä halua lasta eikä naimisiin. Mutta joo pääasia, että itse on onnellinen elämäänsä!:)
Meillä se on ehkä toisinpäin. Hän haluaa, minä en.
Meillä on ehkä sama tilanne, kaikki toimii ja haluan nauttia vielä elämästä ihan hänen kanssa kahdestaan. Lapset on ihania, mutta mielestäni niitä ei pitäisi tehdä hätiköidysti, vaan sitten kun kumpikin haluaa <3
Minäkin pohdin aina välillä tämmöisiä asioita, varsinkin kun ikää alkaa olemaan. Minä kyllä olisin valmis äidiksi mutta “ongelma” on se, että miesystäväni taas ei ole valmiks isäksi. Ärsyttää ja surettaa kun niin moni tenttaa, että milloin teille tulee vauva jne. “olisi jo teidänkin aika” jne. Sitten kerron, että mies ei vielä halua ja toinen pamauttaa no etsi uusi. Mulla on aivan ihana parisuhde ja mieheni on mitä ihanin! Rakkautta on paljon. En halua ketään muuta enkä kyllä haluaisi kenenkään muun kanssa lapsiakaan :D Enkä mä näitä asioita vatvo tai sure mutta tahdittomat ihmiset harmittaa mua! En voi sille mitään, että mies ei vielä halua lasta eikä naimisiin. Mutta joo pääasia, että itse on onnellinen elämäänsä!:)
Huomenna tulee taas yksi vuosi ikää lisää ja ihan samojen juttujen kanssa pyörin. Jokainen vuosi lähempänä kolmeakymmentä aiheuttaa enemmän ja enemmän kyselyitä siitä omistusasunnosta, naimisiin menosta ja lapsista. Ja usein tuntuu että kun vastaa olevansa todella tyytyväinen ihan siihen mitä nyt on, ei kysyjä tunnu sitä uskovan.
Itseltäni löytyy lähipiiristä niitä ihanan suloisia ja mahtavia lapsia, ja joskus olen jollekin todennut “toisten tehtävä tässä elämässä on olla maailman parhaita äitejä, mutta toisten maailman parhaita tätejä, ja lapset tarvitsevat niitä molempia”. Itse taidan kuulua siihen jälkimäiseen ryhmään ja sitä roolia rakastan todella paljon :) Sen täteilyn lisäksi rakastan keskusta-kotiani, rakastan vapautta mennä ja tulla mieleni mukaan, ja sitä että voin halutessani olla itsekäs ilman huonoa omaatuntoa.
Onneksi voin valita, ja olla tyytyväinen itseeni ja elämääni, on se kolmekymppiä nurkan takana tai ei :)
Paljon onnea siis!
Niin, ihmisten pitäisi mielestäni ymmärtää ettei kaikki kokevat onnen ja elämän ihan eri tavoin. Meilekin on tokaistu ettei me saada kyllä mitään aikaan (lapsia siis). Tiedän että ihmiset takoittavat vain hyvää, mutta pitäisi miettiä ettei ne lapset sovi kaikkien yhtälöön :)
Haluan vielä matkustaa ja tehdä töitä ja nauttia nuoruuteni rippeistä :)
“toisten tehtävä tässä elämässä on olla maailman parhaita äitejä, mutta toisten maailman parhaita tätejä, ja lapset tarvitsevat niitä molempia”. Voisiko kukaan sanoa paremmin?
Niin, minullekin se keskusta-koti on onnen avain, sillä täällä Vaasassa olen kaivannut eläväistä elämää ja kaikkea mikä siihen sisältyy :)
Huomenna tulee taas yksi vuosi ikää lisää ja ihan samojen juttujen kanssa pyörin. Jokainen vuosi lähempänä kolmeakymmentä aiheuttaa enemmän ja enemmän kyselyitä siitä omistusasunnosta, naimisiin menosta ja lapsista. Ja usein tuntuu että kun vastaa olevansa todella tyytyväinen ihan siihen mitä nyt on, ei kysyjä tunnu sitä uskovan. Itseltäni löytyy lähipiiristä niitä ihanan suloisia ja mahtavia lapsia, ja joskus olen jollekin todennut “toisten tehtävä tässä elämässä on olla maailman parhaita äitejä, mutta toisten maailman parhaita tätejä, ja lapset tarvitsevat niitä molempia”. Itse taidan kuulua siihen jälkimäiseen ryhmään ja sitä roolia rakastan todella paljon :) Sen täteilyn lisäksi rakastan keskusta-kotiani, rakastan vapautta mennä ja tulla mieleni mukaan, ja sitä että voin halutessani olla itsekäs ilman huonoa omaatuntoa. Onneksi voin valita, ja olla tyytyväinen itseeni ja elämääni, on se kolmekymppiä nurkan takana tai ei :)
Kiitos tästä kirjoituksesta! Se todella kosketti minua. Taidan olla suurin piirtein saman ikäinen kanssasi, ehkä piirun verran vanhempi. En ole seurustellut vuosikausiin, päälle parikymppisenä koskaan. En myöskään käy juurikaan treffeillä, en vaan tapaa sellaisia miehiä, joita haluaisin tapailla. Kyse ei kohdallani ole siitä, ettenkö missään tapauksessa haluaisi seurustella, en vaan halua tehdä sitä seurustelun vuoksi, vaan jonkun tietyn miehen vuoksi, jonka haluan elämääni ja koen erityiseksi. Koen siis, että minulla ei varsinaisesti ole tarvetta seurustella, mutta joku mies voi luoda sen. Viihdyn erinomaisesti yksin, sekä ystävieni ja perheeni kanssa, joten en koe, että elämästäni varsinaisesti puuttuu mitään. Toisin oli pari vuotta sitten, koin seurustelemattomuuden todella ahdistavana ja masentavana. Ajattelin kuten tyypillistä, että minussa on jotain vikaa. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes tajusin, että seurustelemattomuuteni todellakin johtuu minusta, mutta ei sen takia, että minussa olisi jotakin vikaa, vaan sen takia, että en ole koskaan “haku päällä” ja tämä puolestaan johtuu siitä, etten halua olla. En jaksa käydä tuntemattomien miesten kanssa treffeillä, vaan vietän mielummin aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa viihdyn hyvin tai jopa yksinäni. Pahan olon tunne hävisi, kun tajusin, että olen koko ajan toiminut itselleni sopivalla tavalla ja paha olo johtui muiden ihmisten odotuksista ja juuri mainitsemastasi syyllistämisestä. Muiden ihmisten mielestä se oli niin outoa, että en hae miestä. Minun kuulemma pitäisi harkita nettideittailua ja kaikin tavoin yrittää enemmän. Vai niin…
Valtaosa ystävistäni seurustelee tai ainakin haluaa seurustella ja myös etsii aktiivisesti kumppania, joten tunnen vain vähän naisia, jotka ovat kanssani samassa tilanteessa ja suhtautuvat siihen samalla tavoin kuin minä. Minulle on itse asiassa vasta hiljattain valjennut, etten olekaan ainoa (“koko maailmassa”), joka ajattelee asiasta samoin kuin minä ja se on ollut todella helpottavaa. Muutaman kaverin kanssa olemme todenneet, että ympärillämme on ihmisiä, jotka seurustelevat kaikki erilaisista syistä. Jotkut seurustelevat samasta syystä kuin mekin voisimme eli sen takia, että haluaa jakaa elämäänsä juuri kyseisen henkilön kanssa ja ovat olleet niin onnekkaita, että ovat tavanneet sellaisen ihmisen. Toiset taas tuntuvat haluavan nimenomaan seuraa tai täyttää yhteiskunnan odotuksia ja alkavat seurustella paljon kevyemmin perustein kuin me ja kolmantena ovat ne, jotka täyttävät kaikenlaisia aukkoja elämässään, joilla ei ole mitään tekemistä parisuhteen kanssa. Varmasti on vielä muunlaisiakin syitä seurustella, mutta nämä ovat sellaisia, joita olemme omissa kaveripiireissämme tunnistaneet. Olemmekin todenneet, että olemme itse asiassa aika onnekkaita, koska meillä ei ole mitään tarvetta seurustella ns. meille vääristä syistä. Olen myös onnekas sen suhteen, että minulle kaikki läheisimmät ihmiset hyväksyvät valintani ja elämäntapani, eivätkä he syyllistä minua ollenkaan.
Tulipas pitkä ja varmaan myös sekava kirjoitusi. Yksi tärkeimpiä oivalluksia mitä olen tähän mennessä elämästä tehnyt, on se, että “be true to yourself” on ehdoton avaintekijä onneni ja tasapainoni kannalta eikä kenelläkään muulla ole sen suhteen mitään sanomista! Voisin vielä lisätä tuohon kirjoittamaasi “lapsia tulee jos tulee”, että minun kohdallani mies tulee jos tulee. ;)
Mukavaa viikonlopunjatkoa Sofié! En voi kyllin kiittää blogistasi! :)
Minulla on muutama ystävä, jotka kuvailisivat elämäänsä juurikin sinun tapaasi. He eivät halua seurustella vain seurustelun vuoksi, vaan odottavat että se oikea osuu kohdalle, jos osuu. He ovat todella tyytyväisiä elämäänsä. Rakentavat uraansa ja matkustelevat yhdessä. Muistan silloin kun olin yksin niin luulin oikeasti, että en ikinä tapaa ketään. Kävin treffeillä ja lopputulos oli aina sama, ei ketään kiinnostavaa. Ainakin henkilökohtaisesti en voisi vain tapailla tapailun vuoksi, vaan siinä ihmisessä täytyy todella olla jotain sellaista joka täydentäisi minua. Tämä turhautti minua hieman, mutta kyllä se helmi löytyi juuri silloin kun lopetin etsimisen.
