Pariisissa ei aina ollut pelkkiä ruusuja

Olen käynyt teidän kanssanne ihan äärettömän hyviä keskusteluja Instagramissani viime aikoina ja varsinkin eilen. Olen jollain tasolla kai itsekin avautunut omasta elämästäni enemmän teille nyt kun isän kokoinen mörkö on ulkona kaapista. Se totta kai helpottaa keskusteluissa, kun on teille myös tarttumapintaa pelkän kiiltokuvan sijaan.

Olen menossa Pariisiin koulutukseen ensi viikolla ja menen kaupunkiin jo sunnuntaina, jotta saan hetken itselleni. Majoitun entisellä kotikadulla ja käyn kaikissa vanhoissa lempparipaikoissani. Tuntuu hyvältä.

Eilen keskustelin teidän kanssanne, siitä, miksi teillä oli niin väärä kuva minun Pariisin vuosistani. Olin siellä todella onneton ja nyt jälkeenpäin katsottuna en ymmärrä miksi mieheni ei heivannut minua takaisin Suomeen, koska olin yksi itkuinen hermoraunio Pariisissa ollessa. Minulle on jälkeenpäin kommentoitu, että moni luuli meillä menevän huonosti, vaikka tosiasiassa meillä meni hyvin. Minulla ja Pariisilla meni todella huonosti.

Ne vuodet olivat kuin huono parisuhde. Avaat aina toiveikkaana sydämesi ja olet hetken onnellinen. Kumminkin hetken jälkeen kaikki kaatuu ja elämä menee säpäleiksi. Eloni ei ollut millään lailla tasaista. Putosin pilvistä hyvin usein ja välillä tosi karustikin.

Kun jouduin jättämään päivätyöni ja olemaan vain blogini varassa kaikki oikeastaan eskaloitui. En ikinä nähnyt minua ”vain” bloginkirjoittajana. Halusin enemmän haasteita ja blogi ei kumminkaan olisi loppuelämäni kannalta järkevä valinta. Eikä varsinkaan silloin kun kirjoitat vain suomalaiselle yleisölle kaukana kotoa. Työ oli myös äärettömän yksinäistä mikä edesauttoi sitä, että arkena olin käytännössä koko ajan yksin.

Alkoi odotus. Minua pyydettiin odottamaan kvartaalista, halffiin ja seuraavaan ja sitä seuraavaan ennen kuin pystyimme muuttamaan. Minun ei kannattanut aloittaa mitään koska en koskaan tiennyt milloin muuttaisimme. Meni kaksi vuotta ennen kuin sain vastauksen ja pystyin aloittamaan uuden kodin ja unelmatyön etsimisen. Kaksi vuotta on pitkä aika. Tai siltä se ainakin silloin tuntui.

Olin myös ensimmäistä kertaa kateellinen. Tuo tunne ei ole aiemmin minua pahemmin häirinnyt. Olen aina kääntänyt toisten voitot omiksi opeiksi ja inspiraatioksi. Mutta nyt olin kateellinen kotivaimolle. Olin kateellinen siitä, miten rennosti ja onnellisia he olivat tilanteestaan. He urheilivat, kävivät aamiaisilla ja nauttivat elämästä. Mikä tärkeintä, he olivat todella onnellisia tilanteestaan. Mietin monesti, että mikä ihme minua vaivaa, kun en pysty vain olla ja nauttia hetkestä ja olla murehtimatta tulevasta.

Sitten muistin lapsuuden kuvat, miten äiti laittoi aina kaikki isän jutut omiensa edelle. Tuli ero ja jo pienenä ymmärsin, että oma elämä kannattaa rakentaa. Yhdessä toki, mutta kenestäkään ei kannatta olla riippuvainen. Oma onnellisuus ruokkii yhteistä onnellisuutta. Näin ainakin meillä.

Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa tai en ole valvonut vauvan takia, mutta Pariisissa koin todella huonoa oloa niin henkisesti kuin fyysisesti. En nukkunut juuri ollenkaan taitelijanaapurin takia ja se ei tietenkään auttanut tilannetta. Opin tosin nauttimaan hiljaisuudesta. Ymmärsin myös, miten hiljaista Suomessa on, niin sisätiloissa kuin myös kaduilla. Hiljaisuus on minulle se suurin luksus nykyään.

