Saan aika ajoin kyselyitä lapsista teiltä ja muualta ja tiedän, että moni varmasti ihmettelee, että miksi meillä ei ole lapsia. Toivon, että jokainen lopettaisi utelut ja jonkinlaiset syyllistämiset tästä aiheesta, sillä se on jokaisen oma päätös, että haluaako lapsia vai ei. Pahimmassa tapauksessa taustalla voi olla kipeä vuosia kestävä ajanjakso joka päättyy joka kuukausi itkuun. Lapsia ei aina tuosta noin vain tule eikä niitä välttämättä jokaisessa parisuhteessa edes haluta.
En tiedä onko meille edelleen jonkinlainen tabu, jos nainen ei ole naimisissa tai vakituisessa parisuhteessa kolmekymppisenä? Koen olevani monelle toisenlainen tabu; kolmekymppinen naimisissa oleva nainen joka ei välttämättä halua lapsia. En ole koskaan ollut tästä asiasta kovinkaan varma ja minulla ei ole lapsista tai lapsiarjesta välttämättä sitä kaikista ruusuisinta kuvaa. Sen takia oikeastaan kaikki muu menee aina lasten edelle.
Olen monella tavalla aika realisti ja kuuntelen itseäni enemmän kuin muita. On ollut itseasiassa jollain lailla vapauttavaa asua poissa Suomesta ja nähdä niin erilaisia valintoja elämälle ja varsinkin sitä, että kukaan ei kyseenalaista toisen elämäntapaa. Suomi on monella tavalla loppujen lopuksi todella homogeeninen maa ja uskon, että meidän paineet johtuvat monessa asiassa nimenomaan siitä, kun ei nähdä, että asiat voi tehdä toisinkin.
Olen myös sitä mieltä, että lapsi pitäisi syntyä rakkaudesta lapseen, eikä sen takia, että ”nyt on hyvä aika” tai että on tietynikäinen. Minusta lapsia ei saa haluta itsekkäistä syistä ja toivoisin, että jokainen miettisi monta kertaa, että miten elämä muuttuu, kun lapsia tulee. Suomessa meillä on hyvät tukiverkot, jotka edesauttavat perheitä, mutta kun mietin vaikkapa Ranskaa tai Hollantia, on äitiysloma vain muutaman kuukauden mittainen ja esimerkiksi Sveitsissä lastenhoito maksaa tuhansia euroja, joten äidin ei välttämättä ole järkevä edes käydä töissä.
Meillä on sellainen elämänrytmi, että olisin viikot yksin lapsen kanssa kotona ilman kovinkaan hyviä tukiverkkoja. Toki riippuu paljon ihmisestä, mutta en usko, että olisin kovinkaan onnellinen kotiäitinä. Olen onnekas siinä mielessä, että myöskään mieheni ei ole koskaan välttämättä halunnut lapsia. Tämä asia tuli selväksi ensimmäisillä treffeillä ja tuskin olisin mennyt edes seuraaville treffeille, jos vastaus olisi ollut toisenlainen.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lapsi on onnellinen, jos parisuhde on onnellinen. Sen takia olen miettinyt myös, että maailmassa riittää niin paljon lapsia, jotka eivät ole saaneet rakkautta, niin adoptio olisi meille kaikella tavalla paras vaihtoehto. Toivon koko sydämestäni, että jokainen löytäisi vierelleen sellaisen ihmisen, jonka kanssa olisi hyvä elää perheenä, jotta lapset saisivat turvallisen ja tasaisen ympäristön.
Minulle kaikista tärkeintä on, että jaan elämäni ihmisen kanssa, joka haluaa jakaa elämänsä samalla tavalla kanssani ilman minkäänlaista painostusta. Saan elää elämäni juuri niin kuin haluan suuren rakkauden ja luottamuksen kera. Rakennamme yhteistä elämää joka näyttää meiltä ja toivon, että jokainen uskaltaisi tehdä samoin ilman ulkopuolisten kyseenalaistamisia ja toisten luomia paineita.
Ensi kerralla, kun mietit toisten lapsia, niiden puuttumista tai valintoja, mieti mitä siellä taustalla voi olla. Eri maissa on niin erilaiset käytännöt ja ihmisillä elämät, joten näe myös niiden omien tapojesi ja ympyröidesi ulkopuolelle. Annetaan kaikkien elää sellaista elämää kuin he haluavat rakentaa.
63 Comments
Meillä oli aivan sama keskustelu ensimmäisillä treffeillä ja onneksi molemmat teidän tavoin olimme samalla kannalla:)
Heippa, ja ihana kuulla, että olet löytänyt vierellesi ihmisen joka haluaa jakaa elämän samalla tavalla niin kuin sinä <3
Kiitos superhyvästä tekstistä! Monet kamppailevat samassa tilanteessa lapsiuteluiden kanssa ja ihmettelen sitä kovasti. Miten vielä nykyäänkin oletetaan kaikkien elämänpolkujen menevän sen saman kaavan mukaan ja miksi vain se yksi tapa tuntuu olevan hyväksytty? Kunpa vain opittaisiin hyväksymään kaikki valinnat ja kuten sanoit, niin aina kyseessä ei ole oma vapaaehtoinen valinta.
Heippa,
minua on helpottanut suuresti, että en asu Suomessa. En koskaan kokenut Ranskassa, että kukaan katsoi minua alaspäin jos meillä ei ole lapsia. Suomessa olen usein saanut kysymysmerkkejä tilanteeseen ja kuulen ystäviltäni, että puolitutu utelevat tätä jopa heiltä. Moni kokee minun varmasti epäonnistuneen naisena jos en tule koskaan saamaan lapsia tai ajattelee minun olevan onneton. Tosiasiassa olen onnellisempi kuin koskaan ja tunnen itseni niin onnekkaaksi kun olen uskaltanut tehdä omanlaisia päätöksiä enkä mennyt siihen putkeen.
Suomi on todella jonkinlainen kupla ja kaikilla on aika samanlaiset elämät ja niihin liittyvät aikataulut. Olen monesti poikennut niistä ja saanut paheksuntaa, mutta sitten olen aina miettinyt sen niin, että ei siellä kuolinvuoteella ole kumminkaan kukaan muu kuin minä miettimässä elämääni, joten elän sen mukaisesti :)
Ja toivon, että ihmiset eivät todellakaan utelisi asioita jotka ei heille kuulu. Se on ihan jokaisen oma asia.
Meidänkään parisuhdetta ei luultavasti olisi, jos emme olisi olleet lapsipolitiikassa samoilla linjoilla alusta asti. Miehelläni lapsia jo on, eikä hän koe haluavansa elää uudestaan pikkulapsivaihetta. Itse taas olen monesta eri syystä päätynyt siihen, ettei itselleni ole tarpeen tehdä/saada/hankkia (mitä sanaa ikinä haluaakaan käyttää) omia lapsia.
Niin, ja nämä asiat on hyvä käydä läpi jo siinä parisuhteen alkuaikoina niin tietää mitä on tulossa.
Painotin aviomiehelleni ensimmäisen vuoden, että minun kanssani ei sitten kannata olla jos lapsia meinaa haluta. Sen takia kihlauksemme ja häät ehkä laittoivat asiat päälaelleen ja monesti olisi varmasti helpompaa jos emme olisi naimisissa niin emme saisi kysymyksiä.
Niin, se pikkulapsivaihe on varmasti sellainen jota ei monikaan halua kokea varsinkaan jos ero on taustalla.
Ihana kuulla, että olette löytäneet toisenne ja elämänne sopii teille <3
Olen hyvin vahvasti samoilla linjoilla asian suhteen. Olen kolmekymppinen sinkku,ei lapsia eikä parisuhdetta edes näköpiirissä. En koe asian suhteen ongelmaa. Minulla ei koskaan ole ollut “vauvakuumetta”, enkä tosiaan ole varma että onko äitiys minua varten. Rakastan lapsi, mutta en tiedä haluanko omia. Ja tiedän sen varmuudella aiheuttavan toisissa ihmetystä ja kummastusta.
Olen itse ottanut asian suhteen linjan etten toisilta kysele asiasta enkäkuuluta omasta tilanteestani, ellei asia tule puheeksi. Jos asiasta haluaa keskustella niin vastaan rehellisesti, mutta toivon ettei mielipiteitäni aleta tuomitsemaan vain yleisten oletusten vuoksi ja “koska se vaan kuuluu”. Onneksi nykyään aletaan olemaan jo asian suhteen sen verran modernimpia ettei se ole niin suuri yllätys jos nainen sanoo ettei halua lapsia, tosin asian suhteen on edelleen paljon parantamista.