Olen itseasiassa aika itsenäinen ihminen ja mielummin olisin yksin kuin jossakin kuolemaan tuomitussa suhteessa. No mutta läheisimpien ystävien kuuluukin, jokainen saa elää juuri niin kuin haluaa eikä se oma elämä kuulu kenellekään :)
Kiitos viestistäsi <3
Kiitos tästä kirjoituksesta! Se todella kosketti minua. Taidan olla suurin piirtein saman ikäinen kanssasi, ehkä piirun verran vanhempi. En ole seurustellut vuosikausiin, päälle parikymppisenä koskaan. En myöskään käy juurikaan treffeillä, en vaan tapaa sellaisia miehiä, joita haluaisin tapailla. Kyse ei kohdallani ole siitä, ettenkö missään tapauksessa haluaisi seurustella, en vaan halua tehdä sitä seurustelun vuoksi, vaan jonkun tietyn miehen vuoksi, jonka haluan elämääni ja koen erityiseksi. Koen siis, että minulla ei varsinaisesti ole tarvetta seurustella, mutta joku mies voi luoda sen. Viihdyn erinomaisesti yksin, sekä ystävieni ja perheeni kanssa, joten en koe, että elämästäni varsinaisesti puuttuu mitään. Toisin oli pari vuotta sitten, koin seurustelemattomuuden todella ahdistavana ja masentavana. Ajattelin kuten tyypillistä, että minussa on jotain vikaa. Tätä kesti jonkin aikaa, kunnes tajusin, että seurustelemattomuuteni todellakin johtuu minusta, mutta ei sen takia, että minussa olisi jotakin vikaa, vaan sen takia, että en ole koskaan “haku päällä” ja tämä puolestaan johtuu siitä, etten halua olla. En jaksa käydä tuntemattomien miesten kanssa treffeillä, vaan vietän mielummin aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa viihdyn hyvin tai jopa yksinäni. Pahan olon tunne hävisi, kun tajusin, että olen koko ajan toiminut itselleni sopivalla tavalla ja paha olo johtui muiden ihmisten odotuksista ja juuri mainitsemastasi syyllistämisestä. Muiden ihmisten mielestä se oli niin outoa, että en hae miestä. Minun kuulemma pitäisi harkita nettideittailua ja kaikin tavoin yrittää enemmän. Vai niin… Valtaosa ystävistäni seurustelee tai ainakin haluaa seurustella ja myös etsii aktiivisesti kumppania, joten tunnen vain vähän naisia, jotka ovat kanssani samassa tilanteessa ja suhtautuvat siihen samalla tavoin kuin minä. Minulle on itse asiassa vasta hiljattain valjennut, etten olekaan ainoa (“koko maailmassa”), joka ajattelee asiasta samoin kuin minä ja se on ollut todella helpottavaa. Muutaman kaverin kanssa olemme todenneet, että ympärillämme on ihmisiä, jotka seurustelevat kaikki erilaisista syistä. Jotkut seurustelevat samasta syystä kuin mekin voisimme eli sen takia, että haluaa jakaa elämäänsä juuri kyseisen henkilön kanssa ja ovat olleet niin onnekkaita, että ovat tavanneet sellaisen ihmisen. Toiset taas tuntuvat haluavan nimenomaan seuraa tai täyttää yhteiskunnan odotuksia ja alkavat seurustella paljon kevyemmin perustein kuin me ja kolmantena ovat ne, jotka täyttävät kaikenlaisia aukkoja elämässään, joilla ei ole mitään tekemistä parisuhteen kanssa. Varmasti on vielä muunlaisiakin syitä seurustella, mutta nämä ovat sellaisia, joita olemme omissa kaveripiireissämme tunnistaneet. Olemmekin todenneet, että olemme itse asiassa aika onnekkaita, koska meillä ei ole mitään tarvetta seurustella ns. meille vääristä syistä. Olen myös onnekas sen suhteen, että minulle kaikki läheisimmät ihmiset hyväksyvät valintani ja elämäntapani, eivätkä he syyllistä minua ollenkaan. Tulipas pitkä ja varmaan myös sekava kirjoitusi. Yksi tärkeimpiä oivalluksia mitä olen tähän mennessä elämästä tehnyt, on se, että “be true to yourself” on ehdoton avaintekijä onneni ja tasapainoni kannalta eikä kenelläkään muulla ole sen suhteen mitään sanomista! Voisin vielä lisätä tuohon kirjoittamaasi “lapsia tulee jos tulee”, että minun kohdallani mies tulee jos tulee. ;)Mukavaa viikonlopunjatkoa Sofié! En voi kyllin kiittää blogistasi! :)
Olen niin samoilla linjoilla sun kanssa tästä. Hyvä otsikko tähän postaukseen. Itselläni ei myöskään kello tikittänyt ja ehdin jo hetken olla huolissaan, että onko mussa jotain vikaa kun muut ympärillä saivat lapsia ja itse ajattelin ja halusin kaikkea muuta. Nyt jälkeenpäin katsottuna olen enemmän kuin onnellinen, että en kiirehtinyt. Se tunne tuli omalla ajallaan ja nyt on tuntunut täysillä siltä, että näin on hyvä. Lasten saamista ei tietenkään voi ajoittaa juuri siihen hetkeen kun itsestä tuntuu parhaalta, mutta on hyvä olla henkisesti siinä vaiheessa, että todella haluaa sitä. Ei todellakaan kannata ottaa paineita siitä, mitä muut ympärillä tekevät ja sanovat.
Niin, kuulostaa niin tutulle, kunnes tajusin että haluan vielä eri asioita kuin muut ihmiset. Ehkä tilanne olisi toinen jos lähimmät ystäväni alkaisivat saamaan lapsia, mutta näin ei ole kyllä tapahtumassa ainakaan ihan lähiaikoina :)
En ota paineita enää. Ennen kyllä mutta tällä hetkellä en<3
Olen niin samoilla linjoilla sun kanssa tästä. Hyvä otsikko tähän postaukseen. Itselläni ei myöskään kello tikittänyt ja ehdin jo hetken olla huolissaan, että onko mussa jotain vikaa kun muut ympärillä saivat lapsia ja itse ajattelin ja halusin kaikkea muuta. Nyt jälkeenpäin katsottuna olen enemmän kuin onnellinen, että en kiirehtinyt. Se tunne tuli omalla ajallaan ja nyt on tuntunut täysillä siltä, että näin on hyvä. Lasten saamista ei tietenkään voi ajoittaa juuri siihen hetkeen kun itsestä tuntuu parhaalta, mutta on hyvä olla henkisesti siinä vaiheessa, että todella haluaa sitä. Ei todellakaan kannata ottaa paineita siitä, mitä muut ympärillä tekevät ja sanovat.
Niin, rakastan lapsia, mutta tässä elämäntilanteessa en voi edes ajatella omia lapsia :)Niin, kukaan lapsi ei ole pyytänyt tulla tänne maailmaan, niin ei siitä pitäisi ainakaan sitä lasta rangaista :/Tosi surullista.
Kiitos tästä, hyvin paljas ja avaava teksti! Itse sorruin jokunen vuosi juuri tuohon, että ulkoiset paineet ja odotukset veivät itseni avioliittoon ja perhe-elämän suuntaan. Ehkä sitä tavoitteli ja halusi liian paljon jotain sellaista, minkä ajatteli olevan normaalia ikäiselleni. Aviomies, lapset, oma talo. Onneksi havahduin itse tähän ennen kuin lapset tulivat kuvaan. Tajusin, että rakennan ympärilleni kulissia ja ns. ideaalia elämää. Halusin sitä ihanne-elämää, jonka mieheni kanssa pystyin saavuttamaan, mutta itse suhteessamme en ollut onnellinen.
Nyt on avioliitto ja avioero takana, ja olen onnellisempi kuin aikoihin. Ei minulla ole enää kiire mihinkään eikä ole mitään ihanne-elämää, jonka haluaisin. Elämä vie sinne minne vie. Ehkä vielä joskus löydän oikean henkilön rinnalleni ja perustan sen perheen ja rakennan omakotitalon. Ehkä elän yksin keskustan vilinässä tyytyväisenä loppuelämäni. Ainakaan en enää aio elää elämääni niin kuin muut haluavat tai olettavat minun elävän. :)
Niin, tuo on se tilanne mihin en kyllä haluaisi. Olet ollut rohkea kun olet lähteny suhteesta pois. Avioliitto tai yhteinen asunto ei tuo mitään lisäarvoa elämään, jos ei muuten ole onnellinen.
Hienoa kuulla :)
Kiitos tästä, hyvin paljas ja avaava teksti! Itse sorruin jokunen vuosi juuri tuohon, että ulkoiset paineet ja odotukset veivät itseni avioliittoon ja perhe-elämän suuntaan. Ehkä sitä tavoitteli ja halusi liian paljon jotain sellaista, minkä ajatteli olevan normaalia ikäiselleni. Aviomies, lapset, oma talo. Onneksi havahduin itse tähän ennen kuin lapset tulivat kuvaan. Tajusin, että rakennan ympärilleni kulissia ja ns. ideaalia elämää. Halusin sitä ihanne-elämää, jonka mieheni kanssa pystyin saavuttamaan, mutta itse suhteessamme en ollut onnellinen.Nyt on avioliitto ja avioero takana, ja olen onnellisempi kuin aikoihin. Ei minulla ole enää kiire mihinkään eikä ole mitään ihanne-elämää, jonka haluaisin. Elämä vie sinne minne vie. Ehkä vielä joskus löydän oikean henkilön rinnalleni ja perustan sen perheen ja rakennan omakotitalon. Ehkä elän yksin keskustan vilinässä tyytyväisenä loppuelämäni. Ainakaan en enää aio elää elämääni niin kuin muut haluavat tai olettavat minun elävän. :)
Muistan kun ala-aste opettajani aina tankkasi, että ei saa jäädä tuleen makaamaan. Silloin 8-vuotiaana en vielä ihan sisäistänyt että mitä hän sillä tarkoitti mutta näin myöhemmällä iällä olen aina ajatellut noin. Aina pitää vain nostaa pää pystyyn ja muistaa että aamun valjetessa asiat näyttävät aina valoisimmilta. Iduska, asioilla on aina tapana järjestyä. Tästä se elämä alkaa :)
Ahaha, niin. Koin jotain hyvin samantapaista silloin kun olin yksin ennen kuin tapasin nykyisen poikaystäväni. Mummikin siinä huolestui, että toivottavasti minusta ei tule liian itsenäinen…Minun taas tekisi pamauttaa juuri tuolla samalla tavalla joillekin vatsanseudustani stressaaville ihmisille. Ei stressiä, eihän?
Heh, kirjoitin tämän viime yönä kun en saanut unta. Luin sen tänään uudelleen ja päätin julkaista sen :)Olen huomannut, että lapset ja kotieläimet ovat ihmisille jollain lailla todella herkkä aihe. Kaikki osataan paremmin kuin toiset. Niin, ei ne asiat, esineet tai ihmiset tee onnelliseksi. Se hyvä olo kumpuaa sisältä ja ne ympärillä olevat ihmiset täydentävät kokonaisuutta.
Ei :)Voi kuinka paljon tästä asiasta voisi avautua mutta ehkei tämä kommenttiboxi ole siihen oikea paikka.Sähköpostiosoitteesta ehkä tunnistat :)
Tosi hyvä kirjoitus, tuo neuvo että ei pitäisi jäädä tuleen makaamaan on todellakin niin osuva monella elämän osa-alueella! Tuollainen “ihanne-elämän” tavoittelu mistä L edellä kirjoittelikin on minusta jotenkin niin tylsä juttu nykypäivänä, miksi ihmeessä kaikkien pitäisi elää samalla tavalla?
Itse olen saanut kokea tuollaista “päivittelyä” vähän toisin päin – nyt 22-vuotiaana olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilut 3 vuotta ja jostain syystä jotkut ihmiset kokevat asiakseen manata sitä että olen ruvennut seurustelemaan niin nuorena. Tuntuu kurjalta kuulla läheisiltäkin ihmisiltä että “nuorena pitäisi mennä ja olla vapaa eikä tuhlata aikaansa yhteen mieheen”. Tiedän kyllä että aina ne nuorena aloitetut suhteet eivät kestä, mutta miksi pitäisi aina ajatella negatiivisesti ja pelätä että mitä jos tämä nyt päättyykin! Eikö olisi mukavampaa nauttia tästä hetkestä ja katsoa toiveikkaana tulevaisuuteen? Minusta tuntuu juuri tällä hetkellä hyvältä näin ja se riittää. (:
Niin on. En silloin pikkuisena ihan sisäistänyt sitä, mutta näin myöhemmällä iällä olen sitä itselleni toistellut. Myös silloin viime keväänä jolloin en ollut ihan varma, että saanko vaihdettua tiedekuntaa vai en.