Totta kai Pariisissa oli myös hyviä hetkiä, ei se pelkkää itkua ollut. Noina vuosina opin niin paljon itsestäni ja, että mitkä asiat pitävät olla kunnossa, jotta olen onnellinen.  Olen aina ollut todella itsenäinen, niin tunne että olen riippuvainen toisesta tai että joudun elämään toisen onnistumisten kautta, tuntui todella epämiellyttävältä. Taloudellista hätää ei ollut, mutta oma identiteettini oli isossa kriisissä.

En aikoinaan Pariisissa ollessa pystynyt oikein näistä asioista kirjoittamaan, koska se oli jollain lailla blogimaailmassa omituista, että joku kertoi olevansa onneton. Suurimmat klikit tuli viimeisimmistä ostoksista, ei henkilökohtaisista häviöistä.

Monesti mietin, että miksi aikuisia ihmisiä kiinnostaa enemmän se millaiset ballerinat ostin, kun se, että Pariisista maalatut kuvat ovat oikeasti ihan erilaiset. Laduréen macaronsit tulevat oikeasti pakkasesta ja kaduilla nenään tulee ruusun tuoksun sijaan virtsan haju. Elo on muutenkin aika kaukana kiiltokuvista. Ymmärsin, että miksi japanilaiset saavat Pariisin syndrooman ja heitä viedään takaisin kotimaahansa, kun he ovat saaneet jonkunlaisen hermoromahduksen. Niin minäkin sain. Montakin, mutta minua ei viety kotimaahani.

Viimeinen kolaus suhteellemme oli terrori iskut. Marraskuussa juoksin ravintolasta kotiin muiden ruokailijoiden kanssa, enkä ymmärtänyt aluksi miksi piti jättää ruoka syömättä. Ihmisiä sinkoili paikasta toiseen ja kiitin onneani, että koti oli lähellä. Tuli heinäkuu ja olimme Etelä-Ranskassa. Olen kuumeessa ja skippasin Nizzan karkelot. Herään aamulla viideltä ja huomaan puhelimessa kymmeniä puheluita ja viestejä. Kuuntelen äidin itkuisen ääniviestin ja ymmärrän, että joku oli nyt pahasti pielessä. Seuraavana päivänä otan työtarjouksen vastaan Luxembourgista. En vain yksinkertaisesti halua elää pelossa joka päivä.

Olen aloittanut kirjoittamaan näistä kokemuksista kirjaa. Toivottavasti se saa joskus päivänvalon. Avaan kirjassa myös niitä hetkiä, kun tapasin isäni ensimmäisen kerran ja matkaani täysin erilaisiin kulttuureihin, niin Pariisissa, Hollannissa ja Israelissa.  Olen kirjoittanut jo paljon ja toivon, että seuraavat blogipostaukset sekä tuleva kirja avaavat hieman enemmän elämääni ulkomailla mitä viisi vuotta sitten kirjoitetut postaukset.

 

Follow me on:

Facebook, InstagramPinterestBloglovin,  SoundCloud and Twitter

Please leave a comment

Paperilla toinen ja mielessä kolmas

Avec Sofié Blog l Paperilla toinen

Olen odottanut kauan Emmi-Liia Sjöholmin kirjan, Paperilla toinen, saamista käsiini. Kyseessä on esikoisromaani, jossa pureudutaan omakohtaisiin kokemuksiin; teiniraskauteen, aborttiin ja naiseksi kasvamisesta. Sain kirjan viime viikolla. En ole edes lukenut sitä loppuun. olen vain miettinyt asioita sekä jakanut tuntemuksiani teidän kanssanne Instagramin Storyssä häpeästä, jota koemme joskus ja hyvin yleensä aivan syyttä.

Ensimmäiset vilkaisut Emmin sivujen välissä, sai minussa paljon ajatuksia aikaan. Näistä asioista olen myös puhunut ystävieni kanssa. Yksi on tehnyt abortin, toinen ei ikinä valmistunut yliopistosta ja minä en tuntenut biologista isääni ennen kuin viime syksynä 34 vuotiaana. Kaikkia meitä on yhdistänyt sama tunne, joka on selkeästi vaivannut myös Emmiä. Häpeä.

