Pariisissa ei aina ollut pelkkiä ruusuja

Olen käynyt teidän kanssanne ihan äärettömän hyviä keskusteluja Instagramissani viime aikoina ja varsinkin eilen. Olen jollain tasolla kai itsekin avautunut omasta elämästäni enemmän teille nyt kun isän kokoinen mörkö on ulkona kaapista. Se totta kai helpottaa keskusteluissa, kun on teille myös tarttumapintaa pelkän kiiltokuvan sijaan.

Olen menossa Pariisiin koulutukseen ensi viikolla ja menen kaupunkiin jo sunnuntaina, jotta saan hetken itselleni. Majoitun entisellä kotikadulla ja käyn kaikissa vanhoissa lempparipaikoissani. Tuntuu hyvältä.

Eilen keskustelin teidän kanssanne, siitä, miksi teillä oli niin väärä kuva minun Pariisin vuosistani. Olin siellä todella onneton ja nyt jälkeenpäin katsottuna en ymmärrä miksi mieheni ei heivannut minua takaisin Suomeen, koska olin yksi itkuinen hermoraunio Pariisissa ollessa. Minulle on jälkeenpäin kommentoitu, että moni luuli meillä menevän huonosti, vaikka tosiasiassa meillä meni hyvin. Minulla ja Pariisilla meni todella huonosti.

Ne vuodet olivat kuin huono parisuhde. Avaat aina toiveikkaana sydämesi ja olet hetken onnellinen. Kumminkin hetken jälkeen kaikki kaatuu ja elämä menee säpäleiksi. Eloni ei ollut millään lailla tasaista. Putosin pilvistä hyvin usein ja välillä tosi karustikin.

Kun jouduin jättämään päivätyöni ja olemaan vain blogini varassa kaikki oikeastaan eskaloitui. En ikinä nähnyt minua ”vain” bloginkirjoittajana. Halusin enemmän haasteita ja blogi ei kumminkaan olisi loppuelämäni kannalta järkevä valinta. Eikä varsinkaan silloin kun kirjoitat vain suomalaiselle yleisölle kaukana kotoa. Työ oli myös äärettömän yksinäistä mikä edesauttoi sitä, että arkena olin käytännössä koko ajan yksin.

Alkoi odotus. Minua pyydettiin odottamaan kvartaalista, halffiin ja seuraavaan ja sitä seuraavaan ennen kuin pystyimme muuttamaan. Minun ei kannattanut aloittaa mitään koska en koskaan tiennyt milloin muuttaisimme. Meni kaksi vuotta ennen kuin sain vastauksen ja pystyin aloittamaan uuden kodin ja unelmatyön etsimisen. Kaksi vuotta on pitkä aika. Tai siltä se ainakin silloin tuntui.

Olin myös ensimmäistä kertaa kateellinen. Tuo tunne ei ole aiemmin minua pahemmin häirinnyt. Olen aina kääntänyt toisten voitot omiksi opeiksi ja inspiraatioksi. Mutta nyt olin kateellinen kotivaimolle. Olin kateellinen siitä, miten rennosti ja onnellisia he olivat tilanteestaan. He urheilivat, kävivät aamiaisilla ja nauttivat elämästä. Mikä tärkeintä, he olivat todella onnellisia tilanteestaan. Mietin monesti, että mikä ihme minua vaivaa, kun en pysty vain olla ja nauttia hetkestä ja olla murehtimatta tulevasta.

Sitten muistin lapsuuden kuvat, miten äiti laittoi aina kaikki isän jutut omiensa edelle. Tuli ero ja jo pienenä ymmärsin, että oma elämä kannattaa rakentaa. Yhdessä toki, mutta kenestäkään ei kannatta olla riippuvainen. Oma onnellisuus ruokkii yhteistä onnellisuutta. Näin ainakin meillä.

Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa tai en ole valvonut vauvan takia, mutta Pariisissa koin todella huonoa oloa niin henkisesti kuin fyysisesti. En nukkunut juuri ollenkaan taitelijanaapurin takia ja se ei tietenkään auttanut tilannetta. Opin tosin nauttimaan hiljaisuudesta. Ymmärsin myös, miten hiljaista Suomessa on, niin sisätiloissa kuin myös kaduilla. Hiljaisuus on minulle se suurin luksus nykyään.

Totta kai Pariisissa oli myös hyviä hetkiä, ei se pelkkää itkua ollut. Noina vuosina opin niin paljon itsestäni ja, että mitkä asiat pitävät olla kunnossa, jotta olen onnellinen.  Olen aina ollut todella itsenäinen, niin tunne että olen riippuvainen toisesta tai että joudun elämään toisen onnistumisten kautta, tuntui todella epämiellyttävältä. Taloudellista hätää ei ollut, mutta oma identiteettini oli isossa kriisissä.

