Pöydän uusi elämä: tarvittiin vain pala marmoria

Jos jokin on ollut täällä kotona jo useamman vuoden rempallaan, on se ollut meidän keittiönpöytä.  Mieheni ei halua mielellään uusia mitään. Jos huonekalu esimerkiksi on edelleen käyttöklpoinen, ei sitä uusita vain jonkun trendin takia. Hän ostaa mielellään kerralla kaikki kuntoon ja pitää samat huonekalut seuraavat kymmenen vuotta. Näin on ollut myös keittiönpöytämme kanssa.

Hän osti pöydän seitsemän vuotta sitten. Varsinaisesti pöydässä ei ole mitään vikaa, vain pöydän maitolasi on tuntunut hieman tunkkaiselta jo monta vuotta. Olen silloin tällöin silmäillyt erilaisia pöydän pintoja. Kivisiä ja puisia. En ole oikein innostunut sen kummemmin alkaa etsiä uutta pintaa, vaan olen käyttänyt pöytäliinaa peittämään pöydän maitolasin.

Noin kuukausia sitten Instagramin mainoksien kautta löysin Rotterdamista kolmen kundin yrityksen, joka valmistaa vain pöytiä marmorista. Muutama eri malli ja erivärisiä marmoripöytiä jalkojen kanssa. Hyvin simppeli, mutta varmasti toimiva yritysmalli.

Laitoin kundeille saman tien viestiä, että onnistuisiko jos ostaisin vain päällisen? Pöydän jalat löytyvät jo omasta takaa ja ne ovat enemmän omaan makuuni. Meni pari päivää ja marmoripöytä oli ostettu.

Tämän viikon maanantaina sain päällisen pöydälle ja se sopi ihan täydellisesti vanhan rungon päälle. Minä olin tyytyväinen pöydän uudesta elämästä ja mies siitä, että vanhaa rakasta pöytää ei tarvinnut antaa eteenpäin.

Tiedän, että kyseessä oleva yritys ei välttämättä auta Suomessa asuvia, sillä en usko, että pienellä yrityksellä on mahdollisuus kuljettaa painavia pöytiä Suomeen. Ideana halusin kertoa teille pöydän tarinan. Aina ei tarvitse uusia koko huonekalua, sillä sohvan päällistä vaihtamalla, huonekaluja maalaamalla tai vaikka pöydän päällisen uusimalla voi muuttaa kodin ilmettä huomattavasti. Lisää yrityksestä, Marmeren Tafels, löydätte esimerkiksi heidän Instagramin kautta.

 

Please leave a comment

Lauantain lempiasu & bonarilaukku

Nämä kuvat ovat itseasiassa tammikuulta, kun Carita ja Jessica olivat luonani viikonlopun. Asu on edelleen aika samanlainen lauantaisin, sillä lenkkarit ovat edelleen ballerinojen sijaan jalassa, mutta trenssin sijaan näin maaliskuussa minulla on ollut villakangastakki. Olisi ihanaa, jos kevät saapuisi pian niin pääsisi talvivaatteista eroon.

Olen hieman kipuillut viimeisten vuosien ajan, että mistä kirjoitan ja mistä en. Olen kirjoittanut blogiani jo kymmenen vuotta ja se reilu kaksikymppinen minä on hyvin erilainen mitä nykyinen minäni. Sen takia blogin sisältö elää elämäni mukana.

Olen ollut hyvin tyytyväinen siihen, että teitä on kiinnostanut ura-asiat. Ne ovat itselleni hirmuisen tärkeitä ja vaikka välillä aina painin blogin kanssa, että mistä teille kirjoitan, on ollut ihana huomata ja ymmärtää, että tässä kymmenessä vuodessa myös te olette kasvaneet opiskelijoista aikuisiksi. Täten olen tullut myös itsevarmemmaksi siitä, että mitä teille kirjoitan.

 

Muistan kun viisi vuotta sitten ostin ensimmäiset Chanelin ballerinani itselleni palkinnoksi. Sain ihan kamalan ryöpyn siitä miten silloinen uusi poikaystäväni ja nykyinen aviomieheni lellii minut piloille. Olin ymmälläni, että miten osa lukijoistani vihastui omasta ostoksestani minulle. Olin kengät kumminkin omalla työlläni ansainnut.

Niiden ballerinojen jälkeen en enää oikeastaan esitellyt ikinä mitään omia ostoksiani, sillä huomasin, että se ärsytti osaa teistä. Nyt kumminkin päätin avoimesti kirjoittaa miten lahjoin itseäni, kun pääsin kvartaalitavoitteeseeni viime syksynä ja ostin kliseisesti itselleni uuden laukun. En edelleenkään ostanut Chanelia, sillä 5k laukusta on minusta hivenen liikaa. Edelleen. Mieluummin ostan huonekaluja tai sijoitan ne rahat kuin, että laitan ne yhteen pieneen laukkuun. Ehkä mielipiteeni joskus vielä muuttuu, mutta edelleen olen sen verran järjissäni, että suurimman osan bonareista säästän tai sijoitan muualle kuin vaatekaappiini.