Tee juuri niin kuin sinusta/teistä tuntuu ja unohda muiden höpötkset. Jos teillä menee hyvin, niin miksi pitäisi vaihtaa, sillä ei se aina ainakaan vaihtamalla parane :)
Tosi hyvä kirjoitus, tuo neuvo että ei pitäisi jäädä tuleen makaamaan on todellakin niin osuva monella elämän osa-alueella! Tuollainen “ihanne-elämän” tavoittelu mistä L edellä kirjoittelikin on minusta jotenkin niin tylsä juttu nykypäivänä, miksi ihmeessä kaikkien pitäisi elää samalla tavalla?Itse olen saanut kokea tuollaista “päivittelyä” vähän toisin päin – nyt 22-vuotiaana olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilut 3 vuotta ja jostain syystä jotkut ihmiset kokevat asiakseen manata sitä että olen ruvennut seurustelemaan niin nuorena. Tuntuu kurjalta kuulla läheisiltäkin ihmisiltä että “nuorena pitäisi mennä ja olla vapaa eikä tuhlata aikaansa yhteen mieheen”. Tiedän kyllä että aina ne nuorena aloitetut suhteet eivät kestä, mutta miksi pitäisi aina ajatella negatiivisesti ja pelätä että mitä jos tämä nyt päättyykin! Eikö olisi mukavampaa nauttia tästä hetkestä ja katsoa toiveikkaana tulevaisuuteen? Minusta tuntuu juuri tällä hetkellä hyvältä näin ja se riittää. (:
Osui ja upposi. Joten kiitos tästä tekstistä. Huomaa, että olemme öbaut saman ikäisiä, kun mielessä pyörii samat teemat ;)
Yep, olen muutaman vuoden päästä kolmekymmentä :)
Osui ja upposi. Joten kiitos tästä tekstistä. Huomaa, että olemme öbaut saman ikäisiä, kun mielessä pyörii samat teemat ;)
Ihmisillä on aina jotain kysyttävää..jos seurustelee niin koska kihloihin, kun menee kihloihin niin koskas häät on ja jos on ollut muutama vuosi naimisissa niin koska lapsia ja eikä siinä vielä kaikki – lapsen synnyttyä aletaa kysellä koska toinen…hoh..
Ihmisiä kiinnostaa ja vaivaa iha hirveesti toisten lapsettomuus tai lapsellisuus – itse olin 23v kun esikoinen syntyi, oltii naimisissa ja mulla oli ammatti mutta ei työpaikkaa ja lapsen saaminen tuntu ajankohtaiselta nii tutut kommentoi tyyliin “oli varmaa vahinko” tai “sähän oot itekki iha lapsi vielä”.
Mä olen itse sitä mieltä, että halusin lapsia saada suht nuorena – mulla on ystävä joka tuli äidiksi 39v ja sanoi kadehtivansa nuoria äitejä, jotka varmaa jaksaa paremmin. Tiedä häntä, eiköhän se ole tapauskohtaista.
Jokaisen parin oma asia tämä lasten saaminen, ei pitäisi olla kellää nokan koputtamista tähän.
Huoh. Kuulostaa niin kaikenmaailman juhlille joissa joudun vastailemaan noihin kysymyksiin. Nyt ihmiset ehkä ajattelevat että kun olen valmistumassa, niin että seuraavaksi jään vain kotiin ja hoitamaan lapsia. Not the case!
Voi miten ikävää. Lapsen saaminen on kumminkin niini kaunis ja yksityinen asia että se ei kyllä kuulu kenellekään muulle kuin vanhemmille. Ihmiset ovat kertakaikkisen huonokäytöksisiä :(
Ihmisillä on aina jotain kysyttävää..jos seurustelee niin koska kihloihin, kun menee kihloihin niin koskas häät on ja jos on ollut muutama vuosi naimisissa niin koska lapsia ja eikä siinä vielä kaikki – lapsen synnyttyä aletaa kysellä koska toinen…hoh..Ihmisiä kiinnostaa ja vaivaa iha hirveesti toisten lapsettomuus tai lapsellisuus – itse olin 23v kun esikoinen syntyi, oltii naimisissa ja mulla oli ammatti mutta ei työpaikkaa ja lapsen saaminen tuntu ajankohtaiselta nii tutut kommentoi tyyliin “oli varmaa vahinko” tai “sähän oot itekki iha lapsi vielä”.Mä olen itse sitä mieltä, että halusin lapsia saada suht nuorena – mulla on ystävä joka tuli äidiksi 39v ja sanoi kadehtivansa nuoria äitejä, jotka varmaa jaksaa paremmin. Tiedä häntä, eiköhän se ole tapauskohtaista.Jokaisen parin oma asia tämä lasten saaminen, ei pitäisi olla kellää nokan koputtamista tähän.
Osui ja upposi, oon ihan samoilla linjoilla. Kuka ylipäätään on muovannut yhdyskuntaa vauvahysteriaan? Kuka on keksinyt tai määritellyt, että vauvoja on “must” hankkia? En ole tähän päivään mennessä tuntenut mitään kutinoita hankkia lasta ja samoilla linjoilla on myös mieheni. Ja mehän siis kuitenkin lähestytään kolmeakymppiä ja ollaan naimisissa.
Itse en tuomitse ihmisiä sen perusteella, että he haluavat tehdä niinkuin tekevät tai ovat sellaisia kuin ovat. Sen vuoksi toivoisin, että ne ihmiset, jotka aina suhtautuvat minuun sellaisella asenteella, että “No älä nyt, kyllä sinä vielä joku päivä”, hiljenisivät.
Haluaisin minäkin olla ihan sellainen, miksi olen syntynyt. Eli tädiksi siskojen lapsille, mutta kuitenkin omassa roolissa ilman äiti-nimikettä.
Juuri näin ja mikä on tämä kolmenkympin “now or never”-juttu!?
Minulla on muutamia ystäviä, jotka eivät kertakaikkiaan halua lapsia. He kuulevat hyvin usen tuollaisia “noh noh, kyllä ne lapset kuuluvat ihan jokaisen elämään”. No kun ei välttämättä kuulu. Ymmärrän hyvin ihmisiä jotka eivät halua lapsia. Itse en vielä tiedä, mutta en jaksa stressata siitä enää. Annan elämän mennä omalla painolla.
Aiempi kommentoija kommentoi seuraavasti;
“toisten tehtävä tässä elämässä on olla maailman parhaita äitejä, mutta toisten maailman parhaita tätejä, ja lapset tarvitsevat niitä molempia”.
Minusta todella hienosti kiteytetty <3
Osui ja upposi, oon ihan samoilla linjoilla. Kuka ylipäätään on muovannut yhdyskuntaa vauvahysteriaan? Kuka on keksinyt tai määritellyt, että vauvoja on “must” hankkia? En ole tähän päivään mennessä tuntenut mitään kutinoita hankkia lasta ja samoilla linjoilla on myös mieheni. Ja mehän siis kuitenkin lähestytään kolmeakymppiä ja ollaan naimisissa.Itse en tuomitse ihmisiä sen perusteella, että he haluavat tehdä niinkuin tekevät tai ovat sellaisia kuin ovat. Sen vuoksi toivoisin, että ne ihmiset, jotka aina suhtautuvat minuun sellaisella asenteella, että “No älä nyt, kyllä sinä vielä joku päivä”, hiljenisivät.Haluaisin minäkin olla ihan sellainen, miksi olen syntynyt. Eli tädiksi siskojen lapsille, mutta kuitenkin omassa roolissa ilman äiti-nimikettä.
Hihi, tunnistin ;)
Niin minunkin mielestä :)Voi kiitos itsellesi <3
Muistan kun vuosi sitten ahdistuin kaikista vauvakyselyistä ihan toden teolla. En kumminkaan kokenut, että olisin ollut valmis saamaan lapsia ihan vielä. En tiedä miksi olen monien ihmisten mielestä jonkinnäköinen unelma äiti. Ahdistuin kaikista paineista kunnes miespuolinen kaverini otti minua kädestä kiinni ja sanoi “hei, älä stressaa, mun äiti sai minut kun hän oli 36”. Sen lauseen jälkeen tunsin huojennuksen koko kehossani enkä ole miettinyt edes koko asiaa :)Niin, helppoa ei tietenkään tuollaiset asiat ole. Muista kumminkin, että sen perheen voi ihan hyvin perustaa myös kolmenkympin jälkeen ;)<3
Meillä se on ehkä toisinpäin. Hän haluaa, minä en. Meillä on ehkä sama tilanne, kaikki toimii ja haluan nauttia vielä elämästä ihan hänen kanssa kahdestaan. Lapset on ihania, mutta mielestäni niitä ei pitäisi tehdä hätiköidysti, vaan sitten kun kumpikin haluaa <3
Paljon onnea siis!Niin, ihmisten pitäisi mielestäni ymmärtää ettei kaikki kokevat onnen ja elämän ihan eri tavoin. Meilekin on tokaistu ettei me saada kyllä mitään aikaan (lapsia siis). Tiedän että ihmiset takoittavat vain hyvää, mutta pitäisi miettiä ettei ne lapset sovi kaikkien yhtälöön :)Haluan vielä matkustaa ja tehdä töitä ja nauttia nuoruuteni rippeistä :)?toisten tehtävä tässä elämässä on olla maailman parhaita äitejä, mutta toisten maailman parhaita tätejä, ja lapset tarvitsevat niitä molempia?. Voisiko kukaan sanoa paremmin?Niin, minullekin se keskusta-koti on onnen avain, sillä täällä Vaasassa olen kaivannut eläväistä elämää ja kaikkea mikä siihen sisältyy :)
Minulla on muutama ystävä, jotka kuvailisivat elämäänsä juurikin sinun tapaasi. He eivät halua seurustella vain seurustelun vuoksi, vaan odottavat että se oikea osuu kohdalle, jos osuu. He ovat todella tyytyväisiä elämäänsä. Rakentavat uraansa ja matkustelevat yhdessä. Muistan silloin kun olin yksin niin luulin oikeasti, että en ikinä tapaa ketään. Kävin treffeillä ja lopputulos oli aina sama, ei ketään kiinnostavaa. Ainakin henkilökohtaisesti en voisi vain tapailla tapailun vuoksi, vaan siinä ihmisessä täytyy todella olla jotain sellaista joka täydentäisi minua. Tämä turhautti minua hieman, mutta kyllä se helmi löytyi juuri silloin kun lopetin etsimisen. Olen itseasiassa aika itsenäinen ihminen ja mielummin olisin yksin kuin jossakin kuolemaan tuomitussa suhteessa. No mutta läheisimpien ystävien kuuluukin, jokainen saa elää juuri niin kuin haluaa eikä se oma elämä kuulu kenellekään :)Kiitos viestistäsi <3
Niin, kuulostaa niin tutulle, kunnes tajusin että haluan vielä eri asioita kuin muut ihmiset. Ehkä tilanne olisi toinen jos lähimmät ystäväni alkaisivat saamaan lapsia, mutta näin ei ole kyllä tapahtumassa ainakaan ihan lähiaikoina :)En ota paineita enää. Ennen kyllä mutta tällä hetkellä en<3
Niin, tuo on se tilanne mihin en kyllä haluaisi. Olet ollut rohkea kun olet lähteny suhteesta pois. Avioliitto tai yhteinen asunto ei tuo mitään lisäarvoa elämään, jos ei muuten ole onnellinen. Hienoa kuulla :)
Niin on. En silloin pikkuisena ihan sisäistänyt sitä, mutta näin myöhemmällä iällä olen sitä itselleni toistellut. Myös silloin viime keväänä jolloin en ollut ihan varma, että saanko vaihdettua tiedekuntaa vai en. Tee juuri niin kuin sinusta/teistä tuntuu ja unohda muiden höpötkset. Jos teillä menee hyvin, niin miksi pitäisi vaihtaa, sillä ei se aina ainakaan vaihtamalla parane :)
Yep, olen muutaman vuoden päästä kolmekymmentä :)
Huoh. Kuulostaa niin kaikenmaailman juhlille joissa joudun vastailemaan noihin kysymyksiin. Nyt ihmiset ehkä ajattelevat että kun olen valmistumassa, niin että seuraavaksi jään vain kotiin ja hoitamaan lapsia. Not the case!Voi miten ikävää. Lapsen saaminen on kumminkin niini kaunis ja yksityinen asia että se ei kyllä kuulu kenellekään muulle kuin vanhemmille. Ihmiset ovat kertakaikkisen huonokäytöksisiä :(
Juuri näin ja mikä on tämä kolmenkympin “now or never”-juttu!?Minulla on muutamia ystäviä, jotka eivät kertakaikkiaan halua lapsia. He kuulevat hyvin usen tuollaisia “noh noh, kyllä ne lapset kuuluvat ihan jokaisen elämään”. No kun ei välttämättä kuulu. Ymmärrän hyvin ihmisiä jotka eivät halua lapsia. Itse en vielä tiedä, mutta en jaksa stressata siitä enää. Annan elämän mennä omalla painolla. Aiempi kommentoija kommentoi seuraavasti;?toisten tehtävä tässä elämässä on olla maailman parhaita äitejä, mutta toisten maailman parhaita tätejä, ja lapset tarvitsevat niitä molempia?.Minusta todella hienosti kiteytetty <3
Ihan totta kirjoitit. Kukin haluaa eri asioita, kaiken ei tarvitse olla ajoitettua – tai yksin kertaisesti meidän kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.
