Ajattelin aluksi, että en kirjoittaisi tästä asiasta, sillä olen yrittänyt pitää työ- ja blogiasiat erillään.  Koen kumminkin olevani jonkinlaisessa velvollisuudessa kirjoittaa teille, että miksi blogini on ollut aika hiljainen viime aikoina, eikä postauksia tule melkein joka päivä. Aloitin työt tämän vuoden alussa ja sen takia en ole ihan niin aktiivisesti kirjoittanut blogiani. Tiesin, että tämä päivä tulisi vielä joskus ja olen monesti puntaroinut, että miten pystyn pitämään narut käsissäni ilman, että poltan itseni loppuun tai sairastun. Vielä on mennyt ihan hyvin, vaikka toki kaikessa pitää olla aika suunnitelmallinen ja tietyistä asioista luopua, jotta blogi pysyy mukana aktiivisesti.

Nostan hattua kaikille, jotka käyvät normaaleissa päivätöissä sekä illat kirjoittavat blogia ja siinä vielä samassa pitävät sosiaalisista suhteista huolta. Minun ”onneni” on, että minulla ei ole Hollannissa niin paljon ystäviä ja mieheni reissaa niin paljon, että minulla on aikaa kirjoittaa ilman huonoa omaa tuntoa sekä mustia silmänalusia. Jos asuisin Suomessa, joku asia jäisi varmasti toiseksi, sillä ihmissuhteeni ovat minulle niin tärkeitä. Pitäisi luopua joko päivätyöstä tai blogista ihan niin kuin raskas ystäväni Carita teki. Jos ei valintoja tee, voi muuten väsähtää.

Blogi on ollut minulle niin tärkeä osa elämää, että se on mennyt monen asian edelle. Joskus myös ihmissuhteiden. Kuulostaa nyt aika karulle, mutta jos aikaa on vähän, ei sitä halua tuhlata ihan turhanpäiväisissä jutuissa, jos jälkikäteen tulee huono omatunto, kun on taas niin paljon tekemättömiä asioita sunnuntaina klo:21.

Olen tässä blogia kirjoittaessa oppinut priorisoimaan ja tekemään monta asiaa yhtä aikaa. Välillä tällainen elämäntyyli stressaa, kun ikinä ei ole tarpeeksi hyvät kuvat tai pilkut ovat väärässä paikassa, kun aamu viiden jälkeen yrität kirjoittaa, että ehdit tehdä kaiken ennen kuin menet töihin. Muistan miten viitisen vuotta sitten olin täysin loppu, kun mihinkään ei ollut aikaa. Siihen en enää halua ja olen oppinut olemaan armollisempi itselleni. Enää en yritä tehdä kahtakymmentä postausta kuukaudessa, vaan teen vähemmän ja ajatuksella. Olen oppinut myös sanomaan ei asioille, tapahtumille ja ihmisille.

Väsymys näkyy kasvoista ja niin se näkyy myös rivienväleistä, jos joku on huonosti. Tunnen itseni niin hyvin, että jos teen mielekkäitä asioita, pärjään kuukausia vähimmillä unilla, mutta jos teen päivänkin jotain sellaista mistä en pidä, väsähdän. Olen monessa asiassa hyvin intohimoinen ihminen ja minua harmittaa, jos joku asia minkä teen, ei ole omasta mielestäni tarpeeksi hyvä. Sen takia se, että minulla ei ole viittä tuntia aikaa editoida kuvia on itselle myös hyvä harjoitus ja muistutus, että liika viilaaminen on aivan turhasta, jos puntarissa on oma hyvinvointi. Pitää antaa itselle armoa silloin kun on sen aika.

Jos siis en ole ollut niin läsnä mitä aiemmin, tässä syy. Olen tosin todella onnellinen nyt, että teen sellaisia asioita joista olen intohimoinen ja joita rakastan. Tällainen tilanne tuntuu expat-elämässä aika luksukselta, sillä harvoin palaset menevät yhteen kummankin uratoiveiden kanssa. Asiat ovat nyt niin hyvin, joten elelen nyt omassa onnenkuplassani hetkisen ja kirjoittelen blogia hieman harvemmin, mutta ehkäpä myös kirkkaammilla ajatuksilla.