Olen suhteellisen tulostavoitteellinen ihminen ja sen takia minulle sopii työ, jossa pitää päästä tavoitteeseen, joka on numeroilla mitattavissa eikä ns. pehmeissä arvoissa. Kun aikoinaan olin ensimmäisen työni äärellä, sysättiin minut markkinointiin, että olisin suojassa joskus jopa hieman armottomilta tavoitteilta. Olen kiitollinen silloiselle HR:lle, että näin tehtiin, mutta nyt olen iloinen, että olen nyt toisella puolella pöytää tekemässä töitä yhdessä markkinoinnin kanssa.

Kummisetäni on ollut minulle suurin vaikuttaja urani suhteen. Hän sanoi minulle jo nuorena, että mene isoon globaalin firmaan hetkeksi, mutta vaihda pienempään myöhemmin. Hän myös opetti, että ei ikinä kannata olla laskevan bisneksen puolella, vaan aina mennä sinne mikä kasvaa. Näin tein ensimmäisen ns. oikean työni kohdalla. Sanoin silloin HR:lle, että en halua ottaa positiota vastaan, koska en usko tuotteeseen. Pyysin toista positiota ja sen sain. Onneksi niin, sillä ilman sitä en olisi nykyisessä työssäni.

Kiitos siis kummisetä, kun sanoin 14-vuotiaalle minulle oikeat sanat. Edelleenkin käytän niitä ohjenuorana. Vaikka olen miesvaltaisella alalla, uskallan onneksi pitää puoleni ja sanoa suoraan mitä haluan ja mitä en. Suurin kiitos menee siitä nimenomaan työkavereille ja esimiehilleni, että olen saanut tehdä töitä suhteellisen terveessä ja turvallisessa työympäristössä, että olen saanut mahdollisuuksia siitä huolimatta, että olen nuori nainen. Aina se ei helppoa ole, mutta kasvattavaa kyllä.

 

Follow me on:

Facebook, InstagramPinterestBloglovin,  SoundCloud and Twitter

 

Please leave a comment

Enemmän häitä, vähemmän hautajaisia

 

Vaikka Amsterdamiin muutto meni kivuttomasti ja olemme saaneet elämän rullaamaan täällä todella hyvin, on tätä ensimmäistä vuotta varjostaneet ikävästi kahden läheisten hollantilaisen ystävän syöpätaistelut. Ensimmäinen taistelu loppui elokuussa ja toinen muutama päivä sitten. En ole hollannissa ollut häissä, mutta ensi viikolla on edessä jo toiset hautajaiset vuoden sisällä.

Se tuntuu jotenkin niin väärältä, kun nuoria ihmisiä nukkuu pois. Minulta ei ole montaa läheistä aiemmin kuollut ympäriltä ja sen takia olen ollut näiden tapausten takia hieman alakuloinen. Kun joku lähellä sairastuu yhtäkkiä, ymmärtää elämän rajallisuuden.

Näillä ikävillä tapauksilla on myös ollut hyvä vaikutus minuun. Olen pystynyt keskittymään enemmän olennaiseen, jättänyt turhat jutut miettimättä ja tylsät jutut murehtimatta. Keskittynyt olennaiseen ja myös omaan hyvinvointiini. Olen oppinut sanomaan ei tyhjänpäiväisille asioille ja keskittymään asioihin, jotka tuottavat hyvää oloa. Olen myös oppinut ja uskaltanut sanoa enemmän vastaan. ”Take no shit” -rannekoru on ranteessa muistuttamassa, että täällä ollaan hyvien asioiden vuoksi ja ihan mitä tahansa ei tarvitse kestää.

Jollain tavalla kuolemantapaukset ovat siis kasvattaneet minusta vahvemman ja itsevarmemman ihmisen. En osaa selittää sitä, mutta muistan kun ensimmäinen poikaystäväni sanoi joskus lukiossa minulle, että pakko ei ole muuta kuin kuolla. Tuo lause on jollain lailla konkretisoitunut minulle viimeisen vuoden aikana.

Tähän viimeiseen kuolemantapaukseen olen osannut jo varautua 19 kuukautta. Ennuste oli jo huono Amsterdamiin muuttaessa, mutta joissain hetkissä valoa oli paljonkin. Nyt voi jollain lailla hengittää kevyemmin kun tietää toisen päässeen kivuista ja perheen suruprosessissa eteenpäin.

Please leave a comment

Kirjoituskammoa ja antiikkilöytöjä

Avec Sofie blog l antique finds from Amsterdam

Minulla on ollut työkiireitä viimeisen kuukausien aikana ja sen takia olen jättänyt blogin vähemmälle. Mitä vähemmälle sen jättää, sitä vähemmän sitä pystyy kirjoittamaan. Se on ikävä kierre, kun haluaisi tehdä jokaisen postauksen hyvin, mutta talven aikana ei valo eikä energia aina anna periksi. Sen takia olenkin päättänyt olla itselleni armollinen. Kirjoitan useammin, mutta jokaisen postauksen ei tarvitse olla niin viimeistelty.