Oma paras ystäväni on sinkku. Olemme olleet ystäviä jo vuosia. Minä olen seurustellut mieheni kanssa jo teini-ikäisestä, mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Äidiksi tulin 24-vuotiaana, eli aika nuorena, harkitusti ja toivotusti. Ystävyytemme on vain vahvistunut. Olemme erilaisia, erilaisissa elämäntilanteissa, mutta molemmat toisiamme kunnioittaen.
Mulla on myös monta äiti-ystävää. Yksi joka tuli äidiksi 34-vuotiaana, yksi 38-vuotiaana (kolmevitosena vasta KTM) ja yksi ystäväni synnytti esikoisensa 42-vuotiaana. Kaikilla meillä on eri tarina. Erilaiset syyt ja erilaiset elämät. Toiset ovat halunneet keskittyä uraan, toiset vain olla kaksin ja toiset harrastaa enemmän.
Mulla on myös ystäviä, jotka eivät aio sanojensa mukaan hankkia koskaan lapsia. Mitä sitten. En ole koskaan nähnyt tätä ongelmana.
En myskään koe itseäni sellaiseksi “superäiti-tyypiksi”. Oma elämäni ei roiku lapsen varassa, se ei pyöri lastenvaatteiden ympärillä. Mieheni kanssa kaksin valitsen ravintolassa pöydän mahdollisimman kaukaa leikkinurkkaa, jos sellainen on, ja haluan hotelliin, jossa ei ole lastenallasta. En ole lapsivihaaja, olen rakastava äiti, mutta liika on liikaa. Nautin aikuisten seurasta.
Kyllä meitä kaikkia tarvitaan. Jokaisella on oma paikkansa, oma tehtävänsä ja omat haaveensa. Tyhmää olisi olla tavoittelematta niitä, vain siksi, että yhteiskunta odottaa sinulta jotain vain jossakin tietyssä iässä.
Minulla on hyvin monenlaisia ystäviä, perheellisiä ja ikisinkkuja. Suurin osa ystävistä ei kummaksu elintapaamme laisinkaan, vaan ymmärtävät valintamme. Elämistä yhdessä toisillemme :)
Näen ehkä itseni juurikin tulevani äidiksi vähän vanhemmalla iällä. Haluan nauttia elämästä vielä hieman eri tavoin näiden opiskeluvuosien jälkeen. Haluan elää “ns” huolettomammin ja tasaisemmin. Tai siis kun viime vuodet elämä on ollut yhtä suorittamista ja väliaikaisuutta, niin haluan edes nauttia hetken sellaisista viikonlopuista jolloin ei välttämättä tarvitse tehdä muuta kuin olla. On myös jotenkin ihanaa kun nyt voin kerrankin asua yhessä paikassa seuraavan vuoden. Viimeiset vuodet olemme ravanneet ja muuttaneet aina kesän ajaksi Helsinkiin ja mikään ei ole ollut ns. pysyvää.
En myöskään ole mikään lapsivihaaja, rakastan sellaisia pikkuisia paksuposkia, mutta ne eivät vielä sovi meidän yhtälöön :)
Ihana kuulla että noin äitisihmisenä teet tuollaisia valintoja :)
Niin. Tai välillä en oikein ymmärrä mihin tässä on kiire. Haluan vain rauhassa nauttia elämästä tässä ja nyt.
Ihan totta kirjoitit. Kukin haluaa eri asioita, kaiken ei tarvitse olla ajoitettua – tai yksin kertaisesti meidän kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.Oma paras ystäväni on sinkku. Olemme olleet ystäviä jo vuosia. Minä olen seurustellut mieheni kanssa jo teini-ikäisestä, mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Äidiksi tulin 24-vuotiaana, eli aika nuorena, harkitusti ja toivotusti. Ystävyytemme on vain vahvistunut. Olemme erilaisia, erilaisissa elämäntilanteissa, mutta molemmat toisiamme kunnioittaen.Mulla on myös monta äiti-ystävää. Yksi joka tuli äidiksi 34-vuotiaana, yksi 38-vuotiaana (kolmevitosena vasta KTM) ja yksi ystäväni synnytti esikoisensa 42-vuotiaana. Kaikilla meillä on eri tarina. Erilaiset syyt ja erilaiset elämät. Toiset ovat halunneet keskittyä uraan, toiset vain olla kaksin ja toiset harrastaa enemmän.Mulla on myös ystäviä, jotka eivät aio sanojensa mukaan hankkia koskaan lapsia. Mitä sitten. En ole koskaan nähnyt tätä ongelmana. En myskään koe itseäni sellaiseksi “superäiti-tyypiksi”. Oma elämäni ei roiku lapsen varassa, se ei pyöri lastenvaatteiden ympärillä. Mieheni kanssa kaksin valitsen ravintolassa pöydän mahdollisimman kaukaa leikkinurkkaa, jos sellainen on, ja haluan hotelliin, jossa ei ole lastenallasta. En ole lapsivihaaja, olen rakastava äiti, mutta liika on liikaa. Nautin aikuisten seurasta.Kyllä meitä kaikkia tarvitaan. Jokaisella on oma paikkansa, oma tehtävänsä ja omat haaveensa. Tyhmää olisi olla tavoittelematta niitä, vain siksi, että yhteiskunta odottaa sinulta jotain vain jossakin tietyssä iässä.
Oi voi, ihana ihana kirjoitus!
Samoja asioita pohdiskellaan, tosin vähän eri näkökulmista :) Olen itsekin kohtapuolin valmistumassa, ja odotan innolla sitä kevyttä ja huoletonta aikaa jolloin kouluhuolet ovat ohi, vastatyöllistyneenä paineet eivät ole vielä suuria ja on kerrankin rahaa ja aikaa tehdä mitä huvittaa. Senhän takia tässä ollaan puurrettu!
En ole ikinä kokenut olevani lapsi-ihminen, eikä biologinen minäni ole ikinä halunnut perhettä, volvoa ja omakotitaloa. Olen kuitenkin siinä mielessä realisti ja voin itselleni myöntää, että jossain vaiheessa niitä lapsia aiomme saada. Ongelmana onkin, että milloin?
Jos hankin lapsen nyt, niin siinä vaiheessa kun työllistyn, voin huoletta olla töissä ilman paineita sopivasta ajankohdasta äitiyslomalle. Toisaalto jos ensin valmistun ja menen töihin, niin voin nauttia muutamasta “omasta” ja “meidän” vuodesta ennen kuin lapsia ryhdyttäisiin hankkimaan. Olisi varmasti ihanaa tehdä päätöksiä ilman lapsiperheen rajoitteita.
Pohdiskelujani hankaloittaa se, että minulla on ihan varmasti liian ruusuiset kuvat: kumpikaan meistä ei ole huoletonta ja matkustelevaa tyyppiä. Nautimme arkipäivistä ja arkipäivään kuuluvista asioista. En usko, että niinä muutamana huolettomana ja lapsettomana vuotena tulisimme tehneeksi erikoisempia asioita kuin jos meillä olisi lapsi. Kaduttaako sitten myöhemmin, ettei hankittu niitä lapsia jo nyt? Toisaalta näen myös lapsiajan liian ruusuisena! Odotan, että meistä tulee rento keskustassa asuva nuori perhe, joka on aina tyylikäs ja lapsi kiltti :) Oletan ilmeisesti että lapsi sujahtaa kaupunkilaiselämäämme ilman että elintapamme muuttuisivat kovinkaan hurjasti.
Asiaa hankaloittaa myös se, että sairasteluhistoriani takia raskaaksi tuleminen on todennököisesti pidempi prosessi, keskenmenon riski korkeampi ja on mahdollista etten lapsia voisi ikinä saadakkaan. Lääkärit kehoittivatkin yrittämään lasta mahdollisimman pian. En kuitenkaan osaa laittaa tälle painoarvoa, johtuen varmaan siitä etten ole ikinä kokenut olevani lapsi-ihminen. Uskon myös, että voin hyväksyä sen, jos meille ei lapsia ikinä tulisikaan.
Ura on aina ollut minulle tärkeää, ja olenkin nyt kallistumassa siihen, että lasta yritettäisiin jo nyt. Koska voin venyttää valmistumisen ajankohtaa, niin valmistumisen ja työllistymisen väliin ei jäisi liian suurta rakoa, mikä on minulle tärkeää. Voisin silloin myös aloittaa urani ns. puhtaalta pöydältä ilman painetta mahdollisesta pitkästä tauosta ja harkita mahdollista toista lasta vasta myöhemmin. Toisaalta ajatukset ihanista huolettomista kesäilloista, spontaaneista lasillisista kavereiden kanssa, pitkistä sunnuntaiaamuista ja siitä ensimmäisestä omasta kaksiosta jonne saa laittaa niin paljon teräviä kulmia kuin sielu sietää houkuttelee kovasti…
No mutta, tällaista kehää mun ajatukset nyt juoksevat. Kiva, kun sain purkaa edes osan niistä tänne :) Ja ihanaa huomata, että on muitakin naisia, jotka eivät ole synnynnäisiä äiti-ihmisiä!