Häpeä on ikävä tunne. Se vähän niin kuin laittaa meidät jollain tavalla lukkoon. Emme välttämättä pysty elämään täysillä, jos joku ”mörkö” painaa mielessä päivästä tai vuodesta toiseen. Minulle tällainen mörkö oli se, että en ollut yhteydessä biologiseen isääni tai hänen perheeseensä. Minulla oli perhe, niin en kokenut, että olisin tarvinnut olla yhteydessä isääni. Silti, kun minun piti alkaa selittämään perhetaustaani, oli keskustelu aina hankalaa, koska minulla ei ollut vastauksia. Se sai minut kokemaan häpeää, vaikka en nyt ollut millään tavalla osana niitä päätöksiä, jotka tehtiin ennen ja jälkeen syntymäni.

Pelko ja häpeä myös siitä, että en saa gradua valmiiksi on seurannut minua, kun aloitin vakityössäni. Sain graduni valmiiksi ja valmistuin. Silti edelleen usein näen unta, että minulta puuttui jotain kursseja enkä saanut papereita ajoissa ulos. Herään usein tuohon uneen ja joudun usein miettimään kesken yöunien, että minähän olen valmistunut.  Uskon, että jos en olisi valmistunut, olisi se ollut minulle jonkinlainen ahdistus, joka olisi seurannut minua lopun ikääni.

Avec Sofié Blog l Paperilla toinen

Kysymys on, että miksi koemme häpeää tietyistä suhteellisen jopa normaaleista asioista. Graduuni pystyin vaikuttamaan, mutta isättömyyteeni en. Ei Emmillä myöskään vielä lapsena teini-iän alussa ollut työkaluja välttämättä välttää raskautta. Totta kai kondomia olisi voinut käyttää, mutta häpeä siihen, että hän tuli raskaaksi teininä on jotain sellaista mitä ei pitäisi tuntea vuosikausia ja vielä aikuisiällä. Toinen meistä kätkee lukihäiriönsä ja toinen ei puhu omasta tai puolison sairaudesta. Isän konkurssista myös vaietaan tai äidin alkoholismia vähätellään.

Olemme jollain lailla kansana perfektionisteja ja sen takia emme puhu ikävistä asioista. Myöskään silloin kun ne asiat olisivat suhteellisen normaaleja ja tuskin meitä niiden takia teilattaisiin.  On helpompi olla hiljaa, kun kertoa miten asiat ovat. Tässä asiassa myös minä voin katsoa peiliin. Miksi se oli niin vaikea kertoa ja kirjoittaa teille blogini seuraajille isätaustastani?  Vastasin vain ympäripyöreästi kysymyksiinne, kun niitä teiltä sain. Vauva-palstoilla kerrottiin totuuksia siitä, miten olen italialainen tai ranskalainen. Ranskalaisuus ei sinänsä mennyt ohi, sillä mummini on lähtöisin Ranskasta, ukkini Espanjasta.

Se millaisen helpotuksen sain, kun kerroin teille omasta taustani, on tunne, jota voin suositella muille. Turhaa kätkeä asioita. Aika nopeasti myös huomaa, että vaikka ne asiat ovat ehkä tuoneet itselle häpeää, ovat ne toiselle arkipäiväisiä asioita muiden joukossa.

 

Follow me on:

Facebook, InstagramPinterestBloglovin,  SoundCloud and Twitter

Please leave a comment

Avoimuus ja itselle kauniisti puhuminen kannattaa aina

Olette kirjoittaneet minulle paljon viestejä sen jälkeen, kun kirjoitin teille enemmän itsestäni ja siitä millainen perhetausta minulla on. Jollain teillä oli samanlaisia tarinoita mitä minulla, toisilla erilaisia. Kaikkia näitä tosin yhdisti ikävästi jonkinlainen häpeä itseä tai perhettä kohtaan. Näin on myös minun kohdallani.

Jostain syystä olette luulleet, että minulla on ollut kiiltokuvamainen perhe. Lapsuuteni oli ihana ja lämmin, mutta vanhempieni eron takia nuoruuteni oli jotakin muuta. Nyt osaan tosin katsoa noita asioita eri valossa ja rakentavina kokemuksina.