Niin, se ongelma on yleensä sillä toisella joka katsoo sinun elämääsi omista löhtökohdista. Olen samanlainen mitä sinä. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta ja kokisin, että en olisi hyvä äiti koska en näe itseäni onnellisena siinä roolissa.
Minulla on paljon kaltaisiasi ystäviä, kolmekymppisiä sinkkuja ja heille oma tilanne ei ole ongelma, se ongelma on jollakin muulla. Koin, että pääsin pois noista “koska se vain kuuluu” rakenteista kun olen ollut poissa Suomesta. Se on helpottanut kun on nähnyt niin paljon erilaisia elämiä <3
Koen myös, että tässä asiassa aletaan olla modernimpia, mutta toivon vieläkin enemmän suvaitsevaisuutta ja erilaisia ajattelumalleja asioihin <3
Hei Sofie!
Hyvä ja varmasti tarpeellinen kirjoitus. Ihmisiä kun pitää aika ajoin muistutella hienotunteisuudesta asian jos toisenkin suhteen. Valitettavasti usein tuntuu siltä, että käytöstavat ja hienotunteisuus eivät ole niin tätä päivää. Ja tästä seurauksena tulee mielenpahoittamisia ja loukkaantumisia.
Olen samaa mieltä kanssasi, että on tökeröä tiedustella toisten yksityisasioita. Olivat ne sitten mitä tahansa yksityisasioita. Olet lapsiteemaa tasaisin väliajoin käsitellyt blogissasi. Jotenkin minulle pitkäaikaisena lukijanasi on tullut sellainen mielikuva että asia on jotenkin sinulla mielessä aina aika ajoin. Ehkä tällainen kuvitelma saattaa olla myös asiaa sinulta utelevilta. Joskaan tämä ei tee utelusta hyväksyttävää. Välillä olen lukijanasi harmitellut täältä blogista kirjoitustesi kautta välittyvää pelkoa, huolta pärjäämisestä lapsen kanssa ja huolta siitä millainen äiti olisit. Kahden pienen lapsen äitinä olen oppinut että tilanne muokkaa tekijänsä juuri sellaiseksi kun on tarpeen. Usein on tehnyt mieli kommentoida sinulle lapsiin liittyvien kirjoitusten jälkeen, että hyvää pohdintaa joskin murehtiminen etukäteen on turhaa. Kyllä elämä kannattelee ja vie meitä juuri sinne suuntaa minne itse haluamme, valitsemme tai päädymme. Joko lasten kanssa tai ilman. Mutta sitten olen ajatellut että lapsiasian kommentointiin liittyen on ehkä parempi olla enemmän kuuntelevana (tai blogia lukevana) kuin kommentoivana osapuolena.
Nyt kuitenkin päätin kommentoida, koska toivoisin Sofie myös sinulta hienotunteisuutta lapsiperheellisiä kohtaan sikäli, että meistä monelle lasten saaminen ei tarkoita ”putkeen” menemistä vaihtoehtona onnelisuudelle. Tai jostain muusta elämän osa-alueesta luopumista. Et tätä varmasti tarkoittanutkaan yleistyksenä. Mutta hienotunteisuutta sanojen ja niiden taustalla piilevien merkitysten suhteen tarvitaan puolin jos toisin. Osalle ihmisistä perheenperustaminen on valinta onnellisuuden puolesta.
Jotenkin minä tahtoisin uskoa ihmisten hyväntahtoisuuteenkin välillä myös tökeröiden uteluiden äärellä. Mielestäni tökeröiden kysymysten taustalla ei aina välttämättä ole kuvitelmia toisen epäonnistumisesta naisena tai onnettomuudesta. Nämä ovat enemmänkin sinun mielessäsi olevia tulkintoja, joista tietenkin tulee paha mieli. Joskus kyse voi olla ihan silkasta uteliaisuudesta, johon me ihmiset välillä syyllistymme, erityisesti julkisesti elävien ihmisten suhteen.
Tekstisi oli suora ja napakka ja varmasti tarpeellinen rajanveto niille, jotka liian tungettelevasti yksityiselämääsi utelevat.
Toivon sinulle oikein ihanan aurinkoista kevättä. Olen niin iloinen että blogisi on tätä nykyään ”amsterdamilaistunut”, se kun on yksi minunkin lempikaupungeista❤️
Heippa,
niinpä. Mietin, että johtuuko se että ihmiset eivät muista olla niin hienotunteisia siitä, että sosiaalinen media on ajanut meidät jakamisen kulttuuriin? Meidän on helppo kommentoida ja kysyä asioita ilman sen suurempaa tutustumista? Olen ainakin näin sen itse kokenut ja sen takia olen siivonnut omaa FB-ystäväpiiriäni.
Kirjoitan näistä asioista varsinkin nyt, sillä ilmeisesti tämä Hollantiin muutto eskaloitui niin lukijoissani ja läheisissäni vauva-uutisten odotuksiin. En julkaise kaikki kommentteja juuri sen takia, että en halua, että tänne alkaa tulla onnitteluja tai kyselyitä että miksi yksi huoneemme on vaaleanpunainen. Koin tarvetta laittaa tälle asialle pisteen, sillä en jaksa viikottain olla vastaamassa kysymyksiin tästä asiasta. Kun on ns. puolijulkinen työ, ihmisten on helpompi kysyä asioita ja kommentoida anonyymina ilman sen suureempaa miettimistä että miltä se minusta tuntuu.
Pelkoni äidiksi tulemisesta kumpuavat kotoa. Äitini oli kotiäiti kolmelle lapselle eikä miettinyt uraansa. Ero tuli ja koin sen ajan todella ikävänä. En vain halua nähdä itseäni samassa tilanteessa. Kun asuu kolmannessa maassa puolison kanssa, joka ei ole samasta maasta miettii näitä asioita ihan eri kantilta.
Ymmärrän mitä tarkoitat, mutta minulla se nimenomaan sitä tarkoittaisi. En voisi yksinkertaisesti vain pitää omasta urastani kiinni jos asumme Hollannissa. Mieheni matkustaa 5 päivää viikosta niin olisin ihan yksin. Siis totaalisen yksin kaiken kanssa. En halua sitä lapselle, itselleni enkä avioliitollemme. En yksinkertaisesti usko, että selviäisin täällä siitä. Täällä äityisloma on vain 3kk ja mitä ystävieni lapsia katson, melkein kaikki ovat nukkuneet hunosti ja laittaneet jaksamisen äärirajoille. En vain näe itseäni siinä tilanteessa, että olisin yksin viikot nukkumatta ja kävisin töissä samaan aikaan.
Meille jokaiselle on ne erilaiset avaimet onneen. Minulla on niin paljon ystäviä expat-piireissä jotka ovat olleet kymmenen vuotta kotona ja nauttivat siitä. Olen onnellinen, että he ovat löytäneet onnensa. Toivoisin itseltänikin sellaista asenetta, että voisin ottaa näiden asioiden kanssa hieman rennommin. Mietin varmasti aivan liikaa ja liian monimutkaisesti. Joskus olen toivonut niin paljon, että antaisin vain itseni tehdä pelkkää blogia ja olisin onnellinnen, mutta kun en vain ole. Haluan myös muuta ja se muu ei ole lapsia.
Tekstini on aiheesta napakka. En vain pidä uteluista ja siitä että miten joku voi olla onnelinen ilman lapsia.
Kiitos paljon sydämellisestä kommentistasi, vaikutat ihanalta ja lämpimältä ihmiseltä <3
Hihi, ihana kuulla. Olen saanut monta samankaltaista kommenttia, että Amsterdam on tehnyt blogilleni hyvää <3
Onpa hyvä, että kirjoitit tästä aiheesta. Tämä on erittäin henkilökohtainen ja herkkä asia, eikä sen pitäisi kuulua kenellekään muille kuin pariskunnalle itselleen.
Kiitos <3
Niin se on, jokaisen oma asia miten elämänsä haluaa viettää <3
Kiitos paljon hyvästä tekstistä! Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että toisten valintoja ei pitäisi kyseenalaistaa ja kaikkien pitäisi antaa rakentaa oma elämänsä omanlaiseksi :) En ole varma haluanko lapsia ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä kaukaisemmalle asia tuntuu.