Heippa!
Tämä viestisi olisi ihan hyvin voinut olla minun kommenttini johonkin tämäntapaiseen kirjoitukseen :)
Odotan niitä ensimmäisiä palkkapäiviä jolloin voin ostaa vaikka kilon sitä lempijuustoani ja tilini ei silti mene miinukselle. Odotan niin paljon sellaisia hetkiä jolloin voimme hyvällä omalla tunnolla lähetä viikonlopuksi ulkomaille ihan vain olemaan. Opiskeluaika on parisuhteelle haastavaa kun ei voi elää samalla tavalla huolettomammin ja täysillä. Tottakai työtehtävissäkin on omat stressinsä, mutta koen että se on varmasti niin paljon mukavampaa kun stressinaiheet eivät liity pakollisiin tilastotieteiden kursseihin vaan mielenkiintoisiin työtehtäviin :)
Meidän suvussa on myös lapsettomuutta ja tietyt asiat ovat lisänneet myös minun riskiäni olla saamatta lapsia. Minuakin on kehitettu tulemaan raskaaksi nuorena, mutta kun se ei vain tunnu ollenkaan oikealta vielä.
Minullekin työ ja ura on kaikki kaikessa. Olen äitini vastakohta, joka taas viihtyi kotona. Itse en näe itseäni kotiäitinä. Minulla on ystäviä jotka ovat kotiäitejä, mutta se ei vain ole minua varten. Minulle on aina ollut ihan hirevän tärkeää että saan jotakin itse aikaan ja sen takia poikaystäväni on meistä ennemminkin se joka jää kotiin :)
Nämä on juuri niitä joita odotan;
Toisaalta ajatukset ihanista huolettomista kesäilloista, spontaaneista lasillisista kavereiden kanssa, pitkistä sunnuntaiaamuista ja siitä ensimmäisestä omasta kaksiosta jonne saa laittaa niin paljon teräviä kulmia kuin sielu sietää houkuttelee kovasti…
Hih, ole hyvä! Kirjoitin tämän tekstin keskellä yötä kun en saanut unta. En meinannut julkaista sitä, mutta näköjään se kannatti, sillä sieltä lukijakunnastani löytyi paljon kaltaisiani nuoria naisia jotka painiskelevat erilaisten kysymysten äärellä :)
Oi voi, ihana ihana kirjoitus!Samoja asioita pohdiskellaan, tosin vähän eri näkökulmista :) Olen itsekin kohtapuolin valmistumassa, ja odotan innolla sitä kevyttä ja huoletonta aikaa jolloin kouluhuolet ovat ohi, vastatyöllistyneenä paineet eivät ole vielä suuria ja on kerrankin rahaa ja aikaa tehdä mitä huvittaa. Senhän takia tässä ollaan puurrettu!En ole ikinä kokenut olevani lapsi-ihminen, eikä biologinen minäni ole ikinä halunnut perhettä, volvoa ja omakotitaloa. Olen kuitenkin siinä mielessä realisti ja voin itselleni myöntää, että jossain vaiheessa niitä lapsia aiomme saada. Ongelmana onkin, että milloin?Jos hankin lapsen nyt, niin siinä vaiheessa kun työllistyn, voin huoletta olla töissä ilman paineita sopivasta ajankohdasta äitiyslomalle. Toisaalto jos ensin valmistun ja menen töihin, niin voin nauttia muutamasta “omasta” ja “meidän” vuodesta ennen kuin lapsia ryhdyttäisiin hankkimaan. Olisi varmasti ihanaa tehdä päätöksiä ilman lapsiperheen rajoitteita.Pohdiskelujani hankaloittaa se, että minulla on ihan varmasti liian ruusuiset kuvat: kumpikaan meistä ei ole huoletonta ja matkustelevaa tyyppiä. Nautimme arkipäivistä ja arkipäivään kuuluvista asioista. En usko, että niinä muutamana huolettomana ja lapsettomana vuotena tulisimme tehneeksi erikoisempia asioita kuin jos meillä olisi lapsi. Kaduttaako sitten myöhemmin, ettei hankittu niitä lapsia jo nyt? Toisaalta näen myös lapsiajan liian ruusuisena! Odotan, että meistä tulee rento keskustassa asuva nuori perhe, joka on aina tyylikäs ja lapsi kiltti :) Oletan ilmeisesti että lapsi sujahtaa kaupunkilaiselämäämme ilman että elintapamme muuttuisivat kovinkaan hurjasti.Asiaa hankaloittaa myös se, että sairasteluhistoriani takia raskaaksi tuleminen on todennököisesti pidempi prosessi, keskenmenon riski korkeampi ja on mahdollista etten lapsia voisi ikinä saadakkaan. Lääkärit kehoittivatkin yrittämään lasta mahdollisimman pian. En kuitenkaan osaa laittaa tälle painoarvoa, johtuen varmaan siitä etten ole ikinä kokenut olevani lapsi-ihminen. Uskon myös, että voin hyväksyä sen, jos meille ei lapsia ikinä tulisikaan.Ura on aina ollut minulle tärkeää, ja olenkin nyt kallistumassa siihen, että lasta yritettäisiin jo nyt. Koska voin venyttää valmistumisen ajankohtaa, niin valmistumisen ja työllistymisen väliin ei jäisi liian suurta rakoa, mikä on minulle tärkeää. Voisin silloin myös aloittaa urani ns. puhtaalta pöydältä ilman painetta mahdollisesta pitkästä tauosta ja harkita mahdollista toista lasta vasta myöhemmin. Toisaalta ajatukset ihanista huolettomista kesäilloista, spontaaneista lasillisista kavereiden kanssa, pitkistä sunnuntaiaamuista ja siitä ensimmäisestä omasta kaksiosta jonne saa laittaa niin paljon teräviä kulmia kuin sielu sietää houkuttelee kovasti…No mutta, tällaista kehää mun ajatukset nyt juoksevat. Kiva, kun sain purkaa edes osan niistä tänne :) Ja ihanaa huomata, että on muitakin naisia, jotka eivät ole synnynnäisiä äiti-ihmisiä!
Minulla on hyvin monenlaisia ystäviä, perheellisiä ja ikisinkkuja. Suurin osa ystävistä ei kummaksu elintapaamme laisinkaan, vaan ymmärtävät valintamme. Elämistä yhdessä toisillemme :)Näen ehkä itseni juurikin tulevani äidiksi vähän vanhemmalla iällä. Haluan nauttia elämästä vielä hieman eri tavoin näiden opiskeluvuosien jälkeen. Haluan elää “ns” huolettomammin ja tasaisemmin. Tai siis kun viime vuodet elämä on ollut yhtä suorittamista ja väliaikaisuutta, niin haluan edes nauttia hetken sellaisista viikonlopuista jolloin ei välttämättä tarvitse tehdä muuta kuin olla. On myös jotenkin ihanaa kun nyt voin kerrankin asua yhessä paikassa seuraavan vuoden. Viimeiset vuodet olemme ravanneet ja muuttaneet aina kesän ajaksi Helsinkiin ja mikään ei ole ollut ns. pysyvää. En myöskään ole mikään lapsivihaaja, rakastan sellaisia pikkuisia paksuposkia, mutta ne eivät vielä sovi meidän yhtälöön :)Ihana kuulla että noin äitisihmisenä teet tuollaisia valintoja :)Niin. Tai välillä en oikein ymmärrä mihin tässä on kiire. Haluan vain rauhassa nauttia elämästä tässä ja nyt.
Heippa!Tämä viestisi olisi ihan hyvin voinut olla minun kommenttini johonkin tämäntapaiseen kirjoitukseen :)Odotan niitä ensimmäisiä palkkapäiviä jolloin voin ostaa vaikka kilon sitä lempijuustoani ja tilini ei silti mene miinukselle. Odotan niin paljon sellaisia hetkiä jolloin voimme hyvällä omalla tunnolla lähetä viikonlopuksi ulkomaille ihan vain olemaan. Opiskeluaika on parisuhteelle haastavaa kun ei voi elää samalla tavalla huolettomammin ja täysillä. Tottakai työtehtävissäkin on omat stressinsä, mutta koen että se on varmasti niin paljon mukavampaa kun stressinaiheet eivät liity pakollisiin tilastotieteiden kursseihin vaan mielenkiintoisiin työtehtäviin :)Meidän suvussa on myös lapsettomuutta ja tietyt asiat ovat lisänneet myös minun riskiäni olla saamatta lapsia. Minuakin on kehitettu tulemaan raskaaksi nuorena, mutta kun se ei vain tunnu ollenkaan oikealta vielä. Minullekin työ ja ura on kaikki kaikessa. Olen äitini vastakohta, joka taas viihtyi kotona. Itse en näe itseäni kotiäitinä. Minulla on ystäviä jotka ovat kotiäitejä, mutta se ei vain ole minua varten. Minulle on aina ollut ihan hirevän tärkeää että saan jotakin itse aikaan ja sen takia poikaystäväni on meistä ennemminkin se joka jää kotiin :)Nämä on juuri niitä joita odotan;Toisaalta ajatukset ihanista huolettomista kesäilloista, spontaaneista lasillisista kavereiden kanssa, pitkistä sunnuntaiaamuista ja siitä ensimmäisestä omasta kaksiosta jonne saa laittaa niin paljon teräviä kulmia kuin sielu sietää houkuttelee kovasti?Hih, ole hyvä! Kirjoitin tämän tekstin keskellä yötä kun en saanut unta. En meinannut julkaista sitä, mutta näköjään se kannatti, sillä sieltä lukijakunnastani löytyi paljon kaltaisiani nuoria naisia jotka painiskelevat erilaisten kysymysten äärellä :)
Minullakin tuo sisäinen kello on alkanut jälestää tuossa kolmisen vuotta sitten. Yhtäkkiä huomasi, että ne asiat jotka ennen tuntuivat tärkeältä eivät enää olekaan sitä. Jotenkin tuntuu, että en voi olla toiselle sitä mitä en ole vielä itsellenikään enkä ole vielä valmis luopumaan omista haaveistani ja unelmistani. Minä pidin tästä tekstistäsi, kiitos!
Minulla se taasen ei ole edes alkanut tikittämäänkään. Tai tottakai olen aina miettinyt että lapset varmasti kuuluvat elämääni jossakin vaiheessa, mutta en ole nähnyt itseäni vielä kovin äitiihmisenä.
Omat haaveet on mielestäni tosi tärkeitä. Vaikka meitä on kaksi, mutta kumpikin tekee juuri niitä asioita jotka tuntuvat hyville. Joten kummankaan ei ole tarvinnut luopua mistään meidän parisuhteen vuoksi. Tässä iässä en olisi mitenkään valmis luopumaan omista haaveistani toisen haaveiden vuoksi. Uskon että nämä meidän omat polut yhteisen polkumme lisäksi ovat vaan vahvistaneet parisuhdettamme :)
Minullakin tuo sisäinen kello on alkanut jälestää tuossa kolmisen vuotta sitten. Yhtäkkiä huomasi, että ne asiat jotka ennen tuntuivat tärkeältä eivät enää olekaan sitä. Jotenkin tuntuu, että en voi olla toiselle sitä mitä en ole vielä itsellenikään enkä ole vielä valmis luopumaan omista haaveistani ja unelmistani. Minä pidin tästä tekstistäsi, kiitos!