Olisi eri asia, jos en tekisi 12 tuntisia työpäiviä ja tekisin vain blogia. Jos blogi on päätyö, on siihen toki enemmän aikaa paneutua. En kumminkaan osaa tai halua luopua tästä osasta elämääni, niin teen sen nyt omilla ehdoilla ja armollisemmin.  Sen takia lupaan nyt päivittää blogia useammin, kuin viime kuukausina.

Avec Sofie blog l antique finds from Amsterdam

Olette olleet kovin kiinnostuneita antiikkilöydöistäni ja kuvassa näette eiliset löytöni. En ole ihan varma ovatko ne kukkaruukkuja vai vanhat sipulikeiton kulhot. Minulla ne toimivat suojaruukkuina keittiön yrteille.

Avec Sofie blog l antique finds from Amsterdam

Seuraan varsinkin ruotsalaisia brändejä ja sisustussuunnittelijoita ja huomaan, että heidän trendit menevät aika yhteen sen kanssa mitä näen Hollannissa kuvissa, sisustusliikkeissä ja kodeissa. Enemmän värejä ja muotoja.

Avec Sofie blog l antique finds from Amsterdam

Avec Sofie blog l antique finds from Amsterdam

Huomaan myös, että miten nykyään sekoitetaan uutta ja vanhaa paljon enemmän mitä aiemmin ja kodit ovat persoonallisempia kuin mitä vaikka viisi vuotta sitten. Olen suhteellisen inspiroitunut kotiprojekteista ja tällä hetkellä en odota papin aamenta vaan pankin suostumusta.

 

Follow me on:

Facebook, InstagramPinterestBloglovin,  SoundCloud and Twitter

 

Please leave a comment

Omia valintoja ja omia polkuja

Kun on asunut ulkomailla jonkin aikaa, huomaa miten hyvin meillä on asiat monelta kantilta. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas Eurooppaan, kun huomaa suuria eroja, miten ihmisillä on mahdollista opiskella, edetä ja tehdä erilaisia asioita. Uskon vahvasti siihen, että moni asia on asenteesta ja uskalluksesta kiinni, mutta moni asia kumpuaa myös meidän suomalaisesta ”kaikki samalla viivalla” -kulttuurista.

Meillä ihan jokainen voi päästä korkeakouluun ja valmistua sieltä. Itse tein töitä yliopisto aikana, joka mahdollisti matkustelut ja muut aktiviteetit. Blogin tekeminen tietenkin oli yksi tulonlähteistäni, mutta ei sitä kukaan minulle opettanut, opettelin itse valokuvaamaan ja koodaamaan sen mitä tarvitsin.

En tiedä onko meillä pohjoismaalaisilla jonkinlainen erilainen just do it -asenne, sillä en ole sitä asennetta täällä hollantilaisten tai ranskalaisten kesken nähnyt. Ikäväkseni huomaan enemmänkin kateutta ja sormien osoittelua päättäjiä kohti. Vero sitä, ministeri tätä.

Olen myös itse saanut välillä kokea ikäviä kommentteja esimerkiksi blogin suhteen: ”helppohan sun kun sulla on toi hieno kamera.” Say whaaaat! Joo, on mulla kamera, mutta on siinä mennyt muutama oppitunti, kun olen itsekseni opiskellut sen tai PhotoShopin käyttöä. Saatikka istunut koneen ääressä ja kirjoitellut ja editoinut. Sen ajan olisin voinut käyttää moneen muuhun asiaan, mutta päätin toisin.

Sama asia pätee moneen muuhun asiaan. On kyse sitten töistä tai vaikka puutarhan hoidosta. Ei kukaan osaa heti kaikkea, on vain aloitettava. On myös turha verrata itseään muihin.

Olen myös oppinut olemaan tekemisistäni tai elämästäni hiljaa. On itseasiassa yllättävää, että teille jaan kuvia avoimesti, mutta tosi elämässä en jaa kovinkaan paljon mitä minulle kuuluu puolitutuille tai työkavereille. Tilanne olisi eri, jos asuisin Suomessa, mutta Hollannissa en ole esimerkiksi kokenut ilmapiiriä sellaiseksi, että voisin kertoa matkoista tai muista avoimesti. Hollantilaiset yleisesti, kun ovat todella pihejä ja matkustavat asuntovaunuillaan mieluummin kuin asuvat hotellissa. Upeita koteja heillä on, mutta siihen se yleensä jääkin. Kaikki normaalista poikkeava koetaan täällä jotenkin negatiivisena. Heillä on sanonta, joka menee jotenkin näin, että on hullua olla jo normaali.

Itse taas koen, että on parempi olla jollain lailla poikkeava. Normaali samankaltaisuus ei inspiroi. Ihailenkin ihmisiä, jotka tekevät asioita eri lailla ja luovat elämästään omanlaisen. Moni asia on kumminkin vain itsestä kiinni. Aina ne päätökset eivät ole tietenkään helppoja, mutta pitää uskaltaa tehdä muutoksia jos jonkun asian haluaa muuttuvan.

 

Please leave a comment