Näiden asioiden takia olen myös todella positiivisesti yllättynyt siitä, miten avoimesti esimerkiksi pääministerimme on kertonut perheestään. Sen takia hän on varmasti myös monelle meistä samaistuttava, koska kaikki ei aina ole niin ruusuista niin kuin saduissa. Mielestäni hän on jo nyt onnistunut antamaan itsestään todella inhimillisen kuvan.

Jäin miettimään teidän viestejä, kun kiititte minua avoimuudesta. Aloin miettiä ihmisten tarinoita ja teidän viestejä, että miten jotkut meistä riippumattomat syyt seuraavat meitä läpi elämän ja vaikuttavat siihen negatiivisesti. Miten sairauden, avioeron, väkivallan, abortin, pettämisen tai vaikka isättömyyden salaaminen vaikuttaa ihan koko elämään ja valintoihimme päivittäisessä arjessa.

Se on todella surullista ja juuri vaikean perhetaustani takia olen karttanut joulua viimeiseen asti. Viimeisinä vuosina olen sen joulumielen löytänyt mieheni kautta, mutta kyllä pääsiäinen tai vaikka vappu on minulle mieluisempia juhlapyhiä edelleen. Eikä varmasti tule kenelläkään yllätyksenä, että miksi en ole koskaan halunnut isoja kirkkohäitä vaan kahdestaan New Yorkissa oli parempi vaihtoehto meille.

Jos jotain olen viimeisten vuosien aikana käynyt läpi, on se, että turha syyttää itseään asioista, joihin ei ole voinut vaikuttaa. Niihin asioihin, jotka johtivat siihen, että vanhempani näkivät helpommaksi olla erillään ja eri maissa en ole voinut vaikuttaa. Aikuisuuteeni voin vaikuttaa ja voin rakentaa siitä juuri sellaisen, kun haluan.

Toivon, että esimerkilläni tuon helpotusta jollekin, siitä että miten avoimuus kannattaa. Meillä jokaisella on omanlaisemme taistelut, ovat ne sitten mielessä tai päivittäin läsnä, vaikka sairauden kautta. Turha puhua itselle pahasti, se ei auta mitään. Se tekee vain kaiken hankalammaksi. Olen opetellut tätä avoimuutta itsekin viimeiset vuodet, ja se tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse kierrellä tai kaarrella enää mitään. Kaikki kokemani ovat rakentaneet minusta juuri tällaisen, kun olen.

 

Please leave a comment

Kollageenijauhe testissä – katso tulokset

Avec Sofié Blog l Oslo Skin lab kollagen

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Oslo Skin Lab

Niin kuin aiemmin toukokuussa kerroin, aloin käyttämään Oslo Skin Lab The Solution -kollageenijauhetta osana aamurutiiniani. Olen ihostani tarkka ja pidän siitä huolta ja olen useamman kerran käynyt Visia-kasvoanalyysissä jo Pariisissa ollessani. Tarkkailen ihoani kuukausittain, sillä se reagoi lentämiseen, aurinkoon, ilmastointiin ja lämpötilojenvaihteluihin todella helposti. Parhaimmillani iho on nimenomaan Aasiaan kosteassa ilmastossa ja kuivimmillaan talvipakkasissa.

Olin todella kiinnostunut näkemään miten kasvojeni iho muuttuu, kun alan syömään kollageenijauhetta ja näkemään muutoksia myös muualla kehossani. Moni blogikollega sekä ystävättäreni syövät myös kollageenivalmisteita ja olin kuullut jo entuudestaan positiivisia kokemuksia heiltä vuosien ajan.

 

Lähtötilanne

Lähtötilanne oli sellainen kuin sen tiesin olevan. Kuiva ja ohut iho ovat geeneissäni, joten kasvojeni iho on ryppyinen sekä ihoni sävy ei ole tasainen varsinkaan talvisaikaan, sillä kaikki verisuonet kuultavat läpi.

