Olen usein kirjoittanut lapsettomuudesta ja myöskin siitä millaisia eroja vanhemmuudessa sekä lasten kasvatuksessa on eri maiden välillä. Kun asuu ulkomailla, väistämättä huomaa eroja ihan pienissäkin aisoissa. Niin ruoka – ja johtamistavoissa, pukeutumisessa sekä myöskin lasten kasvatuksessa.
Ystävämme asuvat Espanjassa ja he olivat luonamme muutaman päivän. Perheen isä on amerikkalainen ja perheen äiti on espanjalainen. Perheeseen kuuluu myös 2,5 vuotias tytär ja vuoden ikäinen poika. Puhuimme paljon parin päivän aikana siitä, miten kulttuuri vaikuttaa myös lastenkasvatukseen ja että mitä esimerkiksi miehemme ottavat/ottaisivat jenkkikasvatuksesta omaan lastenkasvatukseen ja mitä jättäisivät pois. Perhe myös käytti niin sanottua delfiini teoriaa metodina ja siitä kuulette lisää podcastissa.
Itse olen sitä mieltä, että yhtä oikeaa tapaa ei ole, oma kasvatus riippuu ihan siitä missä asuu ja mitä asioita itse arvostaa. Suomessa meidän kasvatukseen vaikuttaa varmasti suuresti ilmasto, joten meillä on aikaa harrastaa paljon, sillä iltaisin ja sunnuntaisin syyskuussa rannan sijaan menemme jalkapallo-, salibandy-, tanssi- tai vaikkapa pianoharjoituksiin. Kulttuuri toki näkyy myös muissa asioissa kuin harrastuksissa ja niistä keskustelimme myös paljon kuluneiden päivien aikana.
Olen itse lapsi-asioiden kanssa aika varovainen ja minulla ei koskaan ole olut minkäänlaista vauvakuumetta. Vanhempieni ero on vaikuttanut minuun aika negatiivisesti ja sen takia toivon, että jokainen joka edes harkitsee lapsia, olisi viikon lapsiperheessä kokemassa sen realityn. Having a kid ain’t picnic (all the time). Älkää käsittäkö väärin, pidän lapsista mutta en halua tehdä niitä heppoisin tai itsekkäin perustein.
Pidän lapsista ja heidän kanssa olemisesta, mutta en ole ikinä oikein varma, että olisiko minusta äidiksi. Jokainen äiti on täydellinen mama omalla tavallaan, mutta jollain lailla pelkäisin omaa riittämättömyyttäni olemalla lapselleni ”täydellinen” äiti. Kukaan ei ole täydellinen ja jokainen meistä määrittää ne tavat toimia itse. Ketään ei tulisi tuomita, jos lapsi on illallisella 23 asti tai toinen haluaa laittaa lapset nukkumaan jo klo:20. Erilaiset perheet tekevät asiat eri tavalla. Näistä asioista voitte kuulla lisää podcastissani :)
15 Comments
Hei! Saadaanko podcastiasi joskus iTunesiin? Toisena ulkosuomalaisena podcastisi kiinnostaisi kovasti, mutta heikon ja kalliin netin ollessa ainoa saatavilla oleva taalla pain maailmaa, kuuntelu vaatisi sen, etta ne saisi ladattua puhelimeen wifin aarella ja kuunneltua sitten lennossa sopivan hetken tullen. :)
Heippa, kiitos kommentista – en ollut tätä edes ajatellut.. Hyvä pointti!
Katson tänään miten se hoituu ja lataan sitten kaikki myös sinne. Kiitos paljon kommentista :)
Minusta tuntuu, että sinusta tulisi aivan mahtava äiti. :) Siis mitä blogin perusteella nyt pystyy päättelemään, mutta ainakin selvästi olet ajatellut vanhemmuutta monelta kantilta ja sitä kautta varmasti valmistautunut mahdolliseen vanhemmuuteen paremmin kuin moni muu. Vauvakuume tai vaaleanpunaiset lasit vanhempana olemisesta eivät ole edellytys hyvälle vanhemmuudelle, ennemminkin ehkä juuri toisin päin.
Mutta tämä kommentti ei tarkoita sitä, että sinun tai kenenkään muunkaan PITÄISI tehdä lasta. Jokainen tekee sen itselle oikean valinnan (ja sitten tietysti aina sitä ei voi valita).
