Kuten tiedätte, en ole mikään suurin autoilun ystävä. En pidä autolifestylestä, vaan olen enemmänkin kaupunki-ihminen siinä suhteessa, että haluan kävellä tai kulkea julkisilla paikasta toiseen. Luxissa olen joutunut muuttamaan elintapojani hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Viime lauantaina tosin olimme ystäväni mökillä ja kun hänen piti mennä iltaruokkimaan hevosensa, ehdotti hän jotain odottamatonta: ”haluatko kokeilla isäni toisen maailmansodan aikaista Fordia?”

Luulin, että tuollaisia autoja ei ole muualla kuin museoissa ja olin ehkä hivenen peloissani ja hädissäni, kun en nähnyt turvavyötä missään. Mielessäni mietin, että tähän autoon kuuluu varmasti vakiovarustuksena kypärä, mutta ei. Piti vain pitää kiinni ja toivoa, että ei tule äkkijarrutuksia ja suurempia pomppuja.

Ystävälläni on myös jokin toinen ihana juttu hevosiensa lisäksi, Staffi nimeltä Lucy. Lucy on löytökoira, mutta maailman ihanin otus kaikessa energisyydessään. Lucy tosin lamaantui autokyydin ajaksi ja rentoutui hetkeksi katsellessaan Luxemburgin peltomaisemia.

Viime lauantai oli kai oikeasti kesän viimeinen päivä ja mikä olisikaan ollut parempi huipentuma sille, kun avoautokyyti pitkin Luxemburgia ja peltoja? Ystäväni on aikamoinen hurjapää ja hän ajoi isänsä autoa kuin mikäkin rallikuski. Juuri viime viikonlopunkaltaisen juttujen takia pidän puolittaisesta maalaiselämästä, kun voi tehdä kaikenlaista puolikreisiä.

Autokyydin jälkeen söimme juustoja ja keräsimme hasselpähkinöitä suoraan puusta (!!) ja sytytimme nuotion. Nuotion äärellä sitten istuimmekin yömyöhään minttuteetä juoden mintusta, jonka keräsimme kasvimaalta. Hasselpähkinät, minttutee ja nuotio, niistä oli ihana lauantai-ilta tehty.