Eilen illalla töiden jälkeen tapasin uuden luxemburgilaisen ystäväni ja menimme ratsastamaan hänen hevosillaan. En ole ollut hevosen selässä yli kymmeneen vuoteen, sillä kun lensin aikoinaan hevosen selästä, päätin että sinne en enää nouse. Eiliset uudet karvaiset ystäväni olivat tosin niin kilttejä, että uskalsin tehdä muutakin kuin vain silittää.

Ystäväni kilpailee hevosillaan ja nämä otukset kulkevat tiiviisti hänen arjessaan mukana, sillä kuusi kertaa viikossa hän tekee samaisen lenkin aina töiden jälkeen mitä me teimme eilen. Ymmärsin lenkin jälkeen tosin, että miksi hän ylisti ratsastuksen rentouttavasta tunteesta. Vaikka se tuntuu varmasti toiselta työltä, mutta oli ihan mahtavaa ratsastaa illalla pelloilla ja metsässä ilta-auringossa.

Oli jopa hieman huvittavaa, että yhtäkkiä olimme keskellä peltoja ja maatilaeläimiä. En muista olenko koskaan rapsuttanut edes aasia. Noh, eilen rapsuttelin myös niitä.

Ei minusta enää ratsastajaa tule, mutta tuollaiset eilisen kaltaiset iltalenkit ovat kyllä kivaa vaihtelua keskellä arkea. Hevoset ovat niin upeita eläimiä, vaikka kuvista varmaan voi huomata oman jännitykseni. En nimittäin ole ollut mikään heppojen suurin ystävä sen jälkeen, kun selästä tipahdin. Minulle eilisen kaltainen iltalenkki oli siis suhteellisen iso saavutus.