Otsikkokin sen varmasti kertoo, elelen nimittäin viimeisiä päiviäni Pariisissa. Ilmassa on kesäisen ilman lisäksi myös haikeutta uuden alun edessä. Jokainen tekemäni juttu on niin sanotusti viimeinen kerta. Viimeinen ostettu kukkakimppu läheisestä kukkakaupasta. Viimeinen iltakävely kaupungin läpi. Viimeinen illallinen japanilaisessa ravintolassa… Viimeinen…
Varmasti tunteet ovat sen takia niin pinnassa, kun Pariisi on saanut tunteeni nimenomaisesti pintaan kaikista voimakkaampana. Olen iloinnut tässä kaupungissa eniten ja samalla tuntenut itseni aika ajoin ihan äärettömän surulliseksi. Olen juhlinut ja pelännyt. Nauranut ja itkenyt. Kokenut sellaisia suuria tunteita joita kokee toivon mukaan jokainen elämässä.
Mieheni sanoi, että Pariisi on minulle kuin huono, mutta intohimoinen parisuhde. Sellainen, josta tietää, että siitä on pakko päästää irti tai muuten käy huonosti. Mutta myös sellainen jossa on myös paljon hyvää. Niissä hyvissä hetkissä olen ajoittain unohtanut, ne itkuisimmat illat, mutta kun ne itkut ovat tulleet, en aurinkoa ole nähnyt sumun tieltä, vaikka se on paistanut kirkkaalta taivaalta.
Moni on kysynyt, että miksi en viihtynyt Pariisissa. En osaa oikein sitä itsekään sanoa yksiselitteisesti. Suurimmat ongelmani olivat ehkä saasteet ja asioiden toimimattomuus. Yksi asia oli myös se, että tulin tänne ns. odottamaan seuraavaa kohdetta. Ja jokainen joka elää expat-perheessä tietää, miten ikävää se odottaminen on, kun et itse voi siihen vaikuttaa minne menet seuraavaksi. Olet vähän, kun juna-asemalla, mutta et tiedä ollenkaan, milloin se juna tulee, vai tuleeko sitä ollenkaan.
Kun kerroin hetki sitten muutostamme, sain muutamalta teiltä ihania viestejä. Expat-elämässä elävät lukijani olivat aistineet, että muutosta on ilmassa, kun blogin sävy muuttui aika pintapuoliseksi. Oli jopa helpompi puhua ihmisten kanssa, jotka elävät tällaista samanlaista arkea toisessa maassa, kuin vaikka tuttujen kanssa. Aina kun ei jaksanut vastailla kysymyksiin joihin ei tietänyt vastausta. Samassa elämäntilanteessa olevat, kun ymmärtävät, että niitä vastauksia ei ole.
Tällä hetkellä elän tavaroiden keskellä odottelemassa muuttomiehiä. Itse pakkaan rakkaimmat, eli astiani, mutta jampat saavat hoitaa kaiken muun. Mieheni on reissussa muuttomme aikana, joten suljen oven Ranskassa sekä avaan uuden oven Hollannissa itse. Jännittävää.
Olemme onneksi saaneet muilta expat-ystäviltämme paljon apua kaikessa. Neuvoa muuttofirman valinnasta aina parhaimpaan Internet-liittymään. Pieniä asioita, mutta kun menee uuteen mahaan ei sitä tiedä esimerkiksi, että mihin pankkiin ei kannata mennä ja mistä kannattaa ottaa vakuutukset tai sähkösopimukset. Olen kiitollinen jokaisesta pienestäkin neuvosta, jonka olen saanut.
Vaikka nyt on vähän haikea mieli, tiedän, että pääsen Pariisiin junalla, jos siltä tuntuu. Samoin kesäkotimme jää meille, joten happy place on edelleen pystyssä, vaikka Pariisin kotia ei enää olekaan. Haikeutta tässä muutossa tosin helpottaa, että meitä odottaa mitä ihanin koti Amsterdamissa kanaalin varrella. Olen kodistamme aika äärettömän onnellinen, sillä löysimme mitä mahtavimman lasikattoisen ”kasvihuonekodin”.
Vaikka postauksen sävy on haikea, olen muutostamme enemmän kuin onnellinen. Mutta niin kuin minkä tahansa ison muutoksen edessä, käy läpi kaiken tunteiden kirjon. Vaikka tämä on yhden aikakauden loppu, pitää ajatella enemmänkin, että tämä on uusi alku.