Ranskalaisessa firmassa ranskalaisten kanssa työskentelevänä täytyy kuitenkin sanoa, että itse koen nimenomaan ranskalaisten asenteen olevan kovin vanhanaikainen. Olemme menossa naimisiin tänä vuonna ja olen saanut jo miljoona kommenttia ”okei, no sitten varmasti alatte heti tekemään perheenlisäystä”, nimenomaan ranskalaisilta kollegoiltani. Itse en niistä enää välitä, mutta pointtini oli, että edelleen hyvin monet maat (mukaanlukien Suomi) ovat ns. ”vanhanaikaisella” linjalla asian suhteen.
Luulen, että tämän asian muuttumisessa kestää vielä aikaa, mutta omaa asennettaan muuttamalla pystyy kantamaan kortensa kekoon ”suvaitsevamman” maailman rakentamisessa :)
Hyvä kirjoitus! Ihmiset eivät osaa ajatella yhtään toisen näkökulmasta, eivätkä sitä, että asia saattaa olla toiselle vaikea ja herkkä. Samaan sarjaan lasten kanssa muuten menee poikaystävän löytämisestä utelu. Olen vajaa kolmekymppinen ikisinkku, ja toivoisin kovasti löytäväni itselleni puolison. Muiden utelut ja ”olet liian nirso” -tokaisut tietämättä taustoista mitään eivät todellakaan tunnu mukavilta.
Juuri toissapäivänä olin Kelan ja Mothers in Businessen tilaisuudessa, jossa mietittiin kolmea asiaa. Että Suomessa pitäisi olla lapsimyönteisempi ilmapiiri, että miehet osallistuisivat vauva-arkeen enemmän ja, että työ- ja perhe-elämä pitäisi sopia paremmin yhteen. Olen tietysti samaa mieltä kanssasi tästä aiheesta, mutta ajattelen myös, että jokainen on herkkä siitä aiheesta, joka koskettaa itseään eniten. Minua tällä hetkellä esim. häiritsee miksi lyhennettyä työaikaa ei tarpeeksi Suomessa arvosteta. Toivon siis, että huomaisit, että Suomessa kyseenalaistetaan myös sellaisia naisia, jotka päättävät haluta lapsia. Ehkä juuri tämä kyseenalaistaminen on nykyään normi täällä, sen sijaan, että olisimme aidosti kiinnostuneita toisistamme ja niistä elämänvalinnoistamme.
xxx
E
http://helsinkidragonfly.blogspot.fi/
Allekirjoitan! Ensin minulta kyseltiin häiden jälkeen monta vuotta lapsista (joita ei kuulunut yrittämisestä huolimatta), nyt kun on vauva niin kysellään että koska toinen ja melkein närkästytään kun sanon että olemme aina halunneet vain yhden. Mitä ilmeisimmin enemmän kuin yksi on normi josta olisi hyvä pitää kiinni?!
Olin hedelmöityshoitojen aikana herkillä kysymyksistä mutta nyt lähinnä enää huvittaa ”kun mikään ei riitä”, aina on jotain tehty väärin. Sutkaisen nykyään jotain aika napakkaa kysyjille ja autan sivakoimalla myös väliin jos satun olemaan mukana tilanteessa jossa joltain kysellään ensimmäisestä lapsesta.
Olen itsekin kirjoitellut aiheesta, mutten usko että kyselyt ja syyllistämiset koskaan loppuu. Niin ne vaan itse hoidoissakin käyneet unohtaa kyselyn satuttavuuden ja syyllistyvät itse samaan kun oma elämä on ”mallillaan”.
Hyvä kirjoitus! Todella moni ystäväni on samoilla linjoilla kanssasi ja piut paut piittaa siitä mitä muut ovat mieltä. Kaikilla meillä on onneksi vapaus valita. Oma valintani oli saada lapsi ilman parisuhdetta ja olen todella onnellinen näin. Turvaverkko on toki ehkä vielä tärkeämmässä asemassa. Halaus!
Kummallista, minulla ei ole lapsia, mutta en ole koskaan huomannut että kukaan olisi sitä ihmetellyt. Samoin ihmettelen me too kampanjointia, en ole kokenut koskaan mitään ahdistelua tai muuta seksuaalista häirintää. Jospa osa näistä asioista onkin oman päämme sisällä, tuskin kukaan toinen oikeasti välittää jonkun lasten saamisesta tai mistään muustakaan asiasta. Ehkä olen omalla käytökselläni tehnyt aina selväksi mitä mieltä olen, joten muilla ei ole koskaan ollut asioihini nokan koputtamista. Enkä ole mikään pikkusielu, joten jotkut asiat annan mennä ohi korvaa lotkauttamatta.
Hyvä kirjoitus. Minulla oli pitkään samoja ajatuksia ja päätinkin nimenomaan odottaa sitä omaa ehdotonta kipinää saada lapsi. Seurata omaa sydäntä ja arvioida realistisesti oma elämäntilanne. Me asutaan myös ulkomailla ja eletään aika erilaista lapsiarkea verrattuna suomalaiseen lapsiarkeen. Ei niinkään orjallisesti tuijoteta kelloa ja rytmejä kuin esim Suomessa on tapana. Ilman huonoa omaatuntoa turvaudutaan ulkopuoliseen apuun ja illallistetaan 3-4 krt ulkoma lasten kanssa. Meidän lapsiarki on meidän näköistä (ei muiden)ja nuo pikkutyypit on kasvanut siihen. Expat-vanhemmuus on ajoittain rankempaa juurikin olemattoman tukiverkoston takia, tosin lasten vuoksi olen onneksi tutustunut moneen uuteen täällä asuvaan äitiin jotka yllätyksekseni jakaa samoja fiiliksiä kuin minä. Vaikka meillä on omia lapsia, mietitään myös adoptiota. Halusin vinkata sinulle A beautiful Mess blogin Elsiestä joka jakoi juuri omaan perheblogiinsa tyttärensä adoptiotarinan :) http://thelarsonhouse.com
Hei Tinni, adoptioäitinä minua hieman tökkäisi tuo ”omien lasten” ja adoptiolapsen erottelu. Adoptiolapsi on ihan yhtä oma kuin biologinen lapsikin, ja kun ulkopuoliset tuollaista erottelua harrastavat, se saattaa satuttaa adoptioperhettä kipeästi. Lapsi kuin lapsi on ihan yhtä oma riippumatta siitä, miten on perheeseen tullut, vaikka adoptiossa on omat erityispiirteensä. Kannattaa muistaa myös, että adoptiovapaita lapsia on maailmassa yllättävän vähän. Varsinkin kv. adoptio on lapselle viimeinen vaihtoehto, vaikka tätä on monen vaikea ymmärtää.
Niin samaa mieltä! Olen 32 v. ja vakituisessa parisuhteessa, lapsiutelut ovat arkipäivää… En vain ole vielä innostunut asiasta. Lisäksi kun olen sanonut kyselijöille, että ehkä jossain vaiheessa haluaisin yhden lapsen, alkaa syyllistäminen siitä, että kuvitteellinen lapsi olisi yksinäinen! Ystäväni taas on kaksi vuotta hajoillut kotiäitinä Sveitsissä ja häneltä kuulemma jatkuvasti udellaan, koska tulee toinen lapsi… :D Olen alkanut välttämään aiheesta puhumista, koska kaikilla on niin selvät omat ajatukset siitä, miten asioiden “pitää” mennä.
Kiitos tästäkin! Niin hyviä kirjoituksia tässä perä perään! Todella kiinnostavia ajatuksia ja yhdyn tuohon ajatteluun, että itsellä (voihan olla, että se vain mun / meidän tunne) on että Suomessa pari normia elää. Ei välttämättä vain lapsia koskevaa, mutta vähän sellaista “olen JO 35 vuotta, jo niiin vanha, eihän tässä jaksa”. Tuntuu (voi olla, että vain minun tunne!) että muualla tällalailla ei niin ajatella, varsinkaan kansainvälisissä suurkaupungeissa. Niissä tehdään omanlainen elämä, ei niin välitetä perusnormeista tai siitä, että jo JO 35 vuotta (hah, huimat :)). Tämä vähän ajatusvirtaa, toivottavasti sait kiinni yhtään:)!