En aikoinaan Pariisissa ollessa pystynyt oikein näistä asioista kirjoittamaan, koska se oli jollain lailla blogimaailmassa omituista, että joku kertoi olevansa onneton. Suurimmat klikit tuli viimeisimmistä ostoksista, ei henkilökohtaisista häviöistä.

Monesti mietin, että miksi aikuisia ihmisiä kiinnostaa enemmän se millaiset ballerinat ostin, kun se, että Pariisista maalatut kuvat ovat oikeasti ihan erilaiset. Laduréen macaronsit tulevat oikeasti pakkasesta ja kaduilla nenään tulee ruusun tuoksun sijaan virtsan haju. Elo on muutenkin aika kaukana kiiltokuvista. Ymmärsin, että miksi japanilaiset saavat Pariisin syndrooman ja heitä viedään takaisin kotimaahansa, kun he ovat saaneet jonkunlaisen hermoromahduksen. Niin minäkin sain. Montakin, mutta minua ei viety kotimaahani.

Viimeinen kolaus suhteellemme oli terrori iskut. Marraskuussa juoksin ravintolasta kotiin muiden ruokailijoiden kanssa, enkä ymmärtänyt aluksi miksi piti jättää ruoka syömättä. Ihmisiä sinkoili paikasta toiseen ja kiitin onneani, että koti oli lähellä. Tuli heinäkuu ja olimme Etelä-Ranskassa. Olen kuumeessa ja skippasin Nizzan karkelot. Herään aamulla viideltä ja huomaan puhelimessa kymmeniä puheluita ja viestejä. Kuuntelen äidin itkuisen ääniviestin ja ymmärrän, että joku oli nyt pahasti pielessä. Seuraavana päivänä otan työtarjouksen vastaan Luxembourgista. En vain yksinkertaisesti halua elää pelossa joka päivä.

Olen aloittanut kirjoittamaan näistä kokemuksista kirjaa. Toivottavasti se saa joskus päivänvalon. Avaan kirjassa myös niitä hetkiä, kun tapasin isäni ensimmäisen kerran ja matkaani täysin erilaisiin kulttuureihin, niin Pariisissa, Hollannissa ja Israelissa.  Olen kirjoittanut jo paljon ja toivon, että seuraavat blogipostaukset sekä tuleva kirja avaavat hieman enemmän elämääni ulkomailla mitä viisi vuotta sitten kirjoitetut postaukset.

 

Follow me on:

Facebook, InstagramPinterestBloglovin,  SoundCloud and Twitter

You may also like

22 Comments

  1. Tuosta turvattomuudesta voisin sanoa, että sitä kohtaa joka puolella maailmaa nykyään. Myös täällä Suomessa.
    Naapuritaloon murtauduttiin viimeviikolla ja tapettiin 60- kymppinen mies kotiinsa.
    Kauppakeskuksissa riehuu joku viikottain puukon kanssa. Kouluissa on tämän tästä hirveitä väkivallantekoja. Emme me asu enää missään lintukodossa tai ole missään absoluuttisessa turvassa pahalta. Kuka tahansa voi kohdata väkivaltaa missä tahansa.
    Tietysti voimme valita asuinpaikkaamme mistä tahansa, mutta vallitsevaa tilannetta emme pääse pakoon. Jokainen tietysti voi tuntea uhat eri lailla, myös turvallisuuden ja turvattomuuden.

    Ymmärrän myös tilanteen, jossa ei hallitse omaa elämäänsä ammatillisessa tai taloudellisessa mielessä. Jollekin voi sopia kuluttaa elämänsä miehen elättämänä, vailla omia ammatillisia pyrkimyksiään tai tietysti hoitamalla kotia ja lapsia. Mutta itse koen epävarmaksi tukeutua niin taloudellisesti kuin muutenkaan kehenkään, koska kaikki voi olla ohi yhdessä hujauksessa.
    Oma elämä, taloudellinen varmuus pärjätä itsenäisesti ovat mielestäni avainasiat henkilökohtaiseen onnellisuuteen.

    Omaa isääni en myöskään ole koskaan tuntenut, hän on jo kuollutkin aikoja sitten. Hän ei ollut suomalainen eikä asunut Suomessa, joten emme ikinä tavanneet. Äitini ei puhunut sanaakaan isästäni. Nuorena pohdin asiaa useinkin, enää se ei vaikuta elämääni mitenkään. Tiedän, että minulla on sisaruksia/sisarpuolia jossakin, mutta en tunne heihin mitään yhteyttä. Heillä on eri äiti ja isä, jonka kanssa en ollut missään tekemisissä. Koen heidät aivan vieraina ihmisinä.

