Tauon paikka

Olette ehkä huomanneet hiljentyneen presenssin täällä ja samoin muissa some-handleissani. Moni on ollut huolissaan, että onko minulle tapahtunut jotain, mutta kaikki on itsellä ihan hyvin mutta tähän kuukauden sisään olen ottanut liian monta raskasta uutista, niin on tuntunut väärältä kirjoittaa iloisista asioista, kun mieli on täysin maassa.

Tällä hetkellä mietin, että mitä vielä. Onko vielä odotettavissa ikävä puhelu tai uutinen, kun nämä asiat tuntuvat tulevan ryppäissä. Totta kai ymmärrän, että jokainen täältä joskus lähtee, mutta kun kyseessä on nuoria ihmisiä ja ikäviä sairastapauksia, niin sen takia tämä on ollut todella raskas kuukausi.

Samalla toki on antanut omaan elämään perspektiiviä, että mistä asioista pitää olla onnellinen ja mistä asioista ei kannata valittaa. Pienillä asioilla kun ei ole mitään väliä loppujen lopuksi. Ei välttämättä suurillakaan, jos on terveydestä kyse.

Olen aina ollut kiitollinen kaikesta mitä minulla on ja mitä olen saanut kokea ja näiden viimeisten viikkojen tapahtumat ovat vain jollain lailla vielä kirkastanut sitä asiaa, että jokaisesta päivästä pitää olla niin kiitollinen. Elämää ei saisi myöskään pelätä, vaan asioita pitäisi uskaltaa kokea ja kokeilla.

Olen käynyt aika syviä keskusteluja viime viikkoina näistä aiheista ja viimeisistä toiveista. Muutama teema on toistunut. Saa olla kiitollinen siitä, että vierellä on ihminen joka haluaa rakentaa elämää samaan suuntaan mitä sinä ja että saa elää parisuhteessa joka on täynnä rakkautta ja luottoa. Monesti näissä keskusteluissa tulee esiin, että aikaa on annettu ihan liian paljon työlle eikä lapsille ja ystäville. Lapsia meillä ei ole, mutta ystäville minulta löytyy/on löytynyt aina aikaa. Pitäisi tosin löytyä vielä enemmän aikaa elää hetkessä ja nauttia tästä elämästäni.

Tuttavani Hanna nukkui pois reilu vuosi sitten ikävästi tapaturman seurauksena. Olin aina ajatellut, että ne ketkä ovat täynnä hyvää energiaa ja elämää, eivät ihan helposti täältä lähde, sillä heillä on niin paljon annettavaa. Hannan poismeno oli minulle jollain lailla todella traumaattinen kokemus, mutta samalla se sai myös miettimään omaa elämää ja valintoja todella paljon.

Se, että joku on pystynyt rakentamaan ihan omannäköisen elämän ja on täynnä rakkautta niin monella tavalla, on jotain sellaista johon jokaisen tulisi pyrkiä. Toki Hannan poismeno oli ja on edelleen todella surullista. Koin tosin, että hän oli juuri siinä hetkellä niin täynnä elämää, onnea ja hyvää energiaa että sillä tavalla minä haluaisin myös nukkua pois. On onni, jos pystyy vaikuttamaan niin monen muun elämään niin kuin Hanna ja jättämään tuon positiivisen kuvan elämästä ja maailmasta että sitä miettii monta kertaa kuukaudessa.  Hannan esimerkin takia olen miettinyt, että elämästä pitää rakentaa juuri sellainen kuin itse haluaa, eikä toisten odotusten mukainen.

Kun ajatukset ovat olleet tällaisia viime viikkoina ja olen yrittänyt auttaa kaikella tavalla mitä olen voinut, ei blogiin ole sen jälkeen oikein huvittanut kirjoitella aurinkoisia ajatuksia. Vaikka blogi on aika pintapuolista, on silti tuntunut väärältä iloita omista jutuista ja matkoista, kun vierellä kamppaillaan ihan erilaisista asioista. Kirjoittamisen sijaan olen vetänyt henkeä ja antanut aikaa ja ajatuksia toisaalla missä niitä on ehkä kaivattu enemmän.

You may also like

19 Comments

  1. Ymmärrän tunteesi. Minulle rakkain ja läheisin tätini kuoli pari päivää sitten yllättäen, olen niin surullinen ja mieli raskas. Ensimmäistä kertaa koin kuoleman näin läheltä, ja tämä tuntuu niin pahalta eikä tapahtunutta meinaa uskoa edes todeksi… isoja ja pysäyttäviä asioita. Toivon sinulle voimia ja aurinkoa!

    1. Heippa,

      Voi olen niin pahoillani. Ymmärrän hyvin. Ei meinaa ymmärtää, että miten joku on poissa ihan yhtäkkiä. Tai, että joku ei näe enää kuin muutaman kuukauden tätä elämää. Se on ihan todella raskasta ja saa minut niin pois tolalta joka päivä. Yritän koko ajan miettiä, että miten voin helpottaa jäljelle jäävien ihmisten elämää sitten kun aika on. Mutta ei kai sitä tiedä vasta kun sitten myöhemmin. Tuntuu pahalta surra ja itkeä jo nyt, mutta toisaalta on hyvä että perhe pääsee hyvästelemään ja elämään viimeiset hetket yhdessä.