Toisaalta ihailen avoimuuttasi tässä herkässä asiassa. Toisaalta on todella ikävä kuulla, että olet saanut kuulla uteluja joko suoraan tai mutkien kautta tässä asiassa. Toivottavasti et tuntenut pakkoa avautua tästä.
Itse sain esikoiseni vähän yli kolmikymppisena ja kuopuksen muutamaa vuotta myöhemmin. Kumpikin oli hartaasti toivottu. En muista, että olisimme aikanaan saaneet uteluita asiassa, vaikka ehdimme olla yhdessä yli 10 vuotta ennen esikoista.
En osaa sanoa, ajattelevatko suomalaiset tässä asiassa täysin yksimielisesti. Omalla kohdallani päätökseen vaikutti hyvin lapsirakas mieheni. Asiat olisivat voineet ratketa toisin erilaisen miehen kanssa.
Yhtä kaikki, tässä jos jossakin asiassa kannattaa olla äärimmäisen hienotunteinen. Oma-aloitteisesti ei saa alkaa udella toisen mietteitä lasten suhteen. Lisäksi tähänkin sopii, että kukin taaplaa tyylillään. Toiset haluavat lapsia ja toiset eivät, ja sillä siisti. Kaikkia valintoja on kunnioitettava. Lisäksi on muistettava, että lasten saaminen ei ole mikään itsestäänselvyys kaikille.
Hienosti kirjoitit tästä asiasta ja kiitokset siitä, Sohvi.
Tärkeä aihe. Mun mielestä olisi kuitenkin tärkeä muistaa, että jos niitä lapsia haluaa, voi jo vähän päälle kolmikymppisenä olla liian myöhäistä. Hedelmällisyys on todella yksilöllistä. Eli jos haluaisi lapsia, ja ajattelee lykätä, niin kannattaisi satsata muutama satanen hormoi-labroihin ja munasarjojen reservi-tutkimukseen, niin saisi ainakin osviittaa siitä missä kunnossa munasarjat ovat, ja tarvitseeko yrittäminen aloittaa heti. Silloin valinta olisi ainakin tietoinen ja ei tarvitse myöhemmin katua sitä, että miksei aloittanut yrittämistä aikaisemmin.
Monesti testitkään ei kyllä auta. Selittämättömiä lapsettomuuksia kun on ainakin noin puolet lapsettomista tapauksista. Mutta saahan noita lapsia lainamunasoluilla, lainakohduilla ja adoptiollakin.
Luulen että naiset jotka haluavat odottaa ovat myös hyväksyneet riskit.
Vanhemmat kollegani puhuvat jatkuvasti seurassani “kun saat lapsia” ja “kyllä se mieli muuttuu”. Ihmettelen näitä kommentteja ja hieman ärsyyntyneenä korjaan asiaa jos-muotoon. Olen kohta 30, enkä koskaan ole halunnut omia lapsia, eikä ystävien lapsiarki kuulosta sellaiselta mitä haluaisin itse kokea. En näe tulevaisuuttani tyhjänä, vaikka lapsia ei todennäköisesti koskaan tulekaan. Oli lapsien määrä 0 tai 12, ei asian kommentointi todellakaan kuulu muille.
Hyvä kirjoitus! Minustakin lapsista uteleminen on todella ajattelematonta, ja olen todella iloinen, että nuoremmat sukupolvet eivät pidä lasten “hankkimista” enää minään pakollisena etappina parisuhteessa. Itse tosin olen tänä vuonna 32 täyttävä naimisissa oleva nainen, eikä minulta ole oikeastaan lainkaan kysytty lapsista. Itse asiassa samanikäisistä ystävistäni vain yhdellä on lapsia, joten kolmekymppinen lapseton nainen ei todellakaan ole enää mikään harvinaisuus.
Sanoit, että mielestäsi lapsia ei saisi haluta itsekkäistä syistä. Mielestäni lasten haluaminen on aina itsekästä, oman itsensä takiahan niitä halutaan. Ymmärrän kyllä toki mitä tarkoitat. Itse en ole tehnyt asian suhteen päätöstä, mutta kyllähän tuo ikääntyminen pistää mietityttämään.
Lapsettomuus on nykyään Suomessa yleisempää kuin ennalta voisi arvatakaan. 40-vuotiaista miehistä peräti joka kolmas on lapseton ja naisistakin joka viides. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että lapsettomuutta yhä ihmetellään. Toki moni lapseton on tahottomasti lapseton.
Luulen kuitenkin, että sitä helpommin kiinnittää huomiota sellaiseen kritiikkiin ja kummasteluun, mikä koskee itselle herkkää aihetta. Mulla särähtää aina korvaan, kun puhut, kuinka suomalainen nainen haluaa olla itsellinen ja tienata omat rahansa parisuhteensa. Mulla akateeminen koulutus ja sen mukanaan tuoma ura on ollut pikemminkin plan b :) Mieheni kanssa olemme sopineet, että jään kotirouvaksi heti, kun mieheni tulot sen mahdollistavat. Huolehtisin totta kai eläketurvastani ja mieheni tienaavat rahat olisivat perheen yhteisiä. Mutta mitään tarvetta itse tienattuun rahaan mulla ei ole, suomalaisuudestani huolimatta ;)
Olen ollut pian 30 vuotta naimisissa ja minulta on kysytty 2 kertaa lapsien hankinnasta. Ensin kysyi äitini ja, kun sanoin, ettemme yritä saada lapsia, niin hän taisi huokaista helpotuksesta. Toisena kysyi mieheni sisko ja kysyin, että hänkö ne hoitaisi, niin hiljeni. Se siitä. En ole koskaan kokenut tarvetta selitellä muille perheemme valintoja tässä eikä muissakaan asioissa. Muut ajatelkoot mitä lystäävät meistä ja teet niin tai näin, aina se on jonkun mielestä väärin :)
Niin mutta mitäs sitten, kun tulee ero? Vuosikausia työelämän ulkopuolella olleena työn saanti on todella usein täysin mahdotonta. Good luck.
Tämän hetken unelma-avioliitto voi olla tulevaisuuden helvetti. Sitä on aika tyhjän päällä, jos tulee ero ilman ansaintimahdollisuuksia. Ei kannata olla naiivi. Sen lisäksi lapset määrätään ehkä isälle, koska hänellä on ansiotyön mukanaan tuoma kyky huolehtia lapsista taloudellisesti. Valta on sillä, jolla on rahat, sekä avioliitossa että erossa.
Olen itse jo yli viisikymppinen ja minua on hämmästyttänyt jo vuosia se, että miten niin monet nuorehkot naiset tuntuvat haikailevan kotiäitiyden perään. Oma äitini ei ollut ikinä työelämässä ja täysin isäni rahojen varassa. Avioliitto ei ollut onnellinen mutta mihin äitini siitä olisi lähtenyt? Ei yhtään mihinkään. Älkää laittaka itseänne mahdollisesti samaan tilanteeseen, koska nykypäivänä niin ei ole pakko tehdä.
Se unelmien satuprinssikin voi olla niljake, joka haluaa naisensa siihen tilanteeseen, että vaihtoehtoinen lähtö on todella vaikea vaihtoehto. Valta on täysin yhden käsissä.
Olen 24 vuotta ja parisuhde kestänyt viisi vuotta. “Pahimmat” lapsiutelut alkoivat parin vuoden seurustelun jälkeen, vaikka kumpikaan ei ottanut asiaa esille. Kyselijät ovat olleet kavereita, sukulaisia, tuttuja, työkavereita…
Aina kun joku saa lapsen, niin “kohta on teidän vuoro”. Toki on paljon niitä kavereita ja sukulaisia, jotka ei sitä utele.
Usein utelut ärsyttät, mutta annan aina kysyjälle kipakan vastauksen. Sen sijaan jos kysytään, olemmeko ajatelleet asiaa, niin olen valmis keskustelemaan aiheesta.
Kaikkien pitäisi kuitenkin muistaa se, että kaikille niitä lapsia ei tule noin vain. Toisille taas ne ei ole elämän päämäärä.
Tämä vastaukseni oli U:lle, painoinkohan väärää nappia? Eli kommentti miehen rahojen varassa elämiselle. Olen Sofien kanssa siis samaa mieltä siitä, että oma taloudellinen itsenäisyys ja tulevaisuus on hyvä turvata avioliitossakin.
Postitin toisenkin tosi pitkän postauksen mutta sitä ei näy täällä. Uudellen en sitä jaksa kirjoittaa.