    Monella tapaa voi elää, onnellisestikin, mutta koen että on suuri rooli sillä, miten itse voi vaikuttaa asioihinsa ja järjestää elämänsä.
    Joskus kuulee jonkun sanovan, että elämä vain meni silleen…
    Jos vain odottaa, että jotain tapahtuu, ei varmasti tapahdu mitään, voisi olla vaikkapa mottoni.

  2. Kiitos mainiosta ja mielenkiintoisesta postauksesta! Tästä huokui aitous ja rehellisyys. Sujuvaa tekstiä oli myös ilo lukea. Tsemppiä kirjaprojektiin, se kuulostaa lupaavalta.

    1. Heippa,

      Ja kiitos kommentista. Ihana kuulla, sitä nimenomaan halusin. Välillä on ollut mielenkiinto lopussa blogiin liittyen. Ei sitä aina pelkkää pintaa jaksa kirjoittaa.

  3. Ihanan rehellinen kirjoitus!

    Pystyn jotenkin samaistumaan tähän, en ihan täysin tietenkään. Muutin Helsinkiin miehen töiden takia. Ja suoraan sanottuna inhoan täällä olemista. Kaikki jäi minun kohdalla entiseen asuinpaikkaan: työ, perhe ja ystävät. Ystävät ihastelee elämää täällä. Miten kivoja kahviloita ja ravintoloita on. Ei niistä yksin saa niin paljon irti.

    Sitä helposti näkee asumisen jossain isossa hienossa kaupungissa ruusunpunaisten lasien läpi. Tyytyväisyyteen asuinpaikkaa kohtaan tarvitsee muutakin kuin kivat ostos mahdollisuudet ja ihanat kahvilat!

    1. Heippa Johanna,

      Olen niin samaa mieltä. En minä nyt ihan hirmuisesti missään kahviloissa tai rantaklubeilla jaksanut yksin pyöriä. Ne kuuluu lomaan, ei arkeen. Ei ainakaan minulla.

      Jep, se arki oli ainakin Pariisissa aika erilaista mitä elokuvissa :)

      Toivottavasti löydät Helsingistä ystäviä ja tekemistä. Sitä kautta se kaupunki voi myös olla erilainen ja miellyttävä :)

    1. Onneksi se on nyt kirjoitettu tännekin, niin se on pakko myös sitten kirjoittaa. Tavalla tai toisella. Olen todella inspiroitunut siitä.

  4. Ihanan rehellinen postaus, upeaa kun jaat rohkeasti omia kokemuksiasi. Kiitos siitä! Toivottavasti pääsen joku päivä lukemaan kirjaasi. 😊

    1. Heippa,

      Ihana kuulla :)

      Olen jollain lailla kyllästynyt siihen että mistään ns. Ikävästä ei voisi puhua. Se on myös voimaannuttavaa kun tietää, että joku muu ehkä nimenomaan tarvitsee kuulla sen että joku muu on ollut samassa tilanteessa ja selvinnyt siitä :)

  5. Kiitos kirjoituksesta. Itse olin vauvan kanssa kotona myös vieraassa maassa miehen luodessa uraa ja olin todella onneton. Opin tosin myös tuona aikana ymmärtämään mitä tarvitsen ollakseni onnellinen ja tavallaan olen siitä opista kiitollinenkin. Mutta ymmärrän täysin miltä tuntuu olla kateellinen jonkun toisen kyvystä nauttia sellaisista asioista, jotka itselle aiheuttavat vain turhautumista.

    1. Heippa, ymmärrän hyvin ❤️Vauva-arki ei sovi kaikille muutenkaan niin jos olet vielä vieraassa maassa niin ei se herkkua ole.

      Olen myös kiitollinen näistä opeista. Enää en laittaisi itseäni tuohon tilanteeseen ikinä. Se on varma asia. Et varmasti sinäkään ❤️ kaikesta oppii ❤️

  6. Voi että mä sitten tykkään Sofie 2.0:sta! Tämä on aitoa, elämänmakuista luettavaa. Tänä maailman aikana, kun ihmiset voivat henkisesti huonommin kuin pitkiin aikoihin, on niin tärkeää nähdä ja saada lukea sen kiillotetun somen taakse. Monilta puuttuu taito ymmärtää, että ihan jokaisella meillä on omat taakkamme kannettavana, eikä kenenkään elämä ole pelkkiä täydellisiä kuvia. Ja vaikeaa se voi ollakin, jos koko some täyttyy vaan toinen toistaan upeammista kuvista. Harva laittaa someen kuvia siitä, kun makaa esimerkiksi flunssassa sängynpohjalla nenäliinavuoren keskellä. Eikä sellaisia tarvitakaan, jos vastapainoksi saa lukea tällaisia samastuttavia, hyvin kirjoitettuja oikeasta elämästä kertovia tekstejä. Ne kauniit kuvat tuovat sitten esteetikoille elämään iloa, kun tietää että taustalla on syvällinen, tunteva ihminen. Jatka samaan malliin!

