Kun aikoinaan jouduin periaatteessa valitsemaan työni ja rakkauden välillä, oli se ehkä yksi elämäni vaikeimmista ja ikävimmistä päätöksistä. Kun kahden maan kansalaiset tapaavat kolmannessa maassa, kompromisseja joutuu tekemään kumpikin. Usein tällaisissa tapauksissa toisen ura menee toisen edelle ja meidän tapauksessa se oli minun urani.

Moni elää erilaisia kriisejä elämässä. Kriisit, nekin kun kuuluvat elämään. Toinen kokee lapsettomuutta, kolmas avioeroa ja minä koin omasta elämästäni luopumisen kriisinä. Moni ajatteli siinä vaiheessa, että voi miten onnekas olen, kun saan elää Ranskassa. Vieläpä Pariisissa blogia kirjoittaen. Kyllä minäkin Ranskassa asumisen monesta kulmasta positiivisena näin, mutta kun meidät kaikki on rakennettu eri tavalla. Monessa suhteessa perustetaan perheitä tällaisissa tilanteissa tai sovitaan elämälle uudet pelisäännöt.

Me emme riitele juuri koskaan, mutta tämä asia on saanut muutaman kerran minut täysin raiteiltani. Jos jotain niin ranskalainen naapuri on varmasti kuullut minun korottaneen ääntäni ja sanoneen muutaman kerran että ”I effing did not sign up to be a house wife” :D.

Toki tilanteet muuttuvat varmasti vielä elämässäni monta kertaa ja toki edelleen menemme mieheni työ edellä, mutta olen kyllä sen hyvin selkeästi ilmoittanut, että minua ei saa Amsterdamista pois. Meillä on sitten vaikka kolme kotia, mutta opin itsestäni niin paljon tuona Ranskan aikana, että enää en muuttaisi ihan helposti pois täältä olemaan samanlaisessa tilanteessa.

Näen ympärilläni todella paljon ihmisiä samanlaisissa tilanteessa. Käytännössä moni ihminen ympärilläni on tällä hetkellä toisen uran perässä Euroopassa. Toisille se on parasta mitä on tapahtunut. Joku on kotona lasten kanssa, toinen nauttii vapaana olosta ja kolmas haluaa tehdä elämällä täysin muuta kuin rakentaa uraa. Kaikki on omia ratkaisuja ja tärkeintä on vain, että elämäänsä on tyytyväinen.

Nyt kun olen ollut ystäväni tukena näinä viimeisinä kuukausina ja miettinyt elämää aika monelta kantilta, olen tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisen tulisi itse tarkemmin miettiä mikä tekee onnelliseksi. Meillä kun ei ole päiviä ihan rajattomasti. Näiden mietteiden takia en voi vaatia miestäni hiljentämään eikä hän voi vaatia minua lähtemään minnekään maahan jonne en halua.

Työ on minulle todella tärkeä asia ja kun Ranskassa ollessa tein työkseni jotain sellaista minkä takana en voinut seisoa, oli elämä todella hankalaa. Olen siinä mielessä hyvin intohimoinen ihminen, että minun on vaikea tehdä asioita joista en oikeasti ole kiinnostunut tai jos ne ovat arvojeni vastaisia. Olen ollut onnekas blogini takia, sillä olen välitilassa voinut tehdä töitä blogillani, mutta koskaan en ole halunnut kirjoittaa vain blogia ja tehdä siihen liittyviä töitä. Blogi on aina ollut minulle luova tila ja ihana iltatyö, mutta asuminen ulkomailla ja blogi yhdessä luovat helposti aika yksinäisen elämän.

Tällä hetkellä meillä kummallakin on työ, josta nautimme ja vaikka emme paljoa näe, ovat ne hetket paljon onnellisempia nyt kuin mitä vaikka kaksi vuotta sitten. Tiedän, että tämä ei ole varmastikaan lopullinen elämäntilanne, mutta nyt nautin näistä hetkistä. Olen onnellinen siitä, että menimme tuon ajanjakson läpi. Ei se helppoa aina ollut, mutta sekin aika opetti niin paljon. Elämässä tulee vaikeita aikoja ja niistä pitää mennä vain läpi. Tässäkin ajassa tai kriisissä tärkeintä oli, että vierellä oli ihminen joka tuki ja tuli vastaan omissa urajutuissa minun uraani ajatellen.