En tiedä onko minulta lukijana mennyt nyt jotain ohi, mutta en aivan ymmärrä kun aikaisemmin kirjoitit haluavasi (adoptio)lapsen ja nyt kuitenkin kommentoit että et olisi onnellinen äitinä…? En siis halua arvostella kenenkään valintoja, olen vain hämmentynyt kun aikaisemmin sain sen käsityksen että tahdotte lapsia mutta ainoa mahdollisuus teille on adoptoida. Maailman ihanimman lapsen äitinä en enää oikein osaa samaistua näihin pohdintoihin hankkiakko lapsia vai ei, vaikka olen vielä muutama vuosi sitten itsekin ollut samassa tilanteessa. Minulla ei myöskään koskaan ole ollut vauvakuumetta, enkä ole oikeastaan edes pitänyt lapsista ennen omaani, mutta nyt tiedän että ei ole suurempaa rakkautta kun vanhemman rakkaus omaan lapseensa. Jos olisin tiennyt miten ihanaa on olla äiti en olisi odottanut näin kauan äidiksi tuloa!
Heippa,
Vastaan sinulle vielä paremmin myöhemmin, mutta kommentilla tarkoitin sitä että todennäköisesti joutuisin luopumaan omasta elämästäni ja urahaaveustani jos meillä olisi lapsia. Mieheni töiden takia ei arjen pyörittäminen onnistuisi yksin ja ainoa vaihtoehto olisi jäädä kotiin. Äitinä olisin varmasti onnellinen, koti-äitinä ilman turvaverkkoja en olisi.
Siina postauksessa, jossa Sofie puhui adoptiolapsesta, han puhui myos siita etta hanen miehensa olisi enemman kotona ja he pyorittavat bisnesta kotoa kasin. Siina tilanteessa on varmasti helpompaa kuvitella lapsenkin olevan kuvioissa mukana, toisin kuin nykytilanteessa, kun Sofien mies on paljon matkoilla.
Hyva kirjoitus, Sofie. Aivan uskomatonta etta tuntemattomat ihmiset kysyvat sinulta perhesuunnitelmista.
Hyvaa viikkoa Amsterdamiin.
Blogaajat joutuvat kyllä kestämään aika suoria ja henkilökohtaisia heittoja tuntemattomilta ihmisiltä. Tsemppiä niiden kuuntelemiseen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mä täysin samoilla linjoilla kanssasi. Olen ollut pienestä asti sitä mieltä, että lapset eivät kuulu elämääni. Jossain vaiheessa 3-kymmpisenä tuli hieman mietittyä, mutta olen niin onnellinen, että sitä käännettä koskaan tehnyt. Parhaan ystäväni mies heittää välillä, etten halua lapsia, koska en ole löytänyt koskaan sitä oikeaa. Tuota en allekirjoita lainkaan (vaikken olekaan edelleenkään varma, että olen löytänyt sen oikean…). Kyse ei ole vaan “lapsista” vaan sitä, minkälaisen elämän se tuo mukanaan. En halua elämääni niin isoa asiaa, josta olen vastuussa. Tai vaan arkea, päivähoitoa, harrastuksia, stressiä, flunssia, en ole edes kiinnostunut kokemaan sitä suurinta rakkautta, mitä vaan äiti voi tuntea. Olen tarpeeksi onnellinen ilman sitäkin tunnetta :-)
En myöskään saa ajatuksesta kiinni, miten adoptiolapsen äitinä oleminen eroaisi biologisen lapsen äitinä olemisesta urahaaveista luopumisen, ilman turvaverkkoja arjen pyörittämisen yms. suhteen? Vai tarkoitatko, että nimenomaan vauva- ja pikkulapsiaika ei sovi tilanteeseenne ja mahdollinen adoptiolapsi olisi jo isompi lapsi?
Uusi ihmissuhde alkaa aina nollasta ja adoptiossa on paljon erityispiirteitä johtuen lapsen taustasta ja kokemuksista. Mitä isompana lapsi adoptoidaan, sitä enemmän on elettyä elämää takana, eli adoptoimalla isomman lapsen ei todellakaan voi ajatella saavansa lasta, jolla olisi vähemmän hoivan tarvetta, päinvastoin. Tämä ihan yleisenä toteamuksena jo yli 15 vuotta adoption maailmassa pyörineenö.
Hyvä kirjoitus. Olen itse kahden pojan äiti ja minulle oli aina selvää, että haluan lapsia. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, olen edelleen samaa mieltä, mutta ymmärrän, jos joku valitsee toisin. Miehen työ vei hänetkin viikoksi pois kotoa, joten arki pyöri, ilman tukiverkkoja, yksin. Välillä oli apuna au-paireja ja koulujen loma-aikoina varasin päiväleirejä tai palkkasin opiskelijatyttöjä apuun. Tein osa-aika työtä ja se oli paras ratkaisu silloin. Onneksi äitini Suomesta vietti pitkä aikoja luonamme, ja se oli korvaamaton apu. Oli se kyllä välillä sellaista sumplimista, että… Murrosiän myrskyt olivat myös erittäin kuluttava vaihe x 2. Helppoa ei aina ole ollut, mutta nyt ollaan jo voiton puolella!
Lapsi muuttaa elämän täysin ja olet hänestä vastuussa 24/7. On mielestäni rohkeaa, mennä virtaa vastaan ja tietoistaa, että elämä on onnellista ja täyttä ilman lastakin.
Minulle se ei sitä olisi ollut, mutta jollekkin muulle lapseton elämä sopii. Kyllä, joskus olen miellessäni miettinyt, että miksi pariskunnalla ei ole lapsia. En kuitenkaan koskaan kysy asiasta keneltäkään, sillä asia ei minulle kuulu. Enkä halua loukata ketään, etenkään jos taustalla on toive vauvasta, jota ei vain kuulu. Lapsia ei tehdä, ne saadaan! Jokainen pariskunta elää tavallaan, eikä kenenkään pitäisi sekaantua kahden aikuisen ratkaisuun. Se mikä sopii itselle, ei välttämättä sovi toiselle. Pääasiahan on, että yhdessä on hyvä olla, ilman lapsia tai niiden kanssa.
Kiitos avoimesta tekstistä. Upeaa että saat yhdessä oman rakkaasi kanssa rakentaa teille sopivaa ja onnellista elämää. Toivottavasti niin moni muukin saisi tehdä, ilman muualta tulleita paineita. Tämmöistä avoimuutta tarvittaisiin varmasti enemmänkin, että uskalletaan elää omaa elämää, olla avoimesti onnellinen ja välillä avoimesti myös vähän onnetonkin, kun sitähän se elämä on: pilviä ja päivänpaistetta. :)
Olen itse kolmikymmpinen, avoliitossa elävä ja odotamme esikoistamme. Meille on ollut selvää että lapsi tai lapsia on jossain vaiheessa meidän toiveemme, mutta en ole silti pitänyt siitä että lasten teosta udellaan. Niitä kun ei tosiaan tehdä, niitä saadaan jos saadaan. Ja varsin hämmentäväksi olen kokenut muiden naisten suhtautumisen minuun nyt odotusaikana. Olen naisvaltaisella alalla, ja kokenut olevani ulkopuolinen, juurikin sen vuoksi ettei meillä ole ollut lapsia. Nyt kun odotamme, niin muut naiset ovat paljon ystävällisempiä, kiinnostuneempia meidän elämästä ja minusta, heillä on ikään kuin jotain sanottavaa minulle. Tähän asti yhteisiä puheenaiheita ei olla löydetty, taikka haluttu etsiä. Eihän kukaan nainen ole enempi tai vähempi nainen tai ihminen lasten, tai niiden puutteen vuoksi. Ja jokainen perhe on arvokas perhe, oli siinä lapsia eli ei. Ja miten kovasti edelleen päivitellään sitä että emme ole naimisissa. Se on suorastaan koomista! :D
Vaikka itse uskon todella vahvasti siihen että omasta arjesta pitää rakentaa itselle ja omalle perheelle sopivaa, toivoisin ettei ihmiset liiakseen kuitenkaan unohtaisi ympärillä olevia ihmisiä, ystäviä, tuttuja yms. En tarkoita että te olisitte niin tehneet, vaan tarkoitan yleisesti! :) Että vaikka täällä eletään ennen kaikkea itseä varten, niin muisteltaisiin semmoinen kiltteys ja toisten huomioonottaminen. Että kaikesta olemisesta, sanomisesta taikka tekemisestä ei kuitenkaan tarvitsisi itse saada aina jotain valtavia kiksejä, vaan että joskus jotain pientä voisi tehdä ihan vain toistenkin vuoksi. Ihan arkisia juttuja tarkoitan, ystävällisyyttä, hymyä, kuppia kahvia ilman kiirettä tai läsnäoloa ilman että se kuvataan instaan.