Raportin pisteytys menee niin, että se antaa luvun suhteessa saman ikäisiin ja samaa sukupuolta oleviin. Sitä parempi mitä lähempänä olet 100%. Tässä toki pitää huomata se, että kaikilla meillä on erilainen ihotyyppi, joten ihan kaikessa ei voi saadakaan 100%. Minulla on ohut rypistyvä puhdas iho, eikä paksu ja kostea ja sitä kautta myös enemmän epäpuhtauksia omaava iho. Ihoni kuultaa myös läpi ja minulla ei ole rasvakerrosta suojaamassa ihoa, niin vuodenajanvaihtelut tai huonosti nukutut yöt näkyvät kasvoissani helposti. Plussana on tosin, että iho on kuulas ja tasainen.

Tulokset

Koska laitteen algoritmia oli vaihdettu kesällä ensimmäisen testin jälkeen, vertasin tuloksia syyskuussa ottamaani kuvaan, jotta tulokset olisivat linjassa. Olin todella positiivisesti yllättynyt, että miten tulokseni olivat nousseet niin paljon! Ryppyisyyteni oli laskenut kaikista lentämisistä ja hektisestä syksystä huolimatta. Olin tästä asiasta itseasiassa huolissani, että miten ihon kuivuminen näkyy tuloksissani, sillä otin viimeisen kuvan heti Israelin sekä Yhdysvaltojen matkojen jälkeen.

Myös ihoni pinta oli parantunut huomattavasti, 39%:sta 50%:iin.  Huokosissa oli nähtävissä suurin parannus kaikista osa-alueista. Huokosteni tila oli noussut 75%:sta 90%:iin. Läikät olivat myös parantuneet 52%:sta ja 58%:iin.

Avec Sofié Blog l Oslo Skin lab kollagen

Avec Sofié Blog l Oslo Skin lab kollagen

Jos mietit, että kannattaisiko kokeilla kollageenijauhetta, niin vahvasti suosittelen. Oma ilmeeni kirkastui, sekä pienet näppylät hävisivät iholtani, joten huomasin eron selkeästi omassa peilikuvassani.  Meillä jokaisella on oma ihotyyppi, joten suosittelen testaamaan omassa arhessa miten kollageenijauhe toimii itsellä.

Aiemmasta postauksesta näettä, että miten lisäsin kollageenin omiin arkirutiineihini. Itse syön kollageenia muiden vitamiinieni yhteydessä tai sekoittamalla aamupuuroon – tai mehuun. Mutta toki kollageenin voi myös sekoittaa, vaikka teehen tai treenijuoman sekaan.

Alekoodi

Sain Oslo Skin Labin yhteistyön johdosta teille alekoodin, mikäli siellä joku minun laillani haluaa hoitaa ihoa sisäisesti. Koodilla SOFIE saatte ensimmäisestä pakkauksesta jäseneksi ryhtyessä 65% alennusta ensimmäisen The Solution -kollageenipakkauksen hintaan 12,50 € ja sen jälkeen normaalisti 35,70 €.

 

Please leave a comment

Pala minusta

Avec Sofié Blog l Île Sainte-Marguerite Cannes l South of France 1

Olen miettinyt tämän tekstin kirjoittamista varmaankin niin kauan kuin minulla on ollut blogini. Alusta asti olette aina silloin tällöin kyselleet sukujuuristani, kun en ihan täysin suomalaiselta näytä. Olen antanut ympäripyöreitä vastauksia, sillä en ole halunnut aloittaa keskustelua tuntemattomien kanssa asiasta, joka on hyvin henkilökohtainen ja monella tavalla arka aihe. Kasvotusten olen asiasta avoimesti puhunut, jos joku on kysynyt sukujuuristani, mutta muuten en niinkään.

Äitini tapasi isäni 80-luvulla Suomessa. He rakastuivat ja äitini muutti Israeliin. Kaiken onnen ja huuman keskellä elettiin Israelissa kumminkin aika ikävää aikaa ja ymmärrän miksi äitini ei siellä pystynyt yrityksistä huolimatta asua loppuelämäänsä. Jos minulle se olisi vaikeaa nyt, en ymmärrä miten äitini pystyi olla niin arassa ilmapiirissä niinkin kauan. Israel on ihana maa, mutta sijaintinsa ja historiansa takia niin hankala monelta kantilta. Kun äidin raskaustesti näytti positiivista, päätti hän palata Suomeen.