Minulla se taasen ei ole edes alkanut tikittämäänkään. Tai tottakai olen aina miettinyt että lapset varmasti kuuluvat elämääni jossakin vaiheessa, mutta en ole nähnyt itseäni vielä kovin äitiihmisenä. Omat haaveet on mielestäni tosi tärkeitä. Vaikka meitä on kaksi, mutta kumpikin tekee juuri niitä asioita jotka tuntuvat hyville. Joten kummankaan ei ole tarvinnut luopua mistään meidän parisuhteen vuoksi. Tässä iässä en olisi mitenkään valmis luopumaan omista haaveistani toisen haaveiden vuoksi. Uskon että nämä meidän omat polut yhteisen polkumme lisäksi ovat vaan vahvistaneet parisuhdettamme :)
Kirjoitin eilen jo pitkän kommentin tähän hienoon kirjoitukseesi, mutta sitten poistin sen – tekstistä tuli niin henkilökohtainen. Aloin seurustella mieheni kanssa 15 vuotta sitten ja hän on ensimmäinen ns. vakava suhteeni. Muutimme yhteen 5,5 vuoden seurustelun jälkeen – jo tämä oli suuri kummastelun aihe. Yhteen olisi pitänyt muuttaa heti! Me emme halunneet, vaan kaikki toimi hyvin muutenkin. Ensimmäinen lapsemme syntyi, kun olimme olleet yhdessä 10 vuotta. Olin tuolloin 35-vuotias ja koin olevani onnekas, että tulin raskaaksi, sillä lapsia ei todellakaan tilata mistään. Aikaisemmin en vain kokenut olevani valmis äidiksi. En ollenkaan. Eräänä päivänä se halu perheen perustamiseen vain iski, minuunkin – mieheni olisi lapsia halunnut jo aiemmin. Kumma kyllä lasten hankkimisesta meiltä ei oltu kyselty koskaan mitään. Itse olin julistanut äidilleni joskus teininä, että en koskaan halua lapsia ja hän poloinen oli sen uskonut ihan täysin. Olikin sitten onnellisesti puulla päähän lyöty, kun vauvauutisia tuli :) Muut olivat sitten varmaan ajatelleet, että olen uraorientoitunut ja onneni ohi jo nukkunut, joten jättivät mahan seutuni rauhaan. En osaa kuvitella, että elämäni olisi mennyt jollakin muulla tavalla. Tämä oli se oikea rata asioiden kulkea. Olen todellakin sitän mieltä, että onnensan voi saavuttaa vain itseään kuuntelemalla – ei jonkin mallin mukaan elämällä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että minulla on kaikki, mitä haluan. En osaa kaivata tähän elämään kovin paljoa mitään lisää.
Niin, ja mehän emme ole vieläkään mieheni kanssa naimisissa :) Kihloihin menimme jossain mielenhäiriössä, mutta naimisiin meno jäi. Hääkutsujen perään on kyseltiin aikansa, mutta nyt sekin on loppunut. Kaitpa ovat toivonsa heittäneet senkin asian suhteen. Onpahan sitten isompi yllätys, jos joku päivä se kutsu postista kolahtaakin ;)
Oi miten kiva kommentti :)
Niinhän se on. En halua lapsia kun vasta sitten kun oikeasti tunnen haluavani niitä :)
Itse en ole millään lailla perinteinen enkä kyllä noudata mitään perinteisiä kaavoja muutenkaan, niin ei meillä ole myöskään sinne alttarillekaan kiire. Tai se ei muuttaisi ainakaan meidän elämää millään lailla.
Kirjoitin eilen jo pitkän kommentin tähän hienoon kirjoitukseesi, mutta sitten poistin sen – tekstistä tuli niin henkilökohtainen. Aloin seurustella mieheni kanssa 15 vuotta sitten ja hän on ensimmäinen ns. vakava suhteeni. Muutimme yhteen 5,5 vuoden seurustelun jälkeen – jo tämä oli suuri kummastelun aihe. Yhteen olisi pitänyt muuttaa heti! Me emme halunneet, vaan kaikki toimi hyvin muutenkin. Ensimmäinen lapsemme syntyi, kun olimme olleet yhdessä 10 vuotta. Olin tuolloin 35-vuotias ja koin olevani onnekas, että tulin raskaaksi, sillä lapsia ei todellakaan tilata mistään. Aikaisemmin en vain kokenut olevani valmis äidiksi. En ollenkaan. Eräänä päivänä se halu perheen perustamiseen vain iski, minuunkin – mieheni olisi lapsia halunnut jo aiemmin. Kumma kyllä lasten hankkimisesta meiltä ei oltu kyselty koskaan mitään. Itse olin julistanut äidilleni joskus teininä, että en koskaan halua lapsia ja hän poloinen oli sen uskonut ihan täysin. Olikin sitten onnellisesti puulla päähän lyöty, kun vauvauutisia tuli :) Muut olivat sitten varmaan ajatelleet, että olen uraorientoitunut ja onneni ohi jo nukkunut, joten jättivät mahan seutuni rauhaan. En osaa kuvitella, että elämäni olisi mennyt jollakin muulla tavalla. Tämä oli se oikea rata asioiden kulkea. Olen todellakin sitän mieltä, että onnensan voi saavuttaa vain itseään kuuntelemalla – ei jonkin mallin mukaan elämällä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että minulla on kaikki, mitä haluan. En osaa kaivata tähän elämään kovin paljoa mitään lisää. Niin, ja mehän emme ole vieläkään mieheni kanssa naimisissa :) Kihloihin menimme jossain mielenhäiriössä, mutta naimisiin meno jäi. Hääkutsujen perään on kyseltiin aikansa, mutta nyt sekin on loppunut. Kaitpa ovat toivonsa heittäneet senkin asian suhteen. Onpahan sitten isompi yllätys, jos joku päivä se kutsu postista kolahtaakin ;)
Oon lukenu nää kaikki kommentit läpi suurella mielenkiinnolla, hauska huomata miten erilaisissa tilanteissa ihmisiä on ja miten aina jollakin ulkopuolisella on mielipide tilanteesta kuin tilanteesta!
Jos oisin aikoinani kuunnellut muiden mielipiteitä, olisin heittäytynyt parikymppisenä sinkuksi ihan vaan siitä syystä kun eihän sitä kuulemma vaan voi olla saman miehen kanssa koko elämää! Onneksi ei välitetty toisten mielipiteistä eikä uskottu niihin “ensirakkaus ei kestä”-puheisiin. Ollaan edetty just sitä tahtia mikä itsestä parhaalta tuntuu, eletty hetkessä ja kertakaikkiaan mitään en tekisi toisin. Meidän kohdalla vaan taisi käydä niin että kasvettiin yhteen (onneksi), tunnen olevani erityisen etuoikeutettu kun löysin elämäni rakkauden niin aikaisin :)
Nyt kun ollaan saatu nauttia kahdenkeskisestä ajasta melkein kymmenen vuotta tuntuu hienolta kun meitä on kohta kolme! Uskon että sen vaan tietää kun (jos koskaan) aika on oikea, eikä näissä asioissa pitäisi koskaan välittää muiden mielipiteistä. Hienoa että oot ottanut asian puheeksi, tää asia pyörii selvästi monen nuoren naisen mielessä! Elämä ois paljon helmpompaa kun ihmiset osaisivat olla asettamatta toisille muotteja tai malleja minkä mukaan pitäisi elää. Voin vain kuvitella miten paljon ahdistusta sellanen voi aiheuttaa naisille jotka eivät halua lapsia, puhumattakaan niistä jotka haluaisivat mutta eivät syystä tai toisesta niitä voi saada tai edes suunnitella.
-i (näin tällä kertaa parhaaksi vastata vähän näin anonyyminä, tiedät kyllä kuka täällä :))
Hei,
Niin, olet kyllä etuoikeutettu ja onnellisessa asemassa, sillä teillä kaikki näyttää toimivan niin upeasti :)
En kokenut itse olevani millään lailla etuoikeutettu ennen kuin ystäväni sen minulle sanoivat, että miten onnellisessa asemassa olen koska kumppanini on niin luotettava ja “normaali”. Ymmärsin oikeasti vasta silloin, että olin oikeasti löytänyt jotain hyvin ainutlaatuista, sillä ei niitä luotettavia ja juuri omanlaisia kumppaneja oikeasti kävele ihan joka kulmassa vastaan.
Minulla ei ole lapsia millään lailla mitään vastaan. Ei todellakaan. Emme vain ole saaneet elää ns. normaalia arkea moneen vuoteen, niin odotan sitä kun saamme kumpikin paperit ulos ja käymme töissä.
Mutta teillähän alkaa olemaan h-hetki ihan oven takana :)) Ihanaa loppu-odotusta <3
Mun mielestä on vaan hienoa että haluatte keskittyä vielä toisiinne ja nauttia vapaudesta! On hieno taito pystyä elämään hetkessä :)
Oon myös törmännyt tapauksiin jotka on aikanaan kiirehtinyt ja nyt ovat katkeroituneita kaikesta mistä on täytynyt lasten takia luopua, se ei varmastikaan oo ketään (varsinkaan lapsia) kohtaan oikein! Onneksi nykymaailmassa on täysin normaalia perustaa perhe vasta vanhemmallakin iällä tai vaihtoehtoisesti olla kokonaan perustamatta. Ihailen myös niitä, jotka ovat valinneet omasta tahdosta lapsettomuuden, elämässä on paaaaaaljon muitakin asioita ja se on ihan jokaisen ihmisen tai parin yhteinen asia mitä elämältä halutaan. Valitettavasti silti aina löytyy niitä jotka tuntuvat omasta mielestään tietävän paremmin mitä toisten pitäisi elämällään tehdä…
kiitos!! <3
Oon lukenu nää kaikki kommentit läpi suurella mielenkiinnolla, hauska huomata miten erilaisissa tilanteissa ihmisiä on ja miten aina jollakin ulkopuolisella on mielipide tilanteesta kuin tilanteesta! Jos oisin aikoinani kuunnellut muiden mielipiteitä, olisin heittäytynyt parikymppisenä sinkuksi ihan vaan siitä syystä kun eihän sitä kuulemma vaan voi olla saman miehen kanssa koko elämää! Onneksi ei välitetty toisten mielipiteistä eikä uskottu niihin “ensirakkaus ei kestä”-puheisiin. Ollaan edetty just sitä tahtia mikä itsestä parhaalta tuntuu, eletty hetkessä ja kertakaikkiaan mitään en tekisi toisin. Meidän kohdalla vaan taisi käydä niin että kasvettiin yhteen (onneksi), tunnen olevani erityisen etuoikeutettu kun löysin elämäni rakkauden niin aikaisin :)Nyt kun ollaan saatu nauttia kahdenkeskisestä ajasta melkein kymmenen vuotta tuntuu hienolta kun meitä on kohta kolme! Uskon että sen vaan tietää kun (jos koskaan) aika on oikea, eikä näissä asioissa pitäisi koskaan välittää muiden mielipiteistä. Hienoa että oot ottanut asian puheeksi, tää asia pyörii selvästi monen nuoren naisen mielessä! Elämä ois paljon helmpompaa kun ihmiset osaisivat olla asettamatta toisille muotteja tai malleja minkä mukaan pitäisi elää. Voin vain kuvitella miten paljon ahdistusta sellanen voi aiheuttaa naisille jotka eivät halua lapsia, puhumattakaan niistä jotka haluaisivat mutta eivät syystä tai toisesta niitä voi saada tai edes suunnitella. -i (näin tällä kertaa parhaaksi vastata vähän näin anonyyminä, tiedät kyllä kuka täällä :))
Oi miten kiva kommentti :)Niinhän se on. En halua lapsia kun vasta sitten kun oikeasti tunnen haluavani niitä :)Itse en ole millään lailla perinteinen enkä kyllä noudata mitään perinteisiä kaavoja muutenkaan, niin ei meillä ole myöskään sinne alttarillekaan kiire. Tai se ei muuttaisi ainakaan meidän elämää millään lailla.
