Kävimme ystävieni kanssa joulun aikoihin keskustelua sosiaalisen median käytöstä, sillä olimme jokainen huomanneet ehkä hivenen yllättävää käytöstä ihmisiltä. Sosiaalisen median kautta helposti leimautuu sekä välillä myös väärät mielikuvat jäävät päällimmäiseksi mieleen ihmisten kuvien ja statuksien kautta. Liika vuodattaminen on mielestäni turhaa sekä turha leveileminen. Tärkeintä on toki olla oma itsensä ihan myös siellä Twitterissä ja Instagramissa, mutta hienotunteisuutta on hyvä vaalia.

Minulta on usein kysytty, että mihin vedän rajan, että mitä jaan varsinkin, kun olen ollut kauan aikaa niin sanotusti tiedottomassa tilassa ja jollain lailla surullinen Pariisissa. Suurin syy miksi en avoimesti teille Pariisista kirjoitellut, oli se, että en halunnut, että luulette, että olin itkukurkussa koko ajan. Toinen raja myös menee liian henkilökohtaisten asioiden jakamiseen. Jos joku on nukkunut pois, saanut syöpädiagnoosin tai voi muuten huonosti, en jaa niitä asioita. Vaikka se välillä saattaa tuntua siltä, että jaan koko elämäni, suurin osa asioista niin ihanimmat kuin myös ne ikävimmät jäävät pois blogista. Moni ystäväni tai perheenjäsen on esimerkiksi toivonut, että heitä tai heidän lapsiaan ei näy teksteissäni tai kuvissa, sillä he eivät ole sosiaalisessa mediassa aktiivisia.

Usein myös olen käsitellyt hetken päästä vaikeita asioita blogissani, kun asiat ovat niin sanotusti käyty läpi. Hyvä esimerkki oli graduni sekä Pariisista muutto. En halunnut täällä vatvoa sitä, että maisterinpaperit eivät ole vielä plakkarissa tai että asun kaupungissa, josta haluan pois. Ne olivat itselleni vaikeita asioita, sillä koin itseni todella luuseriksi, kun gradu oli jäänyt roikkumaan töiden takia. Sitten kun se oli kunnialla hinkattu loppuun, pystyi siitä puhumaan.

Ihan tosin persoonattomana en tätä blogiani halua kirjoittaa, sillä en itse jaksa myöskään lukea mitään, jossa ei ole oikeaa elämää taustalla tai kirjoittajan persoona esillä. Mielestäni sitä varten ovat lehdet.  Toki monen asian voi tehdä niin eri tyylillä, mutta haluan, että luette nimenomaan minun blogiani, ettekä sivustoa, joka voisi olla kenen tahansa kirjoittama. Tosin olen aina miettinyt kirjoitukseni niin, että tämä sivustoni on myös CV:ni.

Miksi sitten lähdin kirjoittamaan tätä tekstiä? Syy siihen on nimenomaan käymämme keskustelut ihmisten Instagram -päivityksistä ja että missä menee raja varsinkin silloin kun avoimesti kerrot työpaikastasi.

Monilla yrityksillä on policyt, että jos mainitsee työpaikkansa, tuotteet tai edes työmatkailut, on profiilissa ilmoitettava, että missä on töissä piilomainonnallisista syistä. No missä mennään sitten metsään? No mielestäni siinä vaiheessa, jos työpaikan alla postataan epäsopivaa materiaalia. Esimerkiksi humanitaarisellä- tai non-profit -alalla työskentelevä julkaisee kuvia #luxury #luxurylifestyle (epämiellyttävimmät tagit mitä tiedän) alla. Tai kuvat eivät yleisesti vain sovi muuten yrityksen arvojen alle.

Toki medialukutaitoa toivotaan kaikilta, mutta silti myös kuvan julkaisijalla on vastuu. Olen muutamasta tapauksesta kuullut, että kuvan takia on saanut verokortin käteen, kun yritys koki, että työntekijä ei osannut käyttäytyä sosiaalisessa mediassa yrityksen arvojen mukaisesti.

Uskon, että todenmukaisuus ja elämänmakuisuus ovat jokaisen handlen ja profiilin salaisuus, mutta jos ei sitä halua tuoda kuvien kautta, voi sitä persoonaa tuoda tekstien kautta.

Näissä kyseisissä profiileissa, jotka olivat herättäneet huomiomme, oli tosin selkeä arvoristiriita yrityksen välillä, joissa käyttäjät olivat töissä. Jos kyseessä olisi ollut tilanne, että kyseiset yritykset eivät olisi olleet niin vahvasti esillä, emme tuskin olisi edes huomanneet mitään vaan olisimme scrollaanneet alaspäin. Nyt tosin kuvat jäivät mieleen epäsopiviksi ja monilta osin mauttomiksi ja ihan jo kuvan julkaisijan puolesta toivon, että työnantaja ei joko löydä näitä kuvia tai käyttäjä itse tajuaa, että nyt on menty viivan väärälle puolen. Minulle on aina iskostettu PR-tiimin puolesta, että olet firman edustaja myös vapaalla, jos sen avoimesti kerrot handlessasi.

Olen ollut kahdessa hyvin erilaisissa työpaikassa ja toisessa kannustettiin olemaan avoimesti sosiaalisessa mediassa ja toisessa en saanut tuoda työpaikkaani ollenkaan esiin. Moni yritys on onneksi nykyään ymmärtänyt, että työntekijä omin sanoin on yrityksen paras spokesperson. Olen itse työni takia esimerkiksi coachannut monia myynnissä olevia ihmisiä olemaan avoimempia omasta tietotaidosta, mutta myös painottanut sitä, että ihan liian reteästi en omasta osaamisesta vuodattaisi.

Kun nyt joulun aikoihin puhuimme näistä asioista, aloin myös itse miettimään omia julkaisujani. Toki Sofié -persoonani on hyvin erilainen sosiaalisen median käyttäjä mitä esimerkiksi minä itse, sillä painottelen todella paljon sen kanssa, että mitkä asiat jätän esimerkiksi blogissa kirjoittamatta ja mitkä en. En myöskään jaa omassa FB -profiilissani enää kovinkaan paljon mitään, vaan olen vähentänyt ns. turhanpäiväisten statuksien julkaisemista.

Mitä sitten tästä käymästämme keskustelusta ystävieni kanssa jäi päällimmäisenä mieleen? Olemalla aito, hienontunteinen ja muita kunnioittava pääsee jo pitkälle. Toki jos on työprofiililla rakentamassa henkilöbrändiä, sen oman osaamisen esiintuominen ei ole ollenkaan huono idea, päinvastoin. Silloin tosin kannattaa jättää ne limusiiniajelut sekä #luxurylifestyle -tagit tai paljastavat kuvat pois. Totesimme, että siinä vaiheessa kannattaa olla vaikka kaksi profiilia, se henkilökohtainen – ja työprofiili. Näiden kahden sekoittamisessa harvoin onnistutaan.