Ihanaa kevään odotusta teille! Ja kiitos inspiroivasta ja ajatuksia herättävästä blogistasi
Tabu tai ei, en käsitä ihmisiä, jotka ajattelemattomasti tuomitsee toisen valintoja. Tärkeintä on nimenomaan tehdä asiat juuri sillä tavalla kun itselle tuntuu sopivalta ja ottaa myös se asia huomioon, että aina asiat ei mene kuin toivoisi. Sama pätee myös muiden toiveisiin ja syihin tehdä tai olla tekemättä asioita. Oli kyse sitten yhdestä lapsesta, useammasta lapsesta, parisuhteesta, elämäntavoista tai urasta. Mielestäni olisi todella outoa ajatella, että vain siksi, että minulla on tällä hetkellä lapsi niin kaikkien muidenkin pitäisi haluta sitä myös nyt tai pian tai heti kun mies löytyy. Päin vastoin, mielestäni tärkeintä on se, että tekee niitä asioita, jotka tekee onnelliseksi! Sama koskee myös muuhun kaupunkiin tai maahan muuttaminen tai matkustaminen, vaikka itse toivonkin meidän asuvan vielä jonain päivänä muualla kuin Suomessa se ei tarkoita sitä, että en ymmärtäisi miksi joku muu haluaa tai ei halua asua Suomessa :)
Hei sinä,
juuri niin. Olen vähän huono tekemään asioita niin kuin joku muu toivoisi (you know). Niin juuri, itse sitä tietää mikä on parasta itselle. Omaa polkua tai valintoja ei saisi peilata toisten.
Näin juuri. Vaikka itse välillä toivon, että ihmiset laajentaisivat maailmankuvaansa, ei se tarkoita että tuomitsen ihmisiä jotka asuvat samalla paikkakunnalla lopun ikäänsä. Jokainen rakentaa onnensa siten kun haluaa <3
Mulle tulee auttamatta mieleen tästä lasten hankkimen ei kuulu kellekään keskustelusta hbo:n handmaid’s tale. Hyi että se on jotenkin niin ahdistava sarja…
Mutta itelläku on 2 lasta ja haluaisin kolmannen (oon vm-86)ja tosi moni niinkuin esimerkiksi mun vanhemmat on sanonu että ET VARMANA TEE ENÄÄ KYLLÄ 2 ON TARPEEKS!! Ja kyllä se tuntuu tosi pahalta. Niinku olis muiden mielestä astetta paskempi äiti…
Hih, onneksi en katso telkkaria niin en edes tiedä koko sarjaa :D
No mutta itsehän tietää mikä on paras ratkaisu :)
Hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta! Jäin vain miettimään tuota, että lasta ei mielestäsi saisi hankkia itsekkäistä syistä. En nimittäin keksi mikä voisi olla epäitsekäs syy lapsen hankkimiseen?
Jep, lapsen hankkiminen on useimmin itsekästä, lapsi ei itse tulla tupsahda. Monille voi olla ekologinen valinta olla hankkimatta lapsia ja ymmärrän sen hyvin.
Itse näen sen itsekkäänä valintana ehkä silloin jos se tehdään jonkin muun syyn takia kuin rakkauden. Korjataan parisuhdetta, otetaan breikki työelämästä yms. Nämä ovat minusta itsekkäitä syitä.
Asun juurikin Sveitsissä ja pikku hiljaa olisi aika miettiä lapsia jos niitä meille suodaan. Täällä kuitenkin mietityttää just lyhyt äitiysloma ja se kuinka kalliiksi lastenhoito tulee vaikka kävisi vain pari päivää viikossa töissä. Onneksi miehet vanhemmat on lähellä mutta Ei nyt lasta voi niillekään aina antaa saati sitten kun lapsi menee kouluun mut jonkun pitäisi olla tekemässä lounasta lounastauolla..
Heippa,
niin, Suomessa on eri tilanne ja täällä ja Ranskassa äituisloma on vain 3kk. Täällä myös lastenhoito on huonoimmassa tapauksessa 2000 euroa (voin olla väärässä) kuukaudessa. Toki siitä saa kai jotain takaisin verotuksessa, mutta Sveitsissä lastenhoito taitaa olla vielä enemmän. Eli jos on lapsia kaksi tai enemmän, lastenhoitokulut nousevat aika suuriksi. Harvemmin Suomessa kukaan kolmen lapsen perhe maksaa lastenhoidosta tuhansia ja tuhansia euroja. Tämän rakenteen takia Hollannissa ja Sveitsissä naiset ovat usein kotona.
Nämä ovat juuri niitä kysymyksiä joita aina mietin ja tuon myös esille suomalaisten ystävieni kesken. Vaikka ollaan Euroopassa, ovat käytännöt hyvin erilaisia. Joillekin perheille lapset ovat vain niin iso kuluerä, että niihin ei taloudellisesti ole varaa tai ainakaan useampaan jos oman työnsä haluaa pitää.
Minua henkilökohtaisesti ahdistaa ajatus, että olisin kotiäitinä, mutta kyllä ahdistaa sekin, että jos olisin yksit viikot taaperon ja työn välissä. Tiedän, että oma lapsi olisi varmasti ihana lisä elämään, mutta ymmärrän myös realiteetit että olisin sen kanssa viikot täysin yksin. Voi olla nyt aika rajusti sanottu, mutta en tiedä miten selviäisin siitä jos lapsi olisi koliikki-vauva ja samalla pitäisi tehdä omat työt. Ja en näe sitä vaihtoehtona, että lapseni kasvattaisi joku muu (nanny yms).
Hyvä ja tärkeä muistutus, AS! Ystävät, kollegat, ja muutkin puolitutut pitäisi jättää rauhaan vauvauteluilta. Itse ollut tässä kohtaa onnekas ja välttynyt suuremmilta kysymysmerkeiltä. Kollegat olleet hienotunteisia varmaan jo senkin takia, että yksi tiimistä kävi lapsettomuushoidot läpi tuloksetta.. Se oli raskasta aikaa kaikinpuolin.
Omaan elämääni siunaantui lapsi miehen mukana, ja tämä paletti on riittänyt meille ihan täydellisen hyvin. Jos kuvioissa olisi ollut mukana vielä yhteinen bebe, niin maasta toiseen muuuttamiset olisi varmaan jääneet vähemmälle tai kokonaan tekemättä. Tämä ‘palapeli’ on sujunut lopulta kaikinpuolin hyvin; meidän, ex-vaimon, ja ex-anoppien kesken, janäin kaikki osapuolet saivat elämältä haluamansa. Tietysti vaikuttava tekiä ja esikuvana lapsuudesta vasta ed.mennyt tätinsä, joka toimi lentoemäntänä ulkomailla. Kun ovet ei avautuneet työantajan kautta. Tähän tarvittiin erinomaisen hyvä hollantilainen headhunter. :) Olemme hänelle varmasti ikuisesti kiitollisia, että otti yhteyttä.
Sveitsin tapaus on siinäkin erikoinen, että ainakin jotkut työnantajat ovat valmiita osallistumaan joltain osin lapsen kuluihin. Tiedän parikin sveitsiläisen omistamaa globaalia yritystä, mutta toinen osapuoli jätti tuon kortin käyttämättä.
Entiset naapurimme muuttivat juurikin siksi lähemmäs poikansa perhettä, että olivat apuna lastenhoidossa, ja nuoret tulivat koulusta päivällä syömään heidän luokseen. Heillä tämä järjestely tuntui toimivan erinomaisen hyvin.
