Aina välillä joudun miettimään, että mitä asioita tänne blogiini kirjoitan, sillä elämässä kun tapahtuu niin paljon muutakin, kun mitä blogissa kerrotaan. Kuolema yleensä on jotain sellaista mistä ei kovastikaan avoimesti puhuta, vaikka tässä vuoden sisällä se on liittynyt elämääni muutaman kerran, en ole näistä surutapahtumista maininnut sanallakaan blogissani. Vaikka se vaikuttaa siltä, että täällä jaetaan kaikki, näin ei todellakaan asiat oikeasti ole.
Monta kertaa olen miettinyt kirjoittavani, mutta sitten olen miettinyt, että mitä voin sen jälkeen enää kirjoittaa seuraavana päivänä. Reseptijako tai viikonlopun fiilikset, kun saattaisivat tuntua hyvin kylmiltä, jos edellisenä päivänä ollaan surtu läheistä. Kaikki toki ymmärtävät, että vaikka siitä reseptistä tai aurinkoisesta viikonlopusta kirjoittaisi, voi se mieli silti olla maassa ja suru puserossa.
Läheisen ja ei niin läheisen menetys on kuulunut jollain lailla tähän kuluneeseen vuoteen. Ehkä se on blogistakin aina välillä näkynyt, vaikka sinällään syytä en ole kertonut. Jotkut asiat ovat hyvä kumminkin käsitellä jossain muualla ja sillä tavalla, kun ne itselle parhaiten sopii.
Blogeissa ei muutenkaan puhuta ehkä sinällään surullisista asioita, vaikka kuolema on kumminkin luonnollinen osa elämää kaikessa ikävyydessään. Olen lukenut blogisiskoni At Marias’sin kevään kestänyttä surun ja jäähyväisten taivalta vedet silmissä ja ihaillen. Ihailen hänen asennettaan ja positiivisuuttaan kaiken surun keskellä.
Pelkäsin ennen kuolemaa jollain lailla ihan kauheasti, mutta nykyään ehkä jollain lailla olen oppinut paremmin elämään niiden asioiden kanssa ja osannut ajatella, että kaikella on aikansa ja paikkansa. On toki todella surullista, jos läheinen nukkuu pois pitkän sairaustaistelun vuoksi eikä iloisten elinvuosien ja pitkän elämän jälkeen.
Jos jostain olen osannut olla kiitollinen, on se nimenomaan terveys. Millään muulla, kun ei tässä maailmassa ole väliä. Jos vaan saan olla tässä maailmassa omat elinhetkeni terve, niin muut asiat ympärillä tuntuvat hyvin pieniltä asioilta.
24 Comments
♥♥♥
Bonjour Sophie*
olen mielenkiinnolla seurannut blogiasi ja todennut että olet harvinaisen sympaattinen nuori nainen. Ja rakastat Ranskaa. Terveisiä Nizzasta, olin siellä taas kerran.
Muta asiani on että kunnioitan tyyliäsi olla kirjoittamatta läheistesi sairauksista tms. Toki ne kuuluvat elämään. Olen lukenut muutamia blogiystäväsi Marian vuodatuksia äidistään ja henkilökohtaisista asioistaan (lue sairauksistaan) Olen itse hivenen nuorempi kuin hänen äitinsä ja olisi kammottavaa jos oma tyttäreni kertoisi blogissaan elämäni heikkenemisestä blogeissaan. Ihana Sophie, säilytä oma hienotunteinen tyylisi edelleen. Kaikkea hyvää Sinulle. Hyvä että otit kantaa ettei kaikkea surua tarvitse jakaa “vieraiden” ihmisten kanssa
Olen kyllä nyt hieman samaa mieltä. Surettaa Marian puolesta, mutta kaikkea ei tarvitsisi raportoida, etenkin kun puhutaan muista ihmisistä. Itsestään voi puhua niin paljon kuin haluaa, mutta muiden ollessa kyseessä pitäisin todella tiukkaa linjaa.
Heippa Anu,
ymmärrän toki kantasi, mutta Maria puhuu kyllä myös omista tunteistaan.
Olen itse yleensä aika avoin, mutta jollain lailla tämän kuoleman kanssa minun on vaikea avautua ja siksi kirjoitan siitä aika kepeästi vaikka aihe ei sitä todellakaan ole.