Mutta ei itselläkään ole koskaan ollut vauvakuumetta ja omalla kohdalla mietin pitkään, haluaisinko lasta, koska tämä maailma on mitä on. :/ Ei aina niin ihana paikka ja mietinkin usein, olisiko täällä mitään hyvää mitä tarjota lapselle. Nyt olen ihanan 2-vuotiaan äiti ja olen oppinut näkemään niitä pieniä kauniita asioita, joita tästä maailmasta löytyy. Eli vaikka oma lapsuus ei olisikaan ollut täydellinen (kenellä enemmän, kenellä vähemmän), se ei ole este hyvälle vanhemmuudelle.
Meille jokaiselle löytyy se oma polku, sydäntä kuunnellen. :)
Heippa, minulla ei ehkä vanhempieni eron takia ole lapsista mitään sellaisia vaaleanpunaisia kuvia. Lähinnä realistisia kuvia miten paljon se vaatii ja miten siihen pitää suhtautua.
Meistä kumpikin pelkää äiti-roolia, sillä siihen koemme että kummankin vanhempien avioliitto kaatui. Se on jännä miten ne lapsuuden kokemukset vaikuttavat niin vahvasti.
Niin, samaa mietin minä. Haluanko tänne enää yhtään lisää lapsia vai pitäisikö adoptoida. Niin ja kun sen täydellisen jokainen määrittelee itse. Toiselle se merkitsee ihan eri asiaa mitä toiselle.
Me myös jollain lailla pelätään, että mitä sitten jos jokin menee pieleen, kun kaikki on nyt niin hyvin?
Oma polku on paras polku :)
Uskalsin käyttää tuntemattoman luovuttajan solua lapsettomuushoidoissa. Eniten pelotti jos lapsi tuntuukin vieraalta. Vaikka meille kävikin se pahin mahdollinen ja raskaus keskeytettiin hätäsektiolla 4 kk liian aikaisin niin siitä pienestä 500g tytöstä tuli heti omani. Taistelimme yhdessä tiemme terveiden kirjoihin
<3 <3 <3
Teidän tarina on niin upea, että miten selvisitte siitä kaikesta. Antaisi varmasti niin paljon voimaa monille kuulla teidän selviytymistarina ja miten pahimmastakin skenaariosta voi selvitä <3
Minulla ei ole ikinä ollut pelkoa että tuntisin lapseni vieraalta jos hän olisi vaikka adoptoitu. Monta pientä ihmistä on kumminkin ilman rakkautta ja minulla on sitä paljon mitä voin antaa pois. Pelkoni on lähinnä siinä, että mitä lapsi on joutunut kokemaan ja miten niistä asioista tervehtyy.
Paljon halauksia teille kummallekin sinne <3
Ihanaa, kun kirjoitat näistäkin asioista! Oon huomannu, että töissä, jossa olen melkeinpä ainoa nainen ilman lapsia, niin jos kommentoin jotain lapsiin / kasvatukseen / kouluun liittyvää, niin helposti mun ajatukset sivuutetaan “et voi tietää, kun sulla ei oo lapsia” -argumentilla. :/
Ei me voidakkaan tietää, mutta havainnoida kyllä voidaan. Ja minä teen sitä monella saralla ja se totta kai kannattaa kun katsoo niin montaa tilannetta omasta lähtökohdasta. Tähän pätee ehkä myös se “creative thought”-osanen mistä keskusteltiin podissa :)
Itse ainakin peilaan omaan lapsuuteeni ja siihen mitä kaikkea harrastin tai koin. Yksi hienoin asia mitä minulle on annettu lahjana on avarakatseisuus. Minulle ostettiin Unicefin eri kulttuureista tulevia nukeja, joten opin jo pienenä, että meitä on erinäköisiä . Meillä myös syötiin kaikenlaista ruokaa (cuscusia, intialaista ja aasialaista) joten makuhermot kehittyivät erilaisiksi. Monikulttuurisuus ja maailmankatsomus olisi ainakin omassa kasvatuksessani kovin korkealla :)
Juurikin näin! Kiteytit hyvin myös mun ajatukset. Lapsettomat voivat havannoida ja peilata asioita omaan lapsuuteen :)
Mua esimerkiksi vietiin lapsena taidenäyttelyihin ja oopperaan, sekä tuettiin kiinnostusta dinosauruksiin ja tähtitieteeseen :D en hakeutunut opiskelemaan mitään noihin liittyvää, mutta yleissivistys kasvoi. Juuri tuolaisia kokemuksia haluan mahdollisesti tuleville lapsilleni.
