Nämä kuvat ovat itseasiassa tammikuulta, kun Carita ja Jessica olivat luonani viikonlopun. Asu on edelleen aika samanlainen lauantaisin, sillä lenkkarit ovat edelleen ballerinojen sijaan jalassa, mutta trenssin sijaan näin maaliskuussa minulla on ollut villakangastakki. Olisi ihanaa, jos kevät saapuisi pian niin pääsisi talvivaatteista eroon.
Olen hieman kipuillut viimeisten vuosien ajan, että mistä kirjoitan ja mistä en. Olen kirjoittanut blogiani jo kymmenen vuotta ja se reilu kaksikymppinen minä on hyvin erilainen mitä nykyinen minäni. Sen takia blogin sisältö elää elämäni mukana.
Olen ollut hyvin tyytyväinen siihen, että teitä on kiinnostanut ura-asiat. Ne ovat itselleni hirmuisen tärkeitä ja vaikka välillä aina painin blogin kanssa, että mistä teille kirjoitan, on ollut ihana huomata ja ymmärtää, että tässä kymmenessä vuodessa myös te olette kasvaneet opiskelijoista aikuisiksi. Täten olen tullut myös itsevarmemmaksi siitä, että mitä teille kirjoitan.
Muistan kun viisi vuotta sitten ostin ensimmäiset Chanelin ballerinani itselleni palkinnoksi. Sain ihan kamalan ryöpyn siitä miten silloinen uusi poikaystäväni ja nykyinen aviomieheni lellii minut piloille. Olin ymmälläni, että miten osa lukijoistani vihastui omasta ostoksestani minulle. Olin kengät kumminkin omalla työlläni ansainnut.
Niiden ballerinojen jälkeen en enää oikeastaan esitellyt ikinä mitään omia ostoksiani, sillä huomasin, että se ärsytti osaa teistä. Nyt kumminkin päätin avoimesti kirjoittaa miten lahjoin itseäni, kun pääsin kvartaalitavoitteeseeni viime syksynä ja ostin kliseisesti itselleni uuden laukun. En edelleenkään ostanut Chanelia, sillä 5k laukusta on minusta hivenen liikaa. Edelleen. Mieluummin ostan huonekaluja tai sijoitan ne rahat kuin, että laitan ne yhteen pieneen laukkuun. Ehkä mielipiteeni joskus vielä muuttuu, mutta edelleen olen sen verran järjissäni, että suurimman osan bonareista säästän tai sijoitan muualle kuin vaatekaappiini.
Olen suhteellisen tulostavoitteellinen ihminen ja sen takia minulle sopii työ, jossa pitää päästä tavoitteeseen, joka on numeroilla mitattavissa eikä ns. pehmeissä arvoissa. Kun aikoinaan olin ensimmäisen työni äärellä, sysättiin minut markkinointiin, että olisin suojassa joskus jopa hieman armottomilta tavoitteilta. Olen kiitollinen silloiselle HR:lle, että näin tehtiin, mutta nyt olen iloinen, että olen nyt toisella puolella pöytää tekemässä töitä yhdessä markkinoinnin kanssa.
Kummisetäni on ollut minulle suurin vaikuttaja urani suhteen. Hän sanoi minulle jo nuorena, että mene isoon globaalin firmaan hetkeksi, mutta vaihda pienempään myöhemmin. Hän myös opetti, että ei ikinä kannata olla laskevan bisneksen puolella, vaan aina mennä sinne mikä kasvaa. Näin tein ensimmäisen ns. oikean työni kohdalla. Sanoin silloin HR:lle, että en halua ottaa positiota vastaan, koska en usko tuotteeseen. Pyysin toista positiota ja sen sain. Onneksi niin, sillä ilman sitä en olisi nykyisessä työssäni.
Kiitos siis kummisetä, kun sanoin 14-vuotiaalle minulle oikeat sanat. Edelleenkin käytän niitä ohjenuorana. Vaikka olen miesvaltaisella alalla, uskallan onneksi pitää puoleni ja sanoa suoraan mitä haluan ja mitä en. Suurin kiitos menee siitä nimenomaan työkavereille ja esimiehilleni, että olen saanut tehdä töitä suhteellisen terveessä ja turvallisessa työympäristössä, että olen saanut mahdollisuuksia siitä huolimatta, että olen nuori nainen. Aina se ei helppoa ole, mutta kasvattavaa kyllä.
Follow me on:
Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin, SoundCloud and Twitter