Moni kumminkin saa Marian kirjoituksista voimaa ja tukea. Sen takia minusta blogit ovat juuri niin ihania kun niiden kautta voi jakaa tunteita sekä saada jonkinasteista lohdustusta ilman todellista läsnäoloa.
Moikka Anu,
huutelen täältä sivusta Sohvin kommenttiboksissa :)
Vastasin tuossa ylhäällä Hannalle, saman vastsuksen haluaisin antaa sinulle.
-Maria
Bonsoir,
voi kiitos :)
Hih, no Ranskaa en kyllä rakasta. Anteeksi, mutta vaikka siellä asun ei minun ja Ranskan suhde on ollut aika ikävä jo vuodesta 2007.
Oi, minusta ne ovat taas hyvin virkistäviä tähän muuhun niin pinnallisen blogihöttöön. Kuolema on kumminkin osa elämää ja minusta on hienoa kun Maria pystyy kirjoittamaan surustaan avoimesti piilottelematta sitä. Jokainen suree tavallaan, minä juoksen ja soitan mummille, joku kirjoittaa.
Toivottavasti et ota eriävää mielipidettäni väärin, ymmärrän täysin kantasi, mutta minusta Maria on upeasti jakanut surunsa ja osoittanut, että ei se elämä siihen lopu.
Kuolemasta puhutaan muutenkin niin vähän ja nykyään blogeissa ei muutenkaan enää (ei myöskään omassani) jaeta elämää sen kaikissa väreissä. Varsinkaan niissä tummemmissa.
Heippa Hanna,
äidin kanssa puhuimme sairauden alussa, että minkä linjan otan blogissa. Koska tästä sairaudesta ei löydy suomenkielisiltä sivuilta juuri mitään tietoa (varsinkaan taudin etenemisvaiheista), niin hän sanoi, että niin kauan kuin pystymme auttamaan samassa tilanteessa olevia, niin sen teemme. Itse kun emme ole juurikaan edes saaneet lääkäreiltä vastauksia kysymyksiimme.
Ei tulisi mieleenikään ilman äidin lupaa kertoa näin yksityiskohtaisia tietoja <3
Elämä on kallisarvoista, kaikkine vaiheineen. Sen kun saan blogin kautta lukijoille välitettyä, niin se on jo puoli voittoa.
Toivotaan, että tästä elämä lutviutuu pian taas sellaiseen vaiheeseen, jossa fredagsmys- ja sisustuspostaukset täyttävät blogini :)
-Maria
Hienosti vastattu Maria. Ymmärrän nyt paremmin. Voimia raskaalle taipaleellesi <3
<3 <3 <3
Tähän voi kommentoida vain sydämellä <3
Kiitos <3
Kauniisti ja viisaasti ajateltu <3 Hyvää viikonloppua, kaikesta huolimatta ja juuri siksi!
Voi kiitos Kerttu <3
En muuten tiedä miksi, muta sinun kommentit eksyvät aina roskikseen. Eli älä ihmettele jos kommenttiasi ei aina näy kun olen joskus löytänyt ne vasta viikkojen jälkeen.
Halit sinne ❤️
Minäkin ihailen Mariaa ja ihailen myös sinua <3 Paljon olen joutunut kuolemaa ja sairautta itsekin viimeisten vuosien aikana pohtimaan. Raskasta, mutta niidenkin asioiden kanssa ja ehdoilla on ollut pakko elää, vaikka jokin kepeys elämästä väistämättä on kadonnut. Terveys on kullanarvoinen asia, millään muulla ei todellakaan ole väliä!
Heippa Tarja pitkästä aikaa :)))
Maria on antanut paljon ajatuksia ainakin minulle tässä kuluneena keväänä.
Pitkän elämän sain elää, ennen kun läheisiä ja tuttuja alkoi sairastua ja nukkua pois. isoisoäitini eli mummini äiti Ida kuoli kun olin teini, muuten ei ole hautajaisissa tarvinnut käydä. Nyt tosin tuntuu, että kaikki sairastuvat :´(
Niin, sanoit kivasti että elämästä katoaa kepeys. Niin se tosiaan on.