”Minun pitää vain hyväksyä se, että minä sain puolikkaan elämän.” Näin sanoi ystäväni minulle perjantai-iltana, kun mietimme elämää ja hänen terveydentilaansa. Ystäväni sai ensimmäisen rintasyövän kuusi vuotta sitten ja vuosi sitten toukokuussa se uusiutui. Helmikuussa juhlimme hänen tervehtymistään ja viikkoa juhlien jälkeen hänen olonsa huononi ja todettiin, että hänellä on yli 20 etäpesäkettä aivoissa.

Vaikka en lääkäri ole, ymmärsin tuon tiedon jälkeen, että ystävälläni ei ole paljoa aikaa jäljellä. Aikaa annettiin kahdesta viiteen kuukauteen ja nyt on mennyt kolme kuukautta. Ystäväni voi olosuhteisiin nähden hyvin ja on säilyttänyt oman positiivisuutensa tilanteesta huolimatta. Hän jopa naurahti, että mitä jos elääkin jouluun asti ja ihmiset ympärillä miettivät, että ”eikö tuon yhden pitänyt olla jo kuollut.” Hyvin kepeästi hän pystyy siis puhumaan omasta tilanteestaan myös.

Vaikka insta-tilini ovat pursunneet hääuutisia ja iloisia kuvia, ovat tunteet menneet ylösalaisin koko viikonlopun. En nukkunut perjantain ja lauantain välisenä yönä juuri ollenkaan, sillä mietin, että miten hänen miehensä ja lapsensa pääsevät tämän asian yli. Ja mitä voin asioille tehdä.

Oli jollain lailla omituista puhua ajasta hänen jälkeen, kun hän on vielä läsnä. Hän itsekin sanoi, että kun on järjestänyt asioita ja käytännönjärjestelyjä, tuntuu se oudolta, sillä itse tuntee olevansa vielä suhteellisen elinvoimainen.

Nämä viime kuukaudet ovat antaneet heidän koko perheelle uuden todellisuuden takia selkeyden siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Elämää ei ole hukattu turhaan, vaan jokaisena päivänä on tehty jotain merkittävää eikä pienistä asioista ole stressattu.

Ystäväni sanoikin minulle, että ihan liian paljon aikaa elämästä on mennyt sellaisten asioiden tekemiseen millä ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Liian paljon aikaa käytetty ihmisiin, jotka syövät energiaa ja vievät iloa. Liian paljon sekunteja hukattu tulevaisuudesta stressaamiseen. Nyt kun sitä aikaa on rajallisesti, se on käytetty niin kuin itse on haluttu. Unohdettu stressaaminen ja pyyhitty pois ihmiset, jotka vievät energiaa antamisen sijaan.

Häntä harmitti se, että hänelle annettiin vain puolikas elämä. Tähän minä tokaisin, että se mitä hän on saanut aikaan 40 vuodessa, ei moni pysty, vaikka sitä aikaa annettaisiin 80 vuotta. He ovat tavanneet hänen miehensä kanssa, kun he olivat 14 vuotiaita, joten yhteistä matkaa on tullut 26 vuotta. Se millä lämmöllä ja positiivisuudella hän edelleen jatkaa elämistä, on jotain sellaista mitä toivoisin jokaisen näkevän. Liian usein me mietimme ikäviä asioita ja murehdimme turhasta. Loppujen lopuksi, kun monellakaan asialla ei ole mitään väliä. Pitää vain olla ystävällinen ja nauttia tästä hetkestä ja sen pituisesta elämästä joka on annettu.

Vaikka joskus mietin, että itse en haluaisi tietää etukäteen, että olen kuolemassa. Nyt kun olen ollut ystäväni seurana ja nähnyt miten hän on vapautunut kaikista urapaineista ja elämän ”säännöistä” on ollut vapauttavaa nähdä ja kuulla miten hän saa elää elämänsä viimeiset kuukaudet ihan niin kuin itse haluaa. Kaikki aika fokusoidaan vain kaikesta tärkeimpään.

Onnellinen ystäväni on siitä, että hän on saanut elää niin pitkän ihanan avioliiton miehensä kanssa ja saanut kaksi poikaa. Hän on saanut matkustaa maailman ympäri ja tehdä upeita asioita yksin ja yhdessä. Elää kaikin puolin positiivisen elämän vastoinkäymisistä huolimatta.