Hei, jep, näin ajattelen itse ainakin :)
Kerätäänhän sitä ideoita mihinkin asioihin, niin miksi ei lapsiin? Ja haluan painottaa että parempaa tapaa ei ole kenelläkään, kaikilla on oma paras tapa. Turha yrittää tehdä asioita samalla tavalla kun naapuri sillä kun ne omat lähtökohdat ovat anyway erilaiset.
Minua vietiin tanssiharjoituksiin ja taidekouluun ja itse haluaisin nimeomaan teatteria ja ilmaisutaitoa :)
Musta on hassua että kun sun ystävä kysyy isän ja lapsen välisistä “bonding-hetkistä” Suomessa ja oli iloinen omista viikoistaan yksin lapsensa kanssa, et kertonut hänelle että valtaosa suomalaisista isistä käyttää isyysvapaita eli ovat useita viikkoja kotona syntyneen lapsen kanssa (yleensä toki samaan aikaan puolison kanssa), ja että pidempien hoitovapaiden käyttökin on yleistynyt miesten keskuudessa äidin palattua töihin. Ainakin omassa sosiaalisessa viiteryhmässäni suomalaiset isät viettävät yksin lapsensa kanssa paljon enemmän aikaa kuin yksittäisen viikon silloin ja toisen tällöin, ja musta oli vähän harmi että tämä hieno piirre jäi keskustelussa mainitsematta.
Tätä jäin miettimään, mutta kiva keskustelu ja kiinnostavaa kuulla eri maiden lapsenkasvatustavoista ja eroissa niiden välillä.
Heippa,
no se varmaan johtuu siitä, että hän on amerikkailainen ja siellä ei tunneta isyysvapaita kovinkaan hyvin. Espanjasta en tiedä, mutta en usko että siellä on upeaa ruotsalaista mallia.
Totta, minun olisi pitänyt varmaan ottaa tuo asia mukaan, mutta en tajunnut. Minulla ei ole tuttavapiirissä oikein ketään joka on käyttänyt sitä niin sen takia unohdin sen. Itse toki mainitsin, että haluaisin mieheni menevän kolmen kuukauden sapatille jos meillä olisi lapsia (Ranskassa ei isyysvapaita).
Anteeksi kun en ottanut tätä puheeksi, mutta kun en tiedä oiekein ketään kuka olisi ollut isyysvapailla. Kauan aikaa sen muuten Suomessa on?
Joo ymmärrän tietenkin ettei sun amerikkalainen ystävä voinut tästä tietää, mutta ajattelin että hän olisi voinut inspiroitua kuullessaan Pohjoismaisesta mallista. Oli kivaa että hän oli niin innoissaan kahdenkeskisestä ajasta lapsen kanssa :) Ja voi ei sun tarvitse pyytää anteeksi, toivottavasti en kuulostanut närkästyneemmältä kuin mitä olin – jäin vaan harmittelemaan että voi kun olisit tästä huomannut mainita, vaikka eihän sitä tietenkään aina kaikkea muista, varsinkaan kun et asu Suomessa.
Ja nyt pistit pahan, me odotetaan tällä hetkellä esikoista sen verran alkuvaiheessa että en ole vielä selvittänyt tarkkoja yksityiskohtia hoitovapaista. Mutu-tuntuma on että isyysvapaa olisi 9 viikkoa josta osan, oisko 3 viikkoa, saisi pitää samaan aikaan äidin kanssa (tämä on siis se mistä moni isä käyttää heti vauvan synnyttyä ja loput myöhemmin). Etenkin tätä mun lähipiirissä tosi moni isä on hyödyntänyt ja ollut siis reilun kuukauden kotona lapsen kanssa äidin palattua töihin.
Äitiysrahakauden, joka kestää 3 kk, voi kai käyttää vain biologinen äiti, mutta sen jälkeen kumpi tahansa vanhempi voi olla hoitovapaalla, joka kestää kunnes lapsi on noin 9 kk. Tämän jälkeen voi vielä jäädä kotihoidontuella kotiin ja ymmärtäisin että myös tämän voi tehdä kumpi tahansa vanhemmista, mutta silloin tulotaso putoaa aika merkittävästi.