Isäni kanssa he pitivät yhtä siihen asti, kun olin kolme ja sen jälkeen kumpikin päätti jatkaa elämiään erillään ja eri maissa. Biologinen isäni ei ole ollut siis elämässäni koskaan, vaan pikkuveljieni isä oli minulle isä. Olen tiennyt ihan pienetä asti, että biologinen isäni on Israelissa, mutta en ole ottanut perheeseeni mitään yhteyttä. Jollain tavalla se on ollut helpompaa.

Lokakuussa sain rohkeutta ja suhteellisen spontaanin päähänpiston kirjoittaa sedälleni yhtenä maanantai-iltana. Helppo oli Facebookin kuvien kautta nähdä kuka on sukulaiseni, geenit tai suvun hymykuopat eivät hämään. En nukkunut yönä juuri ollenkaan. 06:30 setäni vastasi: ”olen odottanut tätä hetkeä koko elämäni.” Herätin mieheni ehkä hieman erikoisissa tunnelmissa ja sanoilla ”olen löytänyt isäni perheen.”

Alkoi kahden viikon matka viestein ja puheluin kohti tuntematonta minää. Ilokseni kaikki voivat hyvin ja mummini ja ukkini olivat kumpikin elossa. Sedistäni tiesin paljon, mutta serkuistani en mitään. Serkkuni tiesivät minusta ja ilokseni sain joka päivä uusia viestejä ja valokuvia serkuiltani sekä muulta perheeltä. Koska vastaanotto oli hyvin lämmin, menin Israeliin heti marraskuun alussa.

Matka ei ollut maahan ensimmäinen, niin tiesin mitä odottaa. Ensimmäisen kerran etsin perhettäni neljä vuotta sitten, mutta paikallisten kollegojen ja muun ympäristön innokkuus oli liian suuri, joten päätin jättää homman kesken. Nyt sain tehdä asiat omalla tavallani ja omassa järjestyksessäni. Ja jollain lailla olin henkisesti valmis vastaanottamaan mitä ikinä vastassa olikaan.

Onneksi vastassa oli mitä ihanin lämmin vastaanotto. Reilun viikon tapasin jokaista perheenjäsentäni vuorotellen ja yhdessä. Katselin perhealbumeita ja kuuntelin perheen tarinoita siitä, miten he ovat Israeliin aikoinaan päätyneet.

Vaikka ensimmäinen vaihe ja tapaaminen on osaltani koettu, on tämä osa elämääni vasta alussa. Millaisen suhteen isääni saan rakennettua, on toinen asia. Tärkeintä minulle on, että olen saanut paljon vastauksia ja palasia koottua yhteen.

Oli myös mielenkiintoista nähdä, miten samanlainen persoonaltani olen kuin esimerkiksi mummini ja saman ikäiset serkkuni. Geenit ovat geenit, vaikka sitä asuisi toisella puolella maapalloa erilaisessa kulttuurissa.  Prinsessamaisuuteni sekä suoruuteni olen nimenomaan saanut mummiltani. Mummi oli hieman kauhuissaan, kun kynteni eivät olleet laitetut ja hän tokaisikin, ”kai sinulla nyt oli kauniit kynnet, edes kun menitte naimisiin.” Hän on siis yli 80 ja hänellä on värjätyt hiukset ja geelikynnet.

Nyt matkani jälkeen olen ollut perheeseeni aktiivisesti yhteydessä ja vaihdellut kuulumisia ja yrittänyt tutustua heihin paremmin. Tämä suhteiden luominen on pitkä tie, ja kaikkiin en edes odota minun saavan samanlaista yhteyttä kuin esimerkiksi mitä minulla on serkkujeni kanssa. Lähdin tälle matkalle ilman odotuksia jokseenkin suojellakseni itseäni. Onnekseni vastaanotto oli paljon parempi mitä edes uskalsin kuvitella ja olen saanut nyt ison perheen Israelista.

Koin, että olen valmis tämän jakamaan teidän kanssa, nyt kun olen sisäistänyt asioita ja käynyt vastauksia sekä kysymyksiä läpi. Jos blogini on ollut hiljainen, on tämä asia osaltaan ollut syynä. Energia ja aika on mennyt muihin asioihin kuin kirjoittamiseen. Toivon, että ymmärrätte.

 

 

Please leave a comment