Sanoinkin hänelle, että vaikka vuosissa hän on elänyt puolikkaan elämän, on se puolikas ollut niin ihana ja hän on saanut kokea niin paljon eri asioita mitä moni ei ehdi edes kuudessakymmenessä vuodessa. On ihana nähdä, että hänen elämänasenteensa ja ystävällisyytensä on säilynyt kaikkien näiden vastoinkäymisten jälkeen.

Jos jotain olen oppinut näistä kuukausista, on se, että en enää stressaa pienistä asioista tai hukkaa energiaa ihmisiin jotka vievät sitä pois eivätkä anna auringolle vastakaikua. Ihan turhaa hukata aikaa ihmisiin tai asioihin, jotka eivät rakenna elämää eteenpäin, vaan pysähdyttävät tai vaikeuttavat sitä. Jos jotain hyvää tästä tilanteesta on ollut, on se nimenomaan ollut tämän asian ymmärtäminen, että kaikkien kanssa ei tarvitse yrittää olla ystävä tai kaikkea ei tarvitse aina tehdä jos ei siltä tunnu.

Monesti minulta kysytään, että mitä asioita kaipaan Pariisista. Vaikka en siellä asumisesta pitänyt, on toki siellä paljon eri asioita joita vuosien varrella tein ja koin. Edelleen tiedostan, että minun on parempi asua jossakin muualla, mutta tietynlaisia kokemuksia ja tapoja mietin aina välillä.

Mieheni on ollut Pariisissa koko viikon ja olen saanut kuvia vanhoilta kotikulmilta koko viikon ajan. Nämä kuvat saivat miettimään, että mitä asioita kaipaan nyt kun olemme asuneet jo muutaman kuukauden Amsterdamissa. Amsterdam tuntuu jo ihan kodilta enkä haluaisi muuttaa täältä minnekään, mutta toki on asioita mitä kaipaan Pariisista samalla lailla mitä Suomesta.

Pariisissa kevät oli syksyn ohella parhainta aikaa. Vaikka tänä vuonna se on sielläkin myöhässä, tiedän että kirsikkapuut ja magnoliat kukkivat niin puistoissa kuin myös entisen kodin lähellä. Kuvan puu kukki myös leudon syksyn aikana viime marraskuussa juuri ennen kuin muutimme, mutta nyt se on taas kukassa näin keväällä. Tuo puu kertoi aina, että kesä on tulossa. Pieniä asioita kaipaa ehkä juurikin eniten sillä nimenomaan tuon puun kautta suunnistin ensimmäisinä viikkoina, että minne suuntaan lähden kun menen minnekin.

Jos joku on vinossa Hollannissa, on se leipäkulttuuri. Tai itseasiassa sen puute. Täällä syödään lounaaksi ”toastieita” eli käytännössä paahtoleipää juuston kanssa. Eikä siinä paahtoleivässäkään nyt välillä mitään pahaa ole, mutta kun se ei ole edes täysjyvää, vaan pahinta mahdollista pullamössöä. Kauppojen hyllyt ovat täynnä muovipusseihin pakattua höttöä eikä paperiin pakattua artesaani -leipää. Tämä on asia mitä kaipaan ihan äärettömästi varsinkin viikonloppuisin Pariisista. Vaikka en leipää syö usein, joskus kaipaisin kunnollista suolaista ja rapeaa leipää. Ymmärrän, että ranskalaiset eivät syö leipää täällä ollenkaan sillä kunnollista sellaista on vaikea löytää.

Kauneus ja detaljien huomioiminen niin ihmisissä sekä kaikessa mitä Ranskassa tehdään on myös asia mitä välillä mietin. Ihminen nauttii kauniista asioista ja siitä kun niihin kiinnitetään huomiota myös arjessa, niin käytöstavoissa ja kattauksessa. Hollantilaiset ovat suoruudessaan suomalaisia, mutta huomioonottavaisempia. Välillä tosin ikävöin kauneutta arjessa nimenomaan pienissä asioissa jo ihan kaduilla kävellessä. Se miten mainokset on tehty, tavaratalot stailattu, menut kirjoitettu tai pöydät katettu on asia jota aina välillä kaipaan.