Tuo naapurijuttu isovanhempien kanssa on nimenomaan se, miten monessa Euroopan maassa naisten työnteko ja perheen yhdistäminen onnistuu parhaiten. Se on ainoa tilanne, missä on vain voittajia, jos isovanhempien terveys ja into riittää lasten hoitamiseen. Usein tuohon pakettiin kuuluu muitakin “etuja” kun isovanhemmat huolehtivat esim. perheen pyykkirumbasta tuomalla valmiiksi silitetyt vaatteet kaappiin, huolehtimalla lasten harrastuskuljetuksista, laittamalla ruokaa arki-iltaisin koko köörille ja pitämällä lapsia yökylässä, kun vanhemmilla on viikonloppumenoja. Harvoin olen kuitenkaan tavannut valittavia isovanhempia, koska tuota kuviota monesti pidetään ihan normaalina molemmin puolin, että terveyden riittäessä autellaan niin paljon kuin mahdollista. Ymmärrettävästi monessa Euroopan maassa tilanne on siis erilainen niille, joilla on tälläinen tukiverkosto käytössä, kuin niillä jotka oikeasti selviävät lapsiperheensä kanssa ihan yksin. Ihan hyvää pohdintaa siis tuo, että minkä verran oikeasti jaksaa äitinä yksikseen. Se voi oikeasti olla paljon rankempaa kuin, mitä kuvittelee, kun ketään ei ole lähellä ja työajat ja lomien lyhyydet ovat mitä ovat. Useimmiten ne on hankalia sovittaa lasten pitkien vuotta sattuvien koululomien yhteyteen ja koulupäivien ja harrastusrumban sovittamiseen. Lapsiahan ei jätetä koululaisinakaan vahtimatta, eikä koulumatkojen yksinkulkeminen onnistu läheskään kaikkialla… olosuhteet ovat siis huomattavan erilaiset Suomeen verrattuna monesta Eurooopan maasta katsottuna.
Jatkan vielä sen verran, että jopa teinin menoista suurin osa onnistuisi Suomessa niin, että kulkisi omin avuin paikasta toiseen, tapaisi kavereitaan ja kävisi harrastuksissa… täällä kuitenkin joudutaan kuljettamaan ja siihen tietysti koulukuljetukset lisäksi. Ihan normiviikolla siis yhdenkin lapsen kuljetuksista kertyy kohtuuhyvienkin kulkuyhteyksien kanssa helposti yhteensä 10 tuntia tienpäällä oloa. Näin tapahtuu helposti, vaikka tässä laskisi ihan minimimäärän sosiaalista – ja harrastuselämää. Useamman lapsen kanssa voi sitten siirtyä kertotauluun… Mutta kun ajattelen, että meille on normaalia että viikosta hupenee tuollainen osuus ajeluttamiseen, niin mietin kyllä joskus, että suomalaisellä äidillä on varmaan viikossa muutama tunti aikaa johonkin muuhun, mihin mulla sitä ei riitä. Oikeesti tiedän, että perhe-elämän ja työn yhdistÄminen on aina hankalaa ja raskasta. En siis tarkoittanut tätä sanoa ilkeästi, mutta joskus vaan tuntuu, että meidän ulkomailla asuvien arkirealiteettejä ei ihan ymmärretä ja siksi vertailu joskus hiukan harmittaa, kun itse tietää, että nämäkin jutut on sellasia, ettei niistä pääse yli eikä ympäri sillä, että kuvittelee niiden toimivan jotenkin muuten. :)
Se on kyllä niin totta, että on ärsyttävää kun joku puolituttu utelee lapsista, siinä ikäänkuin astuu toisen jalalle. Etenkin kun eihän sitä muutenkaan usein vielä pitkään esim. raskauden edettyä asiaa paljasta… Joskus olen jättänyt tämän utelun täysin kommentoimatta.
Täytän 33 tänä vuonna ja odotamme nyt ilolla vaaleanpunaista pakettia kesällä syntyväksi. (Vaikka taas isoäitini asiaa paheksuu kun olemme ‘vain’ kihloissa, huh :’D) Halusin että olen jo kaikkea kokenut ja maailmaa kiertänyt ennen jälkikasvun tuloa. Tiedän myös monia jotka vielä n.40-vuotiaana ovat saaneet terveitä lapsia. Olen kiitollinen tästä odotuksesta, sitä vain toivoo että kaikki menisi hyvin. Omat vanhempani eivät ole meille kovinkaan läheisiä ja nuoruuteni kotona oli mitä oli. Äitini joskus viestittelee ja jollain tasolla saattaisi olla läsnä lapsemme elämässä, mutta senkin takia odotan vanhemmaksi tuloa, että tuntuu tekee hyvää muodostaa omat arvot, käytännöt, oma perhe, rakkautta <3 Vaikka vanhempani asuvat lähipaikkakunnalla, en suoraan näe lastenhoitoapua sieltä, ne olisi tod.näk. enemmänkin muita ihmisiä, en vielä tiedä keitä mutta eiköhän sekin selvinne:)
Asioilla onneksi tapana järjestyä, joskus mutkan kautta mutta parhain päin! <3
Talvi, lähde jo pois – Ihanaa kevättä!! :)
Upea teksti. Tärkeä aihe.
Hei, kiitos tekstistäsi.Ymmärrän hyvin että utelut ärsyttävät ja ovat rasittaviakin. Meille lapsen saaminen ei ollut helppoa mutta se oli aina minun suuri haaveeni ja oli ihan järkyttävän raskasta seurata ja lukea ystävien raskauksista ja vauvoista. Kun vihdoin tulin raskaaksi ja poikamme syntyi ei mikään tässä maailmassa ollut tuntunut aikaisemmin yhtä hienolta. Tämän jälkeen olen huomannut että lapsen saaminen on vaikuttanut vahvasti myös omaan arvomaailmaan. Minä hoidin lähes täysin yksin poikaani ensimmäisen vuoden ajan, koska mies oli paljon töissä. Lisäksi asuimme eri paikkakunnalla kun oma perheeni ja ystävät. Selvisin tästä kuitenkin ja sain uutta tukiverkostoa muista äideistä. Yhden vinkin haluaisin antaa sinulle: älä pelkää selviäisitkö vauvan kanssa, luonto on järjestänyt niin että varmasti pärjäisit ja aina saa apua, vaikka sitten aupairin muodossa.Me otettiin aupair ja se oli myös yksi parhaista ratkaisuista. Kannattaa myös miettiä sitä että omien pelkojen ei kannata antaa ohjata elämän valintoja, ne voivat joskus olla väärään suuntaan vieviä. Jokatapauksessa toivon sinulle Sofia kaikkea hyvää ja onnea tulevaan ❤️
Hyvää pohdintaa aiheesta. Onneksi nykyään täällä Suomessakin osataan jo olla yleensä hienotunteisia tästä aiheesta. Se nyt vaan on jokaisen oma asia. Se mikä itseni on yllättänyt useamman kerran, on ihmisten ajatukset ja jonkinlainen paheksunta siitä, että lapsia saadaan ilman, että ollaan naimisissa. Olen törmännyt jopa oman ikäisissäni (+30) ja nuoremmissa ajatukseen, että lapsia “hankitaan” vasta avioliitossa. Olen ajatellut aina, että ne ajat ovat kaukana 60-luvulla, kun lapsi tarkoitti automaattisesti avioliittoa, mutta niin vain sain kommenttia ja paheksuntaa, kun aloin odottaa esikoistani yhdessä rakkaan avomieheni kanssa, vaikka takana oli 10 vuotta yhteiseloa… Ja kun ei menty edes ristiäisten yhteydessä naimisiin eikä vielä toisenkaan lapsen ristiäisissä! Herranen aika sentään… Kuittailua avioliiton ulkopuolisista lapsista jne. Silloin olin todella pöyristynyt.
Tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi ihmiset kyselevät sinulta yksityiselämääsi liittyviä asioita. Lapsettomuus voi johtua niin monista erilaisista henkilökohtaisista syistä, että siitä uteleminen on todella epähienoja.
Olen blogisi pitkäaikainen lukija ja muistan, että olet pohtinut tätä lapsia-asiaa moneen otteeseen, myös silloin kun asuit Suomessa.
Oma elämäntilanteeni on aivan toinen kuin sinun, vaikka olen luullakseni samaa ikäluokkaa kanssasi. Minulla on kolme lasta ja haaveilemme neljännestä. Olen korkeasti koulutettu ja teen haastavaa asiantuntijatyötä. Olen äärimmäisen iloinen, että olen voinut omassa elämässäni yhdistää nämä kaikki. Myös parisuhteessa meillä menee hyvin. Ei meillä mitään erityisen mahtavaa turvaverkkoa ole, itse ollaan lapset hoidettu (tosin mahtavan julkisen päivähoidon avustuksella :)) Koen saaneeni omilta lapsilta valtavasti ja kasvaneeni ihmisenä äidiksi tulon myötä. Jollakin tavalla minulle tulee surullinen olo siitä, että ihmiset tuntuvat nykyisin luopuvan omista lapsista monien virheellistenkin lapsi- ja vauva-arki mielikuvien takia. En kirjoita tätä siksi, että arvottaisin muiden tekemiä valintoja, vaan haluan tuoda esille myös toisenlaisen näkökulman aiheeseen. Itse kuitenkin koen, että lapsiperhearki ja haastava työ tukevat toisiaan. Koen eläväni ihanan täyttä elämää!