  2. Otan osaa. Ymmärrän hyvin miltä tuntuu sillä viime vuonna menetin 5 läheistä….Aivan odottamatta tuli kaikki suru uutiset. Itkin paljon ääneen. Kaikki oli todella liikaa, liian paljon surua lyhyen ajan sisällä. Se otti todella voimille. Halauksia sinulle.

    1. Heippa,

      olen pahoillani :( Olisi helpompi jollain lailla jos ihmiset olisivat yli 60-vuotiaita ja ns. elämää nähneitä, mutta kun on kyse omanikäisistä ihmisistä ja jäljelle jäävistä pienistä lapsista. Helmikuussa juhlimme elämää ja nyt sitten on aivan erilaiset mietteet ja tunnelmat. Ja pahinta tässä on kun ei voi tehdä yhtään mitään. Vaikka toki ymmärrän, että kaikki täältä joskus lähtee, tämä tilanne on nyt vain jollain lailla käsittämätön, että miten kaikki menee samalla kerralla.

    1. Heippa, jep. Tuntuu vain, että tällä hetkellä on liian monta surullista tapausta lähellä. Kun kaksi ihmistä nukkuu pois samalla viikolla ja toiset kamppailevat omistä elämistä niin tuntuu kyllä aika raskaalta tällä hetkellä. Helpompi olisi jollain lailla olla jos olisi kyse yli 70-vuotiasita, mutta kun on kyse omanikäisistä ihmisistä. Samalla hävettää laittaa kauniita kuvia tai tekstejä minnekään kun tietää, että he näkevät ne ja kun oma fiilis on oikeasti aivan totaalisen maassa.

  3. Ymmarran tunteesi. Kollegani kuoli pari paivaa sitten auto-onnettomuudessa ja se kylla pysaytti. Jaksamista sinulle.

    1. Heippa, olen niin pahoillani :(

      Olen tässä nyt miettinyt, että yhtäkkiä kuoleminen on jollain lailla helpompi kun se, että sen tiedostaa niin läheiset kuin myös itse. Toki se on helpompaa sillä tavalla, että lapsille voi tehdä videoita valmiiksi erilaisille juhlapäiville ja jättää hyvästit ystäville ja perheelle. Mutta kun niistä viimeisistä hetkistä tulee niin surulliset <3

  4. Heippa, olen niin pahoillani :(

    Olen tässä nyt miettinyt, että yhtäkkiä kuoleminen on jollain lailla helpompi kun se, että sen tiedostaa niin läheiset kuin myös itse. Toki se on helpompaa sillä tavalla, että lapsille voi tehdä videoita valmiiksi erilaisille juhlapäiville ja jättää hyvästit ystäville ja perheelle. Mutta kun niistä viimeisistä hetkistä tulee niin surulliset <3

  5. Voimia sinulle! Loukkaannuin kuitenkin siitä mitä sanoit 60-70 vuotiaiden kuoleman hyväksymisestä. Se ei ole useinkaan helpompaa, ei puolisolle, ei lapsille, lapsenlapsille tai ystäville. Tutustu vaikka siihen miten Marguerite Rurasin kymmeniä vuosia nuorempi viimeinen ystävä suri häntä vuosia. Suruprosessissasi voisi auttaa lukea Sheryl Sandbergin kirja Option B. Tällä hetkellä neuvoni on: älä jätä ystävääsi yksin mutta kunnioita hänen rajojaan äläkä aloita keskusteluja joihin hän ei ole valmis.

    1. Hei, en tarkoittanut olla ajattelematon. Sukulaiseni äiti kuoli kaksi viikkoa sitten ja hän oli 93. Tottakai se sattuu myös, mutta samalla on kiitollinen että hän sai elää pitkän elämän. Hän sai kokea niin monia asioita joita ystäväni ei saa ja sen takia tämä tilanne tuntuu niin surulliselta. Kun läheltä kuolee samalla vanhempia ja nuorempia, ajattelee sitä tällä hetkellä asioita siltä kantilta että ainakin toinen sai elää pidemmän aikaa ja tehdä asioita joita halusi.

  6. Olen samaa mieltä kanssasi, Riitta. Omaisten ja läheisten ihmisten kuolema sattuu, eikä välttämättä vanhemman ihmisen, omien vanhempien tai puolison kuolema; edes eläkeikäisen; ole sen hyväksyttävämpää tai helpompaa ymmärtää, kuin kuin nuorempien ihmisten tai vaikkapa lasten kohdalla. Itsekullakin vielä voi olla niitälemppari-ihmisiä, joiden poisnukkuminen sattuu yhtälailla, olipa heidän ikänsä mikä tahansa.

    1. Hei, en tarkoittanut että se olisi millään lailla helpompaa. Olen vain ehkä tällä hetkellä surullinen, että ystäväni ei ikinä saa kokea niitä asioita mitä 93-vuotiaaksi elävä.