    1. Tämä on ehkä se yksi syy miksi minua on häirinnyt blogin kirjoittaminen. En ole se sama ihminen joka aloitti blogin silloin reilu kymmenen vuotta sitten. Sen takia on vaikea välillä kirjoittaa.

      Luen harvoja blogeja enää juuri sen takia kun sisältö on niin pinnallista.Uskon että jokaisen elämään mahtuu hyviä ja huonoja aikoja ja kummastakin on tervettä puhua. Se on osa elämää ja sen takia tuo inspiraatiota monelle. Kaikesta selviää jos vaan jaksaa yrittää ❤️

  7. Kiitos tästä postauksesta. Itse muutin ulkomaille huipputyön perässä muutama vuosi sitten. Ja mikä via dolorosa tämä reissu on ollut. Mietin mikä mussa on vialla kun en vieläkään oo sopeutunut. Terpeutti olisi ollut tarpeen jo monta kerta mutta täällä ulkomailla tuntuu hankalalta etsiä joku jonka kanssa vyyhtiä purkaa englanniksi. Moni ulkopuolinen näkee vain ”flashyn” elämän, mutta ei sitä mitä ulkokuoren alla piilee…

    1. Heippa Mari,

      voin kuvitella :) Kun muuttaa ulkomaille, ei tule aina pelkästään vastaan maan kulttuuri vaan myös työkulttuurin muutos.

      Luin juuri tänään, että on ns. etäterapeutteja Skypen päässä. Sellainen voisi olla hyvä. Minäkin olisin varmasti jossain kohdin sellaista tarvinnut. Olisi ollut miehelläkin helpompaa.

      Niin, olla lomalla tai sapatilla eri maassa on ihan eri asia, kun rakentaa elämää.

      Paljon tsemppiä sinne! I feel you :)

  8. Olen ollut seuraajana jo pitkään, mutta viimeaikoina olen löytänyt uuden mielenkiinnon lukea postauksia. Tykkään suorasta ja rehellisestä tyylistä kertoa asiosta vaikkei aihe aina olisi siitä miellyttävimmästä päästä. Some on valmiiksi pullollaan niitä siloteltuja ja kaunisteltuja asioita joten tämä on raikasta vaihtelua.

    Vaikka Pariisin elämästäsi luinkin usein en todella ajatellun miten ahdistavaa aikaa se on ajoittain voinut olla. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, niin kulunut ilmaisu kuin se saattaakin olla. Olen pitkälti sitä mieltä että kaikella on omalla tapaa tarkoituksensa, joten ehkä Pariisin kokemuksen jälkeen osaakin arvostaa elämän eripuolia Damissa ja täällä Suomessa ihan eri tavalla.

    Kirjan kirjoittaminen kuulostaa mahtavalta idealta, täältä ainakin tulisi yksi lukija takuu varmasti.

    1. Heippa Sini,

      uskon, että viime aikoina on ollut aidompaa meininkiä kuin koskaan aiemmin. Olen aina yrittänyt olla teille hyvin läpinäkyvä vaikkakin tahdikkaalla tavalla, mutta olette kaikki aikuisia ihmisiä niin ei teitä nyt mitkään viikkoostokset jaksa viikosta toiseen kiinnostaa.

      Yritin olla sen kanssa vähän liiankin tahdikas. En halunnut aiheuttaa huolta, kun kumminkin uskoin, että johonkin ratkaisuun pääsemme. Menin välillä pidemmiksi ajoiksi Suomeen ja loppuajan elin etelässä. Olemme monesti miettineet, että miten olisi minun laitani jos en olisi päässyt etelään karkuun.

  9. Kiitos ihanan aidosta ja rehellisestä postauksesta! :) Kirjan kirjoittaminen kuulostaa hyvältä, lukisin sen mielelläni. Itseäni kiinnostaa blogeissa enemmän pohdiskelevat ja pintaa syvemmältä kirjoitetut aiheet kuin vaikka uusien kenkien esittely. Toki sinulla on myös tosi kiva tyyli ja mielelläni esim. Instassa seuraan asukuviasi.

    Tuo itsenäisyys on vahvasti rakennettu monen suomalaisen naisen sisimpään. Huomaan myös itsessäni saman ja minua ahdistaa olla tällä hetkellä työttömyyteni takia riippuvainen muista. Yritän aktiivisesti saada osaamistani vastaavan paikan, jotta voin kokea olevani taas itsenäinen ja tehdä asioita omalla rahallani. Jatkuva odottelu ja elämän holdissa pitäminen ahdistaa, mutta eiköhän tämäkin jossakin vaiheessa lopu. :) Osaisipa sitä olla huoleton ja keskittyä elämästä nauttimiseen.

Leave a Reply to Marika Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*