Tämä on niin hyvä teksti!
En tajua mitä asia kuuluu muille, elämässä on paljon asoita jotka ei kuulu muille.
Mun mielestä kukaan ei ikinä tarvisi selittää miksi ei tai haluaa lapsia. Syy että ei halua lapsia on niin paljon ja se voi olla syvempää kute esim. ei vaan pysty samaan lapsia. Ei se hirveen kivaa ole sitten kun joku random tyyppi kysyy miksi ei ole lapsia. Henkilöt jotka kysyvät näitä kysymyksiä ei ikinä ajattele ennen kun ne tulee suusta ulos.
olen itsekkin kokenut vastaavat utelut todella rasittavina ja bloggaajana joudut varmasti kohtaamaan näitä vielä paljon enemmän. Voimia siihen siis! Ajattelemattomia ihmisiä riittää varmasti aina. Tuntuu niin epäreilulta, että joudut julistamaan tällaista asiaa, josta meillä lukioilla ei oikein olisi edes oikeutta kysellä. Olen kuitenkin itsekkin huomannut, kuinka tämä lapsi asia on blogissasi toistuva teema. Siitä olen päätellyt, että asia on mielessäsi varmasti jonkin verran. Yleensä suhtaudut aika negatiivisesti pikkulapsi arkeen, mikä kyllä tuntuu itsestäni ikävältä. Itselleni kävi niin, että hieman pelkäsin pikkulapsi arkea, mutta se onkin ollut odotusten vastaisesti tähänastisen elämäni parasta aikaa. Pikkulapsi arki toki varmasti on pohjoismaiden ulkopuolella rankempaa, varsinkin jos molemmat vanhemmat käyvät töissä. Ehkä siksi tämä vaihe näyttäytyy niin raskaana sinulle? En voisi itse olla kiitollisempi pitkästä äitiyslomasta ja toimivasta päivähoidosta Suomessa. Se mahdollistaa sekä perheen, että uran molemmille vanhemmille. Mietin myös, että miksi ajattelet adoption olevan helpompi ratkaisu, kuin biologisen lapsen saaminen? Vai käsitinkö jotenkin ihan väärin? Adoptio prosessit ovat usein pitkiä ja raskaita. Lapset saattavat varsinkin kansainvälissä adoptioissa olla moniongelmaisia joko psyykkisesti tai fyysisesti. Mikä ei tietenkään lasta todella haluavalle ole varmasti ongelma, mutta ei todellakaan mikään helppo vaihtoehto. Yleensä Suomessa adoptio vanhemmat ovat lapsen kanssa samalla lailla kotona ensin, vaikka lapsi olisi jo vanhempi. Lapsi kuitenkin tarvitsee niin paljon apua kiintymyssuhteen luomiseen ja uuteen elämään sopeutumiseen.
Olen niin pahoillani joka kerta, kun jossain blogissa näen tällaisen postauksen. Olen pahoillani siitä, että se on ollut tarpeellista kirjoittaa.
En voi ymmärtää kuinka kukaan voi kuvitella, että olisi millään tavoin oikeutettu kyselemään (=utelemaan) kenenkään näin henkilökohtaisia asioita? Parhaan ystävänikin kanssa lapsiasiat tulivat mukaan keskusteluihin vasta, kun jompikumpi asiaa oma-aloitteisesti omalta kohdaan valotti, senkin jälkeen keskustelut ovat olleen aina hienovaraisia. Mielestäni myöskään sukulaisuus ei tuo oikeutta udella näistä asioista ja olen itse ollut todella loukkaantunut melko läheisillekin sukulaisille, kun ovat vuosien aikana udelleet suoraan ja kierrellen asiasta.
En siis voi mitenkään ymmärtää, kuinka kukaan kehtaa tuntemattomalta, koska tuntematonhan sinä olet, vaikka blogin kautta sinusta jonkinlaisen kuvan muodostammekin, kysellä mitään asiaan liittyvää!
Luin tämän postauksesi ja se kosketti minua,mutta en osannut heti kommentoida mitään kun tuntuu etten ole verbaalisesti lahjakas. Tänään törmäsin tällaiseen tekstiin ja tulit mieleeni:
Vanhemmuuteen ei voi kouluttautua, elämä lasten kanssa kouluttaa. Samalla voi myös hyvästellä oman erinomaisuutensa. Lapsemme ovat kasvattaneet minua moninkertaisesti. He ovat tehneet minusta sen, mitä tänä päivänä olen.
He ovat opettaneet nöyryyttä, kuuntelua, kunnioitusta, kaaoksen hallintaa, pettymyksistä nousemista. Olen saanut kokea pitelemätöntä ja rajatonta rakkautta sekä tajunnut, että mustan ja valkean väliin mahtuu loputon määrä sävyjä. Ja että elämässä jokaisella on monenlaisia vaiheita. Ne menevät ohi. Niin hyvät kuin vaikeatkin.
Lähde:
https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/raakel-lignellin-kolumni-perhevapaakeskustelun-tuomitseva-savy-arsyttaa-varhaiskasvatusko-aina-parempaa-kuin-lapsen-kotihoito/6773728
Jotenkin vaan haluaisin sanoa ettei äitiyteen tarvitse olla valmis, eikä varautunut eikä sitä tarvitse käsittää miten siitä voi selvitä. Jos saa lapsen niin siitä vaan selviää, elämä kantaa ja elämä voikin olla yllättävän ihanaa ja itsestä ( ja puolisosta) tulee esiin uusia puolia.
Ei se lapsiperhearki ole niin kamalaa mitä siitä puhutaan. Oma lapsi on vaan jotain aivan erityistä kuin muiden lapset. Koskaan en lämmennyt prismassa kiljuvien lapsien suhteen, vaan Katselin järkyttyneenä, mutta omat lapset on jotain niin ihanaa :D <3
Ps. Kommentteja kyllä aina tulee ulkopuolisilta, aina jonkun mielestä toisella on lapsia liikaa tai liian vähän ja näkee asiakseen siitä kommentoida :(
Tästä aiheesta on varmaan kaikki niin sanottu ja samaan aikaan siitä ei voi kuitenkaan sanoa mitään, kun jokaisella menee nämä hommat omalla laillaan. Mutta tää oli musta kiva kommentti. Munkin mielestä asia on just näin.
Ei vanhemmuuteen voi oikein täydellisesti varautua. Toki voi miettiä taloudellisia juttuja, tukiverkostoja, tarvikkeita ja kaikenlaista. Mutta kun etukäteen ei voi mitenkään tietää, miten kaikki menee, niin mun mielestä liika murehtiminen etukäteen on vähän turhaa. Pakko on paras muusa ja kyllä sitä aina sitten jotain keksii ja oppii myös löytämään apua muualta kuin olisi ehkä etukäteen arvannut.
That said, jos toivoo lapsia, toivoo. Jos ei, niin ei. Syyt eivät kuulu muille, niin kuin ei koko asia. Minusta elämässä ei kannata jättää asioita tekemättä siksi, ettei niistä ehkä selviäisi tai ne tuntuvat vaikeilta, jos niitä muuten haluaa. Pätee muuhunkin kuin lapsiin. Ja jos ei halua tehdä jotain, niin se riittää syyksi, ettei halua. Ei sitä tarvitse kenellekään selitellä. Ei kukaan meistä ole ulkopuolisille tilivelvollinen omista asioistaan, vaikka kuka kommentoisi ja mitä. :)
Itse olen tuore äiti ja ihan viisasta pohtia omaa jaksamista sekä toiveita. Raskausaikana tulee kaikenlaista kremppaa (ei tietysti kaikille, mutta useimmille kyllä) ja pienen lapsen kanssa oleminen yksin ilman tukiverkkoja on haastavaa ja saattaa ajaa loppuun kun ei saa nukuttua. Vauvat ovat erilaisia, osa varmasti ihan todella helppojakin, mutta todennäköisempää on että jaksamista koetellaan rankasti