Hei,Niin, olet kyllä etuoikeutettu ja onnellisessa asemassa, sillä teillä kaikki näyttää toimivan niin upeasti :)En kokenut itse olevani millään lailla etuoikeutettu ennen kuin ystäväni sen minulle sanoivat, että miten onnellisessa asemassa olen koska kumppanini on niin luotettava ja “normaali”. Ymmärsin oikeasti vasta silloin, että olin oikeasti löytänyt jotain hyvin ainutlaatuista, sillä ei niitä luotettavia ja juuri omanlaisia kumppaneja oikeasti kävele ihan joka kulmassa vastaan. Minulla ei ole lapsia millään lailla mitään vastaan. Ei todellakaan. Emme vain ole saaneet elää ns. normaalia arkea moneen vuoteen, niin odotan sitä kun saamme kumpikin paperit ulos ja käymme töissä. Mutta teillähän alkaa olemaan h-hetki ihan oven takana :)) Ihanaa loppu-odotusta <3
Mun mielestä on vaan hienoa että haluatte keskittyä vielä toisiinne ja nauttia vapaudesta! On hieno taito pystyä elämään hetkessä :)Oon myös törmännyt tapauksiin jotka on aikanaan kiirehtinyt ja nyt ovat katkeroituneita kaikesta mistä on täytynyt lasten takia luopua, se ei varmastikaan oo ketään (varsinkaan lapsia) kohtaan oikein! Onneksi nykymaailmassa on täysin normaalia perustaa perhe vasta vanhemmallakin iällä tai vaihtoehtoisesti olla kokonaan perustamatta. Ihailen myös niitä, jotka ovat valinneet omasta tahdosta lapsettomuuden, elämässä on paaaaaaljon muitakin asioita ja se on ihan jokaisen ihmisen tai parin yhteinen asia mitä elämältä halutaan. Valitettavasti silti aina löytyy niitä jotka tuntuvat omasta mielestään tietävän paremmin mitä toisten pitäisi elämällään tehdä…kiitos!! <3
Oon ihan samaa mieltä näistä asioista sun kanssa: ei lapset, Volvo ja kultainennoutaja pidä olla itsestäänselvyys, jota kuuluu (tai edes saa) odottaa lapsiltaan/ystäviltään/sukulaisiltaan. Vaikkei asia mulle kovin ajankohtainen vielä olekaan ja mielipiteeni voivat muuttua, ainakin siitä olen varma etten tule koskaan painostamaan muita enkä luultavasti itseänikään asian suhteen.
Tälläisiä blogeja, joissa aihepiiri saattaa välillä eksyä “syvällisempiinkin” asioihin, on erityisen ihana lukea :-)
Oon ihan samaa mieltä näistä asioista sun kanssa: ei lapset, Volvo ja kultainennoutaja pidä olla itsestäänselvyys, jota kuuluu (tai edes saa) odottaa lapsiltaan/ystäviltään/sukulaisiltaan. Vaikkei asia mulle kovin ajankohtainen vielä olekaan ja mielipiteeni voivat muuttua, ainakin siitä olen varma etten tule koskaan painostamaan muita enkä luultavasti itseänikään asian suhteen.Tälläisiä blogeja, joissa aihepiiri saattaa välillä eksyä “syvällisempiinkin” asioihin, on erityisen ihana lukea :-)
Oon lukenut sun blogia jo pitkään, mutta nyt mun on pakko ekaa kertaa kommentoida, koska tää sun teksti sai kyyneleet silmiin. Oli ihanaa lukea vähän erilainen postaus, joka tuli syvältä sisimmästä. Eli suurkiitos sulle kun kirjoitit tän ja annoit varmasti ajattelemisen aihetta niillekin, jotka kokee oikeudekseen kysellä just näistä asioista häpeilemättä.
Mun oma tilanne on juurikin se, että ylitin just kolmenkympin rajapyykin, eikä miestä tai vauvaa oo näkyvissä. En oo seurustellut kymmeneen vuoteen, mikä tuntuu jo itsestäkin vähän epänormaalilta. Aluksi en halunnut seurustella, mutta nyt myöhemmin en mitään muuta niin haluaisikaan, kun miehen vierelleni eli jonkun, jonka kanssa arjen voisi jakaa. Kuinka ollakaan, miehen löytäminen tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä.
Tän kaiken keskellä on tuntunut ja tuntuu edelleen ihan uskomattoman raskaalta kerrasta toiseen vastata kavereiden samoihin kysymyksiin siitä, mitä miesrintamalle kuuluu. Seurustelevat kaverit ei voi käsittää sitä, ettei miestä löydy vaikka haluaisin. Myös perheelle ja sukulaisille tämä tuntuu olevan täysin käsittämätön yhtälö.
Toivon sulle kovasti kärsivällisyyttä kohdata muiden odotuksia ja varmaan on tosiaan niin, että kun itse on sinut ajatustensa ja toiveidensa kanssa, on helpompi olla välittämättä muista.
Kiitos vielä<3
Voi miten kiva kuulla, että tykkäsit <3
Minulla on monia kaltaisiasi ystäviä. Minulle itseasiassa kesti hieman aikaa tajuta, että sinkkuus sinänsä ei ole heille se halutuin asia. Tai näin aina heidät onnellisina ja menestyvinä sinkkuina ja luulin sen olevan vähän niinkuin heidän elämäntapa. Näin ei sitten aina tietenkään aina ollut.
Muistan kun olin yksin, niin sen mukavan ja kunnollisen miehen löytäminen oli oikeasti kun etsisi neulaa heinäsuovasta. Tapasin ihmisiä kyllästymiseen asti enkä loppuajasta jaksanut edes käydä treffeillä. Sitten yhtenä päivänä kaikki vain muuttui juuri sellaisella hetkellä kun en todellakaan osannut odottaa sitä. Pitää vain odottaa.
Olen aika itsenäinen "mie ite"-tyyppinen ihminen niin, en oikeasti voisi vain seurustella seurustelun vuoksi. Kyllä siinä ihmisessä pitää oikeasti olla jotakin sellaista uniikkia että hänen kanssa jaksaa jakaa kaiken. Se vaatii aikaa ja hermoja kunnes sen oikean kohtaa. Mutta kun sen kohtaa niin kyllä sen tietää hänen olevan se oikea.
Niin, ymmärrän että ne kyselyt tarkoittavat vain hyvää, mutta niihin kun joutuu vastailemaan koko ajan niin se on hieman tuskastuttavaa.. Ymmärrät varmaan mitä tarkoita.
Paljon halauksia ja kiitoksia kun raotit elämääsi minulle <3
Oon lukenut sun blogia jo pitkään, mutta nyt mun on pakko ekaa kertaa kommentoida, koska tää sun teksti sai kyyneleet silmiin. Oli ihanaa lukea vähän erilainen postaus, joka tuli syvältä sisimmästä. Eli suurkiitos sulle kun kirjoitit tän ja annoit varmasti ajattelemisen aihetta niillekin, jotka kokee oikeudekseen kysellä just näistä asioista häpeilemättä. Mun oma tilanne on juurikin se, että ylitin just kolmenkympin rajapyykin, eikä miestä tai vauvaa oo näkyvissä. En oo seurustellut kymmeneen vuoteen, mikä tuntuu jo itsestäkin vähän epänormaalilta. Aluksi en halunnut seurustella, mutta nyt myöhemmin en mitään muuta niin haluaisikaan, kun miehen vierelleni eli jonkun, jonka kanssa arjen voisi jakaa. Kuinka ollakaan, miehen löytäminen tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä.Tän kaiken keskellä on tuntunut ja tuntuu edelleen ihan uskomattoman raskaalta kerrasta toiseen vastata kavereiden samoihin kysymyksiin siitä, mitä miesrintamalle kuuluu. Seurustelevat kaverit ei voi käsittää sitä, ettei miestä löydy vaikka haluaisin. Myös perheelle ja sukulaisille tämä tuntuu olevan täysin käsittämätön yhtälö.Toivon sulle kovasti kärsivällisyyttä kohdata muiden odotuksia ja varmaan on tosiaan niin, että kun itse on sinut ajatustensa ja toiveidensa kanssa, on helpompi olla välittämättä muista.Kiitos vielä<3
Voi miten kiva kuulla, että tykkäsit <3Minulla on monia kaltaisiasi ystäviä. Minulle itseasiassa kesti hieman aikaa tajuta, että sinkkuus sinänsä ei ole heille se halutuin asia. Tai näin aina heidät onnellisina ja menestyvinä sinkkuina ja luulin sen olevan vähän niinkuin heidän elämäntapa. Näin ei sitten aina tietenkään aina ollut.Muistan kun olin yksin, niin sen mukavan ja kunnollisen miehen löytäminen oli oikeasti kun etsisi neulaa heinäsuovasta. Tapasin ihmisiä kyllästymiseen asti enkä loppuajasta jaksanut edes käydä treffeillä. Sitten yhtenä päivänä kaikki vain muuttui juuri sellaisella hetkellä kun en todellakaan osannut odottaa sitä. Pitää vain odottaa. Olen aika itsenäinen "mie ite"-tyyppinen ihminen niin, en oikeasti voisi vain seurustella seurustelun vuoksi. Kyllä siinä ihmisessä pitää oikeasti olla jotakin sellaista uniikkia että hänen kanssa jaksaa jakaa kaiken. Se vaatii aikaa ja hermoja kunnes sen oikean kohtaa. Mutta kun sen kohtaa niin kyllä sen tietää hänen olevan se oikea.Niin, ymmärrän että ne kyselyt tarkoittavat vain hyvää, mutta niihin kun joutuu vastailemaan koko ajan niin se on hieman tuskastuttavaa.. Ymmärrät varmaan mitä tarkoita.Paljon halauksia ja kiitoksia kun raotit elämääsi minulle <3
UPEA kirjoitus, Sofié! Niin kuin muutamat muutkin kommentoijat yllä, olen nyt vasta ensimmäisessä vakavassa suhteessa ja niin naiivilta kuin se kuulostaakin, tiedän tämän olevan se oikea. Oon kohta kolemkymppinen (jaiks!) ja ajattelin aiemmin, että olen jotenkin viallinen, kun en ollut seurustellut/tapaillut muutaman kuukauden jaksoja pidempään. Nyt tajuan kuitenkin mitä kaikkea olen sinkkuuteni ansiosta saavuttanut.