Itse aina olen löytävinäni melanoman joka puolelta ja olen ihan hysteerinen auringosta. Toivotaan, että ne ovat vain pisamia mitä sieltä ihostani löytyy :)
Näinhän se on. Menetin parhaimman lapsuudenystäväni muutama vuosi sitten ja sitä oli vaikea ymmärtää, vaikka syöpätaistelua olin sivusta seurannut ja koko ajan pelännyt pahinta. Vanhuksen kuolema on helpompi ymmärtää kuin nuoren, jolla olisi vielä niin paljon kaikkea edessä. Jaksamista sinulle! <3
Voi miten surullista, olen pahoillani <3
Ukkini kuoli muutama kuukausi sitten ja sen asian kanssa olin ihan ok, vaikka se pahalta tuntuikin. Hän oli kumminkin yli 80-vuotta ja aika oli vain tullut. Kun ihminen lähtee nuorena ja on taistellut viimeiset vuodet sairautta vastaan, tuntuu se epäreilulta.
Voimia ja halauksia sinulle…..ymmärrän miltä tuntuu…..
Voi, olen pahoillani <3 Voimia sinne <3
Oma terveys on kyllä kullanarvoista <3 Välillä sitä saattaa jokapäiväisessä elämässä unohtamaan mutta sitten kun kuulee jonkun surullisen kohtalon niin sitä jälleen kerran muistaa,että ne pienet jutut ovat aika turhia.
Itselläni asuu puolet susuvsta kaukana toisella puolella maailmaa mm. rajas Grandma ja välillä sitä ahdistaa, kun olen niin kaukana ja missaan tärkeitä hetkiä rakkaiden parissa <3 Varsinkin jos jotain ikävää sattuu niin harmittaa ettei pääse rakkaiden luokse.
Se, että voi jakaa surunsa muiden kanssa varmasti helpottaa omaa surutyötä <3 <3
Heippa,
niin on. Liian usein nykyään kuulee ties mistäkin sairaudesta nuorilla kolmekymppisillä :/
Ymmärrän niin hyvin. Tuntee itsensä niin voimattomaksi kun on kaukana rakkaitten luota. Onneksi lennot ovat nyt vain 3 tuntia Ranskasta Suomeen ja lennot voi ostaa vaikka edellisenä päivänä ja hinnat eivät ole pilvissä.
Niinpä.
Minusta on upeaa, kuinka hienotunteisesti tuot näin vaikean, surullisen, mutta elämään kuuluvan asian esille. Bloggaajan on varmasti välillä hankala miettiä, mitä haluaa kertoa itsestäänn, ja tasapainotella yksityisyyden ja avoimuuden välillä.
En ole seurannut tuon Marian blogia, mutta osalle sopii avoimuus ja hyvä niin! Kukin taaplaa tyylillään, myös bloggaajat.
Tämä koskee tietenkin myös lukijoita, osaa voi se avoimuus ja vaikean asian, surutyön, käsittely ahdistaa syystä tai toisesta. Itse esimerkiksi haluan suojella itseäni enkä lue Marian blogia, sillä oma isäni menehtyi pitkään, ikävään sairauteen. Mutta on hienoa, jos se jollekin toiselle luo lohtua ja helpotusta.
Voimia sinulle Sohvi – ja myös Marialle!
Hei,
kiitos paljon. No on tänne monta muutakin asiaa meinattu kirjoittaa, mutta ne on kumitettu pois kaikessa hiljaisuudessa. Vaikka se tosiaan voi vaikuttaa, että oma elämä on täällä levällään, ei se niin ole. Pieniä elämänmakuisia paljoja on tosin hyvä tuoda esille, sillä muuten blogi jää ihan hötöksi enkä itsekään jaksa lukea sellaisia blogeja. Sitä varten on lehdet :)
Olen pahoillani ja otan osaa. Minusta se on Marialta upeasti tehty kun hän jakaa blogissaan omia tunteita ja elämäänsä näinkin vaikean hetken edessä.
Kiitos :)
Minä niin samaistun tähän kirjoitukseen. Meillä on koettu myös menetyksiä ja vaikeita asioita, mutta ihan kaikki ei ole julkista. Ymmärrän hyvin, että et ihan kaikkea meidän kanssamme jaa, kun sinun blogissasi vierailee päivittäin niin monia ihmisiä. Minä olen tosi tarkkana jo facebookissa, joten tietyissä asioissa olen siitä vielä tarkempi blogissani. Kirjoitin itseasiassa vähän aikaan sitten postauksen somesta ja siitä, mitä siellä jaan.
Mutta nostan hattua kaikille niille, jotka nostavat ne kipeimmätkin asiat esille yhteisen hyvän vuoksi, esimerkiksi kun koetaan jotain harvinaista sairautta, josta ei ole paljoa julkista, tai oikeastaan minkäänlaista tietoa.