Minulla on jollain lailla aika kova tyyli. Pidän suorista ja puhtaista pinnoista, muovista ja valkoisesta, enkä niinkään rosoisuudesta ja pehmeydestä. Toki muovituolit ja muuta pinnat yleensä valitsen käytännöllisyys mielessä, mutta viime aikoina kotimme kovuus on vähän jopa jollain lailla häirinnyt minua.

Mietin aluksi, että ehkä matot olisivat helppo vaihtoehto tuomaan pehmeyttä, mutta koska niitä pitää jatkuvasti pestä kodissa jossa ravataan varpaisillaan ulkona, ei se olisi likafriikille paras vaihtoehto. Tällä hetkellä nimittäin pesen keittiömme maton (kotimme ainoa matto) kerran kahdessa viikossa. Puutarha ja terassi ovat kivoja, mutta kyllä se tietää myös työtä niiden ulkopuolella.

Senpä takia kotimme kaipaa pehmeyttä jotenkin muuten kuin mattojen kautta. Olen unelmoinut nojatuoleista, antiikkikaapeista, pehmeistä verhoista, isoista lattiatyynyistä…

Nyt tosin astioita ja pikkutavaroita alkaa olla jo sen verran, että mielessä ei ole oikein muuta kuin kaunis valkoinen antiikkikaappi. Istuttaisin sen osaksi keittiötä ja ruokaryhmän viereen, jolloin se toisi kivaa rikkonaisuutta muuten niin modernin keittiöön ja ruokailutilaan.

Kun olimme Toscanassa reilu kuukausi sitten, oli torilla antiikkimarkkinat. Näin vaikka mitä ihania antiikkikalusteita, mutta auton tavaratila tuli esteeksi. Kultaisen peilin sain sieltä tosin raahattua mukanani, mutta muut huonekalut jäivät vielä haaveeksi. Itse olen ehkä muutenkin italialaisten huonekalujen perään enemmän kuin ranskalaisten, niin en tiedä pitääkö lähteä taas rajan toiselle puolelle kaappia metsästämään.

Kaapin ei sinänsä tarvitsisi olla edes valkoinen, sillä voisin itse käsitellä sen. Toki jo valmiiksi kulunut valkoinen kaappi olisi ihana löytö ja ehkä sen vielä löydän tässä pian, kunhan pidän silmäni auki. Kaappi ei tosin toisi kotiin pelkästään rosoista pintaa, vaan myös kaivattua tilaa järjestykselle.