Aina välillä saan teiltä kysymyksiä siitä miltä tuntuu mennä toisen ura edellä. Tiedän, että siellä on myös muita, jotka elävät samassa tilanteessa ja ympärilläni on ihmisiä jotka kokevat samanlaista arkea kuin minä.
Ajoittain on ollut tilanteita, jolloin toivoisin, että eläisimme tylsää arkea eikä elämä olisi niin pomppuista/aaltoilevaa. Kun muutimme Amsterdamiin, toivoin hartaasti, että me asuisimme nyt ainakin kaksi vuotta täällä. Jos jotakin keskusteluita paikan vaihdosta on käynnissä, en halua kuulla niistä ennen kuin kaikki on varmaa. Haluan elää tasaista ja pysyvän tuntuista elämää nyt kun se on mahdollista.
Monelle tällainen elämä ei varmastikaan sopisi. Se joka on perhekeskeinen, ei varmasti pitäisi epävarmuudesta ja siitä tunteesta, että ei tiedä minne mennä ja milloin. Jos on lapsia, silloin moni nimenomaan, ja tässä kohtaa yleensä nainen, jää kotiin. Olen tavannut myös koti-isiä, mutta harvemmin. Lähipiirini koostuu myös pareista joissa ei ole lapsia sen takia, että kumpikin haluaa käydä töissä, oli maa mikä tahansa. Seikkailevan elämäntyylin takia lapsia ei välttämättä toivota, sillä heitä ei välttämättä haluta kasvattaa nannyjen toimesta eikä tarhan ja koulujen vaihto ole aina niin helppoa. Elämän rakentaminen uudestaan on jo yksin tai kaksin haastavaa, mutta pienet lapset tuovat siihen vielä ihan oman ulottuvuutensa.
Minulle kaikista rankinta tässä elämäntyylissä on nimenomaan ollut se odottaminen. Olin niin kyllästynyt poukkoilemaan Etelä-Ranskan, Pariisin ja Luxemburgin väliä odottaessani. Mikään paikka ei tuntunut oikein kodilta, kun tiesi, että mikään ei ole pysyvää.
Mieheni oli ennen minua yksin juuri sen takia, että kukaan ei kestänyt hänen reissaamistaan. Välillä olen minäkin siitä harmistunut, mutta olen siihen tottunut jo suhteen alkuajoista, kun olimme etäsuhteessa. Ja jos hän olisi koko ajan kotona, ei minulla olisi aikaa tai energiaa töiden jälkeen olla hänen kanssaan sekä pitää blogia. Olen kai siis onnekkaassa asemassa, että olen välillä yksin niin minulla on aikaa itselle ja blogille.
Kuluneina vuosina meille on väläytelty mahdollisuuksia asua kauempana, mutta en ole siihen suostunut oman työni sekä rakkaitteni takia. Euroopassa on hyvä olla, kun etäisyydet ovat lyhyet. Vuoteen New Yorkissa tai Sydneyssä voisin suostua, mutta muihin vaihtoehtoihin en niinkään. Etelä-Ranskassa opin sen, että se aurinko ja ranta ei tee pitkällä tähtäimellä onnelliseksi. Paljon teen jo nyt mieheni uran eteen, joten ihan minne tahansa en lähde asustelemaan, jos paikka ei miellytä itseäni. Oli aurinkoa tai ei.
Toki meitä on monenlaisia ja joku voi olla todella onnellinen, että voi olla kotona ja tehdä omia asioita, kun toinen rakentaa uraa maailmalla. Olin itseasiassa tästä asiasta välillä kiukkuinen itselleni, että miksi en voinut nauttia olostani edes siellä Etelä-Ranskassa. Minun tai meidän elämä olisi ollut paljon helpompaa, jos olisin osannut nauttia noista vapaista hetkistä. Suomalaiset ystäväni ymmärsivät minua tässä asiassa, ulkomaalaiset ystäväni eivät niinkään. Tässäkin asiassa kohtasin selkeää kulttuurieroa suomalaisten ja esimerkiksi ranskalaisten välillä. Minua ei voitu ymmärtää, että muutin mieluummin Etelä-Ranskasta aluksi Luxemburgiin tai Amsterdamiin. Miksi muuttaisin auringosta sateeseen ja kylmään? Vastaus on aika yksinkertainen. Jotta minulla olisi myös oma elämä.
Vaikka elämä oli oman itseni takia välillä aika haastavaa, olen onnellinen nyt, että pääsimme noista haasteista yli ilman suurempia karikkoja. Aika myös opetti minulle ja meille paljon. Minua on turha lähettää minnekään ilman, että minulla voi olla omaa elämää. Tai toki minulla on aina ollut oma elämä, mutta en halua sellaista elämää, että sen sisältö ei miellytä minua.
Toki tiedostan edelleen, että emme ole loppuelämää varmastikaan Amsterdamissa. Yritän kuitenkin olla hetken edes aloillani ja rakentaa päivistä itseni näköiset. On asioita joihin en itse vaikuttaa niin yritän olla stressaamatta niistä ja uskoa siihen, että elämä kantaa.
8 Comments
Hyvä kirjoitus! :) Itse olen kohta 8 ulkomailla asutun vuoden (hollanti, ruotsi) jälkeen tullut paljon kriittisemmäksi asuinpaikan sijainnista. Ennen olisin ollut valmis muuttamaan minne vain, nykyään lista maista johon saattaisin olla valmis muuttamaan on kutistunut ihan muutamaan. Kuten sanoit, kaikista tärkeintä minullekin on se, että molemmat saa rakennettua uuteen maahan omannäköisensä elämän.
Minusta on ihana lukea kirjoituksiasi Amsterdamista, sillä niistä huokuu selvästi se että olet nyt paljon tyytyväisempi omaan elämääsi kuin Pariisissa asuessasi. Ihanaa, että ainakin tällä hetkellä voit nauttia expat elämästä :)
Tiia
http://www.plungebytiia.com
Heippa,
olen tuossa maa-asiassa ihan samoilla linjoilla mitä sinä. Ihan joka paikkaan en tosiaan muuttaisi. Monia ihania lomakohteita on, mutta asuinmaita jossa voisin asua, ei ole montaakaan. Kaikissa pohjoismaissa voisin mielelläni asua.
Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat jättäneet jenkeissä todella hyvät työt miehen työn takia Euroopassa. Heillä on paljon rennompi ote jotenkin elämään kuin minulla tai muilla suomalaisilla. Olisin niin halunnut olla rennompi siellä Ranskassa :D
Joo, täällä on hyvä olla. Elämä on vähän liiankin helppoa täällä. Ihan kuin olisi Suomessa :D. Mitä nyt vettä tulee silloin tällöin, mutta muuten en löydä valittamista.
Miehenikin on ymmärtänyt, että millaista on asua ns.maassa joka on todella kehittynyt ja jettä oka päivä ei ole uutta ongelmaa/haastetta edessä :)
Juuri näin. Ilman omaa mielekästä elämää alkaa kaikki muukin tökkimään. Hyvä, että miehesikin ymmärtää tämän. Tekstistäsi sain sen kuvan, että olette luopuneet Etelä-Ranskan kodistanne. Vai tulkitsinko väärin? Aurinkoista kevättä ja alkukesää, kyllähän se toisinaan paistaa onneksi Amsterdamissakin :)
Heippa,
kyllä alkaa :D Ei siellä rannalla ja beacj clubilla jaksa koko aikaa pyöriä.
Ei, emme ole luopuneet siitä. Se on siellä ja menemme sinne ihan pian taas. Vaikka en siellä koko aikaa halua asua, on se minun happy place.
Kiitos samoin <3
Joo, niin paistaa. Täällä on tällä viikolla jopa 25 astetta?!?
Samastuin!
Muuttaminen ja uuden arjen rakentaminen täytyy mielestäni olla koko perheen yhteinen päätös ja projekti. Usein aluksi varmasti lähdetään toisen työn vuoksi, mutta sopeutumisprosessissa mulle ainakin oman mielenkiintoisen työn löytäminen oli prioriteettina meidän perheen uuteen maahan jäämiselle ja ylipäätänsä sopeutumiselle ja hyvinvoinnille.
Nyt on kolme vuotta takana nykyisessä uudessa kotimaassa ja mahdollisuus on että muutetaan jälleen, tällä kertaa Pohjois-maita kauemmaksi – erona tällä kertaa kuitenkin se että molempien työtilanne on alusta asti tasapuolinen ja valmiina ja kaupunki kiinnostava.
Mutta kaikesta huolimatta arjen rakentaminen kahden alle 10 vuotiaan lapsen kanssa, sosiaalisten ympyröiden uudelleen rakentaminen, uusi työtilanne ja uudet ympyrät ylipäätänsä ovat varsinkin aluksi kuluttavaa puuhaa ja ymmärrän hyvin että kaikki ei siihen vapaaehtoisesti lähtisi. Mutta ymmärrän myös erityisen hyvin miksi niin moni myös valitsee tämän elämäntyylin. :)
Hyvä kirjoitus!
Heippa,
kiva kuulla :)
Näin minäkin sen näen. Sen takia en esimerkiksi Intiaan tai Uuteen-Seelantiin ole muuttamassa.
Me suomalaiset arvostamme työntekoa ja ehkä se, että emme osaa nauttia elämästä tulee juuri tässä asiassa esiin. Näin ainakin itse koin, että en voinut olla paikassa jossa en voinut muuta kuin nauttia elämästä :D
Kaupunki ja kulttuuri on minulle tärkeimmät asiat. Meillä kummallakin on “veto”-maita, joihin muutosta ei edes keskustella. Voisin muuttaa kaikkiin pohjoismaihin ihan hetkenä minä hyvänsä :)
Uskon. Ne ovat jopa kahdestaan kuluttavaa, mutta jos olisi vielä suita ruokittavana ja pyykkiä pestävänä oman lisäksi, voisi olla aika nopeasti burned out. Tukea kun ei ihan samalla tavalla ole ulkomailla tarjolla koko ajan.
Niinpä. Vaikka monesti kaipaan Suomea, voisin nopeasti kyllä kyllästyä, että jos ei koko ajan olisi muutoksia ja actionia ympärillä. Kaikki kun ei sovi kaikille :)
Kiitos :)
Sano muuta –
Joku sisäänrakennettu bugi :) Itselleen vakuutteli että nyt nauti tästä ihanasta kaupungista ja vapaasta ajasta, koska työkuviot kyllä järjestyvät kun tekee asioita niiden eteen. Hankala oli kuitenkin nauttia välitilasta täysillä.
Ja joo ihan varmasti – ei katso ”perheen” mallia, kipuilua varmasti lasten kanssa tai ilman. Ja toisaalta kipuilua aina välillä vaikka asuisi aina samassa kuplassa – teemat vaan erit – ehkä.
Ja just näin – jokainen rakentaa omanlaisensa arjen. Mutta henk.koht yhdyn kyllä tohon sun viimeiseen kappaleeseen ;D
Näinpä. Mieheni oli puhelinhaastattelussa ja toisessa päässä oli kysytty vaimon mielipidettä muuttamisesta toiseen maahan. On tässä asiassa sentään edistytty. :) Aika tarkka olen itsekin maiden suhteen, vaikka muuten otan aika rennosti elämänmenon. Vaikka ensialkuun saattaakin olla pieniä pelkotiloja niistä päästy yli aika helposti.
Lehdistä on saanut lukea ettei kaikilla ole ulkomaanvuodet olleet yhtä miellyttäviä ja ongelma on tullut jäädäkseen. Siinä sitten kärsii koko perhe tilanteesta. .
Houstonin kolme vuotta meni vielä uutuudenviehätyksen piikkiin, mutta kun vuosia myöhemmin on pyydetty miettimään esim. Denverin ympäristöä. Ei-sana tuli heti ensimmäisenä mieleen. New Yorkin tai San Franciscon kohdalla tarvitsisi edes miettiä, vaan alkaisin pakkailemaan tavaroita.
Olen varmaan ennenkin sanonut etten ymmärrä, miksi minua kiinnostaisi muuttaa Tukholmaan. Ehkä olen asunut siellä joskus aikaisemmista elämistäni ja kokenut maan jo silloin mukavaksi. Ja siksi tuo ajatus pyörii silloin tällöin aina mielessä.
Suomeen muuttaminen on jo sekin jo koettu, ja viihdyimme alle vuoden palaten kimpsujen kanssa pikaisesti Keski-Eurooppaan. Vaan kesällä on aina yhtä ihanaa lähteä käymään Suomessa tapaamassa sukulaisia ja tuttuja.
Mukavaa kevättä sinne Amsterdamiin!