Pukeutuminen on myös Hollannissa todella samanlaista mitä Suomessa. Meillä pitää olla käytännönläheinen vaatetus talven takia Suomessa ja niin se on sateen takia myös Hollannissa. En muista kovinkaan montaa kertaa, että olisin aikuisiällä laittanut kumisaappaat monena päivänä peräkkäin jalkaan. Amsterdamissa sataa usein ja olen tarkka kengistäni, niin sen takia jalassa on usein kumisaappaat ja vaihtokengät löytyvät laukusta. Sade vaikuttaa pukeutumiseen muutenkin ja sen takia olen ollut aika laiska laittamaan silkkihuiveja kaulaan, tai korkokenkiä jalkaan. Toki pukeudun edelleen siististi kauluspaitoihin, mutta en ole panostanut esimerkiksi talvitakkiin tai talvikenkiin tänä vuonna, sillä en halua pilata monen sadan euron kenkiä sateessa. Ranskalaiset ystäväni olivat meillä kylässä ja muutaman tunnin aikana ensimmäinen kommentti oli ”Dutch are not chic, they are sporty”, joka pitää täysin paikkansa. Täällä pyöräillään paikasta toiseen ja ei se kenestäkään korkkareissa kovin järkevältä tunnu varsinkaan, jos taivaalta tulee vettä.

Meillä on mennyt Hollannissa hyvin ja vastoinkäymisiltä on vältytty. Kaikki on toiminut hienosti ja olemme kumpikin onnellisia, että asumme täällä sateesta ja huonosta leivästä huolimatta :D. Pariisi on minulle täydellinen kaupunki viikonloppua ajatellen, mutta olemme nyt onnellisesti löytäneet kodin täältä Amsterdamista.

Kaupallinenyhteistyö, Nokia Mobile

Välillä tuntuu, että minulla on kaksi eri minää. On se offline-minä ja sitten on se online-minä. Välillä on jopa hieman itselläkin tasapainoilemista kahden eri roolin kanssa. Toki siihen on oppinut, mutta jatkuvasti saan opettaa muita, että jos haluaa tietää mitä minulle kuuluu blogin lisäksi, kannattaa minulle soittaa. Näitä kahta eri minää avaan kaupallisessa yhteistyössä Nokia Mobilen:n kanssa.

Offline-minä ei käytännössä jaa esimerkiksi suuremmin mitään sosiaalisessa mediassa, mutta online-persoonallani on omat kanavat, jotka ovat hyvin aktiivisia. Koska omat henkilökohtaiset profiilini ovat niin hiljaisia, minulta usein kysytään, että onhan kaikki hyvin. Koen, että yhden persoonan profiilin luominen riittää ja sen takia omat Facebook- tai Twitter-profiilini ovat todella hiljaisia. Kerron niin sanotut oikeat kuulumiset jossakin muualla kuin julkisesti omassa Facebook-profiilissani.

Näiden kahden persoonan erottaa toisistaan myös se, että en voisi elää ilman toista. Kun kokeilin olla täysipäiväinen bloggaaja, ahdistuin siitä, että pitää koko ajan olla luomassa jotain. Koen, että jos minulla on jatkuvasti joku päämäärä tai deadline blogin kanssa, se ei ole se miksi sen perustin. Tämän pitää olla minulle luova paikka, ei suorittamista varten. En tosin voi olla pelkästään ns. toimistotyössä ja pyörittämässä numeroita, sillä kaipaan vastapainoa ns. perinteiselle työlle. Olen aina ollut vähän näiden kahden persoonan välissä ja sen takia blogini aikoinaan aloitinkin, kun olin yliopistossa. Kaipasin pänttäämisen vierelle jotain muuta. Se muu oli blogi.

Nämä kaksi persoonaa kulkee rinnakkain päivittäin. Töissä pidän toisenlaisia silmälaseja mitä kotona. Vapaalla minulla on pinkit tai hopeiset lenkkarit. Töissä siistimmät kengät. Töissä offline-minä on hiljaisempi ja harkitsevampi, kun taas online-minä on paljon räväkämpi ja spontaanimpi.  Olen kerran yrittänyt yhdistää nämä kaksi persoonaa, mutta huomasin, että se ei onnistunut. Sain kuulla jatkuvasti siitä lauseita: ”oho, luulin että olit Pariisissa etkä Suomessa” kun blogia luettiin ymmärtämättä, että ei se aina seuraa 24/7 sitä oikeaa elämääni. Tämän takia en tuo päivätöissäni millään lailla esille, että minulla on blogi. Esimieheni tietää tästä totta kai, mutta muut eivät. Olen ihan tarkoituksellani halunnut eriyttää nämä kaksi, sillä en enää halua olla selittämässä blogi-minää ihmisille, jotka eivät tätä elämäntyyliä halua välttämättä ymmärtää. Sen takia yritän itse opettaa läheisilleni medialukutaitoa ihan omalta osaltani, sillä olen kokenut tässä kahden roolin välissä, että sitä nimenomaan tarvitaan.