Piti vielä sanoa tuosta vanhemmuuden pohdinnasta, että itse oon painiskellut aika paljon asian kanssa myös, mutta nyt tosiaan oikein onnellisesti odotetaan. Kai olin vaan hitaasti lämpenevää sorttia ja kyse oli myös paljon siitä että löytyi se ihana kumppani (joka sulla siis varmasti on :)), jonka kanssa uskalsin tähän lähteä. Mutta päädyitpä lopulta mihin tahansa lopputulokseen, on musta vain hyvä että asiaan suhtautuu vakavasti ja pohtii kriittisesti, eikä etene vain ruusuisten unelmien johdattamana.
Hei! Puntarointisi lasten tekemisen/saamisen suhteen kuulostaa kovin tutulta. Itse ehdin identifioitua uranaiseksi kun ympärilläni ystäväni saivat lapsensa minua n. 5 vuotta aiemmin. Aikataulueroon vaikutti pitkän suhteen päättyminen ja toisaalta uuden suhteen aloittaminen ja halu tutustua ja reissata pariskuntana, niin että alkuhuuma hiukan tasoittuu, meillä siis viisi vuotta :) Lisäkynnystä toi mieheni sterilisaatio, eli lapsen yrittäminen tarkoitti IVF-hoitoa. Punnitsin pitkään, lähdemmekö yrittämään juuri siksi, että osasin kuvitella myös elämämme ilman lapsia ja toisaalta, miten pärjäisimme myös elämän yllätysten, mm. syntyvän lapsen terveyden suhteen mahdollisesti tulevien yllätysten kanssa. Lopulta päädyimme yrittämään yhtä sykliä, ehkä eniten siksi, että olisimme yrittäneet, että ei jäisi avoimeksi tai katkeruuden lähteeksi välillemme kun lapsentekoaika olisi osaltani ohi.
Lapsemme täytti juuri vuoden, ja olen hyvin, hyvin onnellinen, että päädyimme tähän ratkaisuun. Näin vanhempana koen että osaan suhtautua lapsen valvomiseen ja uusiin tilanteisiin rauhallisemmin ja olemme parina varmemmalla pohjalla kun olen väsynyt ja lyhytpinnainen . IVF:n liittyi myös pettymyksiä ja odotusta, joten tiedostan olevamme onnekkaita. Samaan aikaan tiedän myös, että olisimme olleet onnellisia myös kahdestaan. Se on se suloinen salaisuus :)
Ihana aihe! Musta on aina mielenkiintoista kuulla, mitä ihmiset ajattelee lapsista, lapsiperhe-elämästä tai miten he kokee sen , mikä on muuttunut, millaisia tapoja heillä on. Ja mielenkiintoista on kyllä kuulla lapsettomien näkemys. Moni turhaan arastelee sanoa mitään, jossei itsellä ole lapsia. Pelkää, että loukkaa jotain, jos lausuu lapsista mitään.
Meillä on 3 lasta ja mä en ole yhtään vauvaihminen. Olen ylpeä, että olen selvinnyt siitä ajasta. Pojat oli kaiken kaikkiaan ns helppoja lapsia, ei heitä muuten kolmea olisi, hah, mutta tänä päivänä n a u t i n jokaisesta. Oikeastaan siitä lähtien, kun kommunikointi alkoi olla kaksisuuntaista. On parasta kuulla, mitä he ajattelevat asioista ja hahmottavat maailmaa. Nykyään lapset on koululaisia, niin puhutaan mistä vaan politiikasta mopoautoihin ja urheilusta kulttuuriin. Mutta myös vakavimmista aiheista, ihmissuhteista, kuolemasta, mistä vaan.
Ja nuorimman 9v voisin laittaa purkkiin. Kun vanhimman kohdalla aina odottaa uutta “vaihetta”, niin nuorimmasta ajattelee lähinnä, että apua, aika älä mene niin äkkiä. Ja hän syötävän hurmaava true gentleman. Kun mennään kahvilaan ja hän haluaa jonkun sokerilimun, niin hän ottaa aina minullekin lasin ja tarjoaa, vaikkenminä juon ikinä niitä. Ja hän on 5v:sta saakka sanonut perustavansa ravintolan. Sopii hyvin, osaa hoitaa ihmisiä ja on viihdyttävä. Ja laittaa siis ruokaa jo nyt. Isänsä esimerkillä.