      Olen siinä mielessä todella realisti, että ymmärrän että jokainen täältä joskus lähtee. Sen takia elämästä pitää rakentaa sellainen kuin haluaa. Tuntuu epäreilulta, että toiselta viedään siihen mahdollisuus aivan liian aikaisin.

      Toki jos/kun mummini nukkuu pois, on se elämäni surullisin päivä. Mutta olen samalla onnellinen, että hän on saanut elää pitkän ja terveen elämän, nähnyt maailmaa ja ollut ihana esikuva minulle. Ei siihen varmasti voi ikinä valmistautua, mutta nämä kuuluvat myös elämään.

      1. Ottaakseni osaa tähän keskuteluun vielä. Olen itse aika samoilla linjolla asian suhteen. Iäkkäämmät osaavat usein arvostaa omaa historiaansa ja kokemiaan asioita. Menetys on toki aina surullista ja kolahtaa kovaa kun kyseessä on läheinen,rakas ihminen. Suru on kuitenkin useasti erilaista, kun voi myös juhlistaa ja kunnioittaa iäkkään elämää. Nuoren ihmisen menetystä yleensä varjostaa myös se elämättä jäänyt aika ja kokematta jääneet asiat.

        Olen itse työn puolesta paljon tekemisissä vanhusten kanssa ja keskutellut paljon kuolemasta ja mitä he tulevalta odottavat. Usein tulee esiin se asia etteivät he halua läheisten jäävän murehtimaan liiaksi vaan haluavat heidän jatkavan elämää ja muistaman ilolla aikaa yhdessä. Joskus on ollut mahtava tarjota lohtua niille omaisille kertomalla näistä keskuteluista.

        1. Heippa Sini,

          olen sinun kanssa tässä asiassa samalla linjalla. Totta kai menetys on aina raskas, mutta vanhemman ihmisen elämää on helpompi jollain lailla miettiä ja juhlistaa kun se ei ole jäänyt kesken.

          Olen ainakin itse oman mummini elämästä niin onnellinen. Hän on saanut elää terveeksi 80 vuoteen asti ja käy jumpassa 3 kertaa viikossa. Hän on reissannut ja nähnyt maailmaa. Kasvattanut lapset ja lapsenlapset :)

          Teet hienoa työtä <3

  7. Ymmärrän Sofien näkökulman hyvin. Läheisen ja tuntemattomankin ihmisen poismeno koskettaa aina, mutta vanhemman ihmisen kohdalla kuolema on nuorta ihmistä todennäköisempää ja siten luonnollisempaa. Kuolemaa on tällöin helpompi ymmärtää, vaikka se on silti surullista ja tuskallista. Oma veljeni ei ikinä ehtinyt täyttää 18 ja silloin moni keski-iän jo ohittanut totesi, että “kyllä minä olisin joutanut mennä hänen puolestaan”. Nuoren ihmisen menehtyminen koskettaa toisella tapaa, kun elämä katkeaa ja jää kesken – vaikka emme koskaan tiedä huomisesta, ajattelemme silti, että yhteisiä vuosia on vielä edessä. Että läheisemme saavat kasvaa huolettoman lapsuuden, kokea nuoruuden, kasvaa aikuiseksi, elää omannäiköistä elämää ja olla onnellisia… että saamme olla vanhempia lapsillimme, puolisoita puolisoimme ja läsnä rakkaittemme elämässä. Että toivottavasti kuolemme vanhana sitten joskus, kun kaikista rakkaimpamme seisovat elämässä tukevasti omilla jaloillaan. Vanhoihin ihmisiin emme liitä jatkuvuuden tunnetta, eikä vanhan ihmisen poismeno riko samalla tavalla turvallisuudentunnettamme – ja silti (iästä riippumatta) ihmisen poismeno on aina surullista, musertavaa ja koskettavaa meille jäljelle jääneille. Siksi tärkein tehtävämme onkin pitää huolta toisistamme ja etenkin niistä kaikista hauraimmista♡

    Paljon voimia Sofie♡

    1. Hei,

      en todellakaan halunnut loukata ketään ajattelemattomalla kommentillani. Näin minäkin sen näen. Kun uutista ei jollain lailla osaa odottaa eikä sille one niin sanotusti järjellistä selitystä, tunne on todella raskas.

      Tuo kuvaamasi turvallisuuden tunne ehkä kuvaa hyvin sitä pelkoa mikä minulle on nyt tullut. Kun on nimenomaan ajatellut, että vuosia ja hetkiä on paljon edessä, on tämä tilanne tuntunut niin surulliselta.

      Juuri näin <3

      Kiitos <3

  8. Silti. Sofie alkoi lausunnoilla 60-vuotiaista ja he eivät ole vielä iäkkäitä. Tunnen hiukan liian monia leskiä tuossa ikäryhmässä, joilla on ollut aika vaikeaa.

    1. Heippa Riitta, en takoittanut loukata millään tasolla. Olen pahoillani. Ikä minkä kirjoitin olisi voinut olla 80.

Leave a Reply to Riitta Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*