Puhelin on todella henkilökohtainen laite ja meillä jokaisella on ne omat tarpeet ja käytämme puhelinta sen mukaan. Sain Nokian 8:n marraskuussa käyttööni ja se kulkee näiden kahden persoonani mukana. Työ-minä ottaa sillä conf callit Skype for Business -sovelluksella iltaisin tai aamulla aikaisin mennessään paikasta toiseen ja päivittää työhön liittyvät kuulumiset puhumalla. Online-minä ei käytä Skypeä päivittäin, vaan jakaa kuulumiset kuvina ja storyinä sekä Facebookin kautta. Offline-minän eli se kaikista henkilökohtaisin sisältö jaetaan WhatsApp-sovelluksessa ystävien ja perheen kanssa. Facebookista olen käytännössä luopunut, sillä koen että lähimmät ystäväni käyttävät WhatsAppia mieluiten puheluihin ja viesteihin.

Online-minä muokkaa puhelimella kuvat ja latailee niitä eri sovelluksiin. Offline-minä ei niitä muokkaile, vaan jaan ne realistisina lähimmilleni. Tämän asian kanssa aina välillä itseasiassa tuskastelen, sillä haluaisin nimenomaan enemmän realismia omaan blogiini ja vaikka se teksteissä näkyy, haluaisin sitä realismia myös kuviini.

Minulla on monta eri sähköpostia ja puhelimen kautta pääsen käsiksi kaikkiin eri postilaatikoihin. Näiden kaikkien postilaatikoiden sisältö on hyvin erinäköinen. On töille liittyvä sähköposti, henkilökohtainen sähköposti ja sitten on blogille omansa.

Yksi asia mikä on tuottanut minulle Hollannissa päänvaivaa ja se on maksaminen. Minulla on edelleen myös suomalaiset kortit, mutta koska niissä on debit/credit -ominaisuus, eivät ne aina käy joka paikassa. Eivät edes kaikissa automaateissa. Nokia 8:n on pelastanut minut monesta paikasta, sillä se on ainut puhelin, johon olen voinut ladata hollantilaisen tilin ja voin maksaa puhelimellani, jos korttini ei käy. Minulta meni hetki ennen kuin ymmärsin, että pääsen pinteestä puhelimellani eikä minun tarvitse kävellä takaisin kotiin ja jättää ostoksia kauppaan.

Yksi sovellus, jota käytän todella paljon nyt Hollannissa, on Googlen Translate -sovellus. Täällä kaikki viralliset dokumentit tulevat hollanniksi ja sen takia pitää ne kääntää, jotta niistä saa selvän. Monesti tarvitsen käännöksen samassa tilanteessa ja sen takia napsin kuvia päivittäin, että pysyn perillä missä mennään. Samoin se on tosin muidenkin kielien kanssa: jos en ehdi näpytellä, nappaan kuvan.

Nämä kahden eri persoonan rinnakkain kulkeminen ei ole aina helppoa ja välillä se on todellista tasapainoilemista. Lähimmät ystävät soittavat tai viestittävät viikoittain ja ymmärtävät, että vaikka aurinkoisia kuvia jaetaan, ei se ole välttämättä aina se realistisin tilanne siltä hetkeltä. Jos on jollain elämänalueella itsellä tai ystävillä vaikeaa, ei sitä oikein halua omasta elämästä ja iloista kirjoittaa. Sellainen hetki on nimenomaan ollut tänä keväänä. Kumminkin toivon, että jokainen ymmärtää, että blogi on minulle se kiva ja luova paikka, jossa yhdistyy kaikki mikä minua ja teitä kiinnostaa. Se offline-minä tekee aivan jotain muuta ja kaipaa nimenomaan blogin muun elämän vastapainoksi.