Tämä vuosi on niin outo. En edelleenkään ymmärrä miten tähän tilanteeseen tai pisteeseen jouduttiin. Ymmärsin viikonloppuna, että en tule tapaamaan ketään perheestäni tänä vuonna. Vaikka olin Suomessa elokuussa, mutta en halunnut nähdä ketään vanhempia sukulaisiani. Vaikka olin karanteenissa ja kävin testeissä, en vain halunnut ottaa riskiä, että vaikka mummini tulisi kipeäksi takiani. En vain luottaisi mummiini, että vaikka sovittaisiin että ei halattaisi, mutta tiedän että hän ei pystyisi olla halaamatta tai tulematta lähelle.
Sunnuntaina oli mummini syntymäpäivät ja vaikka puhuin hänen kanssaan puhelimessa, ei se ollut sama kuin olisi ollut Suomessa. En tosin tiedä menisinkö nyt Suomessa tai Israelissa ollessakaan käymään isovanhemmillani tai tapaamaan yleensäkään ketään vanhempaa ihmistä. Israelin isovanhempani ovat myös niin vanhoja ja isoisälläni on uusiutunut syöpä, ja isoäidilläni on keuhkojen kanssa jo muutenkin ongelmia. Niin en nyt koe, että menisin heitä tapaamaan muutenkaan. Mutta se, että heitä näkisi edes ikkunan takaa olisi jo iso juttu.
Vaikka mietin, että en pääse tapaamaan heitä, voin tavata järkevissä määrin kumminkin ihmisiä ja ystäviäni. Pystyin ottamaan lentokoneen elokuussa ja lentämään Suomeen ja viettää laatuaikaa ystävieni kanssa. Tai ottamaan auton alle ja ajamaan Italiaan ystävieni luo. Mummini sanoi, että hän ei pelkää kuolemaa enää ja varsinkaan virusta – häntä ahdistaa yksinäisyys. Kaikki teatterit ja muut menot on peruttu, jotka ovat pitäneet häntä virkeänä. Se tuntui niin pahalta ajatella, että hän on yksin eikä hänellä ole edes Teams-puheluita päivät pitkät, joissa hän saisi sosiaalista kontaktia.
Minä voin pitää itseäni virkeänä monella tapaa ja olemalla muutenkin aktiivinen, vaikka en ihmisiä nyt niinkään näe. En käy toimistolla, vaan päivät menevät calleissa, niin kuin normaalistikin, mutta ne rytmittävät päivän ja tuovat jonkunlaista sosiaalista kanssakäymistä. Eihän se nyt moninaista ole, mutta parempi kuin ei mitään.
Täten toivon varsinkin vanhusten takia, että tilanne menisi parempaan suuntaan, jotta heidän ei tarvitsisi olla yksin. Haluaisin, että isovanhempani voisivat mennä ja tulla niin kuin ennenkin, niin he pysyisivät virkeänä viimeisinä vuosina. Kaikki isovanhempani ovat TODELLA meneviä vaikka ovat yli 80- ja 90-vuotiaita, niin toivon, että tämä tilanne ei taannuta heitä koska he joutuvat olemaan vain kotona.