Olen toteuttanut unelmiani ja matkustellut, olen työskennellyt ulkomailla pidempiä pätkiä useana vuonna, olen etsinyt itseäni ja löytänyt itseni. Osaan olla yksin ja siten osaan olla myös yhdessä. Siksi uskallan sanoa, että tämä tulee olemaan se loppuelämäni rakkaus. :)
Mitä taas tulee lapsiin niin olen onneksi säästynyt sukulaisten uteluilta, mutta olemme käyneet äitini kanssa useitakin keskusteluja asiasta, sillä ilmoitin noin kuusi vuotta sitten, etten halua lapsia. Äitini ja siskoni ovat vakuttuneita, että mieleni muuttuu. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi puolestani olen, että en halua. Ärsyynnyn aivan suunnattomasti, jos joku sanoo “tekevänsä lapsia”. Lapset ovat lahja, joita saadaan, jos saadaan eivätkä pullaa, jota tehdään. En todellakaan aio edes yrittää lasta vain koska “niin kuuluu tehdä”. Minulla on ystäviä, jotka niin ikään eivät halua lapsia ja ystäviä, joille lapsia on siunaantunut. Molemmat ovat minulle rakkaita ja molempien kannat ymmärrän. Ja olenhan myös aivan valloittavan 2,5-vuotiaan prinsessan kummitäti, joten mistään lapsivihasta ei ole kyse. Mä en vaan halua ja uskalla ottaa sellaista vastuuta ja sitoumusta, mikä lapsen myötä tulee. Ja enhän edes tiedä olisiko se mahdollista.
Huh, tulipa vuodatus, mutta tekstisi oli niin koskettava ja mielipiteitä herättävä, että oli pakko kommentoida ekaa kertaa! :)
Hei, en tiedä mihin vastaukseni on kadonnut.
Niin, minulle on ainakin ollut todella tärkeää että olen pystynyt tekemään suhteestani huolimatta niitä asioita joita olisin tehnyt jos olisin ollut yksin. Olen matkustellut ystävieni kanssa ja tehnyt paljon päätöksiä liittyen vain itseeni. Joku on sanonut joskus minulle että olen itsekäs kun ajattelen itseäni vaikka minulla on poikaystävä. Olen myöntänyt olevani itsekäs, sillä tämä on myös minun elämäni eikä pelkästään meidän ;)
Uskon, että yksinolosi on tehnyt vain hyvää. Jokainen tarvitsee sitä, ihan jokainen :)
Kuulostaa, että olet todella onnellinen nyt kaikkien matkustelujesi, etsimisen, löytämisen ja yksinolosi jälkeen. Se on ihana lukea rivien välistä :)
Kiitos paljon kommentistasi!
UPEA kirjoitus, Sofié! Niin kuin muutamat muutkin kommentoijat yllä, olen nyt vasta ensimmäisessä vakavassa suhteessa ja niin naiivilta kuin se kuulostaakin, tiedän tämän olevan se oikea. Oon kohta kolemkymppinen (jaiks!) ja ajattelin aiemmin, että olen jotenkin viallinen, kun en ollut seurustellut/tapaillut muutaman kuukauden jaksoja pidempään. Nyt tajuan kuitenkin mitä kaikkea olen sinkkuuteni ansiosta saavuttanut. Olen toteuttanut unelmiani ja matkustellut, olen työskennellyt ulkomailla pidempiä pätkiä useana vuonna, olen etsinyt itseäni ja löytänyt itseni. Osaan olla yksin ja siten osaan olla myös yhdessä. Siksi uskallan sanoa, että tämä tulee olemaan se loppuelämäni rakkaus. :)Mitä taas tulee lapsiin niin olen onneksi säästynyt sukulaisten uteluilta, mutta olemme käyneet äitini kanssa useitakin keskusteluja asiasta, sillä ilmoitin noin kuusi vuotta sitten, etten halua lapsia. Äitini ja siskoni ovat vakuttuneita, että mieleni muuttuu. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi puolestani olen, että en halua. Ärsyynnyn aivan suunnattomasti, jos joku sanoo “tekevänsä lapsia”. Lapset ovat lahja, joita saadaan, jos saadaan eivätkä pullaa, jota tehdään. En todellakaan aio edes yrittää lasta vain koska “niin kuuluu tehdä”. Minulla on ystäviä, jotka niin ikään eivät halua lapsia ja ystäviä, joille lapsia on siunaantunut. Molemmat ovat minulle rakkaita ja molempien kannat ymmärrän. Ja olenhan myös aivan valloittavan 2,5-vuotiaan prinsessan kummitäti, joten mistään lapsivihasta ei ole kyse. Mä en vaan halua ja uskalla ottaa sellaista vastuuta ja sitoumusta, mikä lapsen myötä tulee. Ja enhän edes tiedä olisiko se mahdollista.Huh, tulipa vuodatus, mutta tekstisi oli niin koskettava ja mielipiteitä herättävä, että oli pakko kommentoida ekaa kertaa! :)
FB-päivitykseesi viitaten, kiitos sinulle Sofié vielä tästä postauksesta. On ollut tosi kiva lukea muiden kommentteja aiheesta ja huomata, että muillakin on samantyyppisiä tarinoita ja ajatuksia. Omassa ystäväpiirissäni kun on hyvin vähän kolmeakymppiä läheneviä naisia, jotka eivät aktiivisesti etsi puolisoa, vaan antavat sen tapahtua jos on tapahtuakseen, tunteet siitä, että on jotenkin epänormaali ovat vähän liiankin tuttuja.
Tuntuu tosiaan siltä, että todella monille ainoa oikea tapa elää on olla parisuhteessa ja vähintään yrittää saada lapsia. Erityisesti se on mielestäni jännää, miten suvaitsevaisuutta korostetaan esim. ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen suhteen, mutta samaalla sitä ei kuitenkaan sovelleta näennäisesti samankaltaisiin ihmisiin, vaan toisten valintoja ja elämäntapaa paheksutaan ja ihmetellään niin kovin.
Hyvää ja aurinkoista pääsiäista Sofié ja muut lukijat! :)
Hei :)
Koin tämän asian hyvin ajankohtaisena koska kaikki nämä mainitsemani asiat ovat elämässäni tällä hetkellä todella läsnä. Eroja, häitä, lapsiuutisia ja jonkinlaista yksinäisyyttä.
Minulle on ollut tosi antoisaa lukea näitä teidän kommentteja. Näistä asioista on välillä varmasti todella vaikea puhua, niin ajattelin olla pieni keskustelunavaaja.
Itse olen aina yrittänyt rohkaista ystäviäni, että sen oikean löytäminen on se tärkein asia. Ei saa vaan tyytyä siihen toiseksi parempaan. “Never go for the second best”-ajatus on vähän kaikessa elämässäni läsnä. Kaikista tärkeintä on kuunnella sydäntään. Sillä se jos joku kertoo miten kuulu tehdä, ei ne muut ihmiset ;)
Kiitos samoin :) Minulla pääsiäinen tosin menee muutto- ja kouluhommissa :)
FB-päivitykseesi viitaten, kiitos sinulle Sofié vielä tästä postauksesta. On ollut tosi kiva lukea muiden kommentteja aiheesta ja huomata, että muillakin on samantyyppisiä tarinoita ja ajatuksia. Omassa ystäväpiirissäni kun on hyvin vähän kolmeakymppiä läheneviä naisia, jotka eivät aktiivisesti etsi puolisoa, vaan antavat sen tapahtua jos on tapahtuakseen, tunteet siitä, että on jotenkin epänormaali ovat vähän liiankin tuttuja. Tuntuu tosiaan siltä, että todella monille ainoa oikea tapa elää on olla parisuhteessa ja vähintään yrittää saada lapsia. Erityisesti se on mielestäni jännää, miten suvaitsevaisuutta korostetaan esim. ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen suhteen, mutta samaalla sitä ei kuitenkaan sovelleta näennäisesti samankaltaisiin ihmisiin, vaan toisten valintoja ja elämäntapaa paheksutaan ja ihmetellään niin kovin. Hyvää ja aurinkoista pääsiäista Sofié ja muut lukijat! :)
Pakko oli kommentoida, vaikka en sitä koskaan muulloin tee.
Tämä kosketti. Itse olen vastikää kokenut kipeän eron.
Elämä on menetyksiä, saavutuksia, epäonnea, onnea, rakkautta, yksinäisyyttä… Se miten käsittelet asiat, merkitsee.
Hymy huulilla kiitän :)
Voi miten ikävä kuulla.
Sinä sen sanoit. Elämä on juurikin näitä asioita. Ei ne elämän ylämäet tuntuisi miltään jos joskus ei olisi niitä alamäkiäkin.
Hyvää pääsiäistä sinulle :)
Pakko oli kommentoida, vaikka en sitä koskaan muulloin tee.Tämä kosketti. Itse olen vastikää kokenut kipeän eron.Elämä on menetyksiä, saavutuksia, epäonnea, onnea, rakkautta, yksinäisyyttä… Se miten käsittelet asiat, merkitsee.Hymy huulilla kiitän :)
Hei :)Koin tämän asian hyvin ajankohtaisena koska kaikki nämä mainitsemani asiat ovat elämässäni tällä hetkellä todella läsnä. Eroja, häitä, lapsiuutisia ja jonkinlaista yksinäisyyttä. Minulle on ollut tosi antoisaa lukea näitä teidän kommentteja. Näistä asioista on välillä varmasti todella vaikea puhua, niin ajattelin olla pieni keskustelunavaaja. Itse olen aina yrittänyt rohkaista ystäviäni, että sen oikean löytäminen on se tärkein asia. Ei saa vaan tyytyä siihen toiseksi parempaan. “Never go for the second best”-ajatus on vähän kaikessa elämässäni läsnä. Kaikista tärkeintä on kuunnella sydäntään. Sillä se jos joku kertoo miten kuulu tehdä, ei ne muut ihmiset ;)Kiitos samoin :) Minulla pääsiäinen tosin menee muutto- ja kouluhommissa :)
Voi miten ikävä kuulla. Sinä sen sanoit. Elämä on juurikin näitä asioita. Ei ne elämän ylämäet tuntuisi miltään jos joskus ei olisi niitä alamäkiäkin. Hyvää pääsiäistä sinulle :)
Hei, en tiedä mihin vastaukseni on kadonnut.Niin, minulle on ainakin ollut todella tärkeää että olen pystynyt tekemään suhteestani huolimatta niitä asioita joita olisin tehnyt jos olisin ollut yksin. Olen matkustellut ystävieni kanssa ja tehnyt paljon päätöksiä liittyen vain itseeni. Joku on sanonut joskus minulle että olen itsekäs kun ajattelen itseäni vaikka minulla on poikaystävä. Olen myöntänyt olevani itsekäs, sillä tämä on myös minun elämäni eikä pelkästään meidän ;)Uskon, että yksinolosi on tehnyt vain hyvää. Jokainen tarvitsee sitä, ihan jokainen :)Kuulostaa, että olet todella onnellinen nyt kaikkien matkustelujesi, etsimisen, löytämisen ja yksinolosi jälkeen. Se on ihana lukea rivien välistä :)Kiitos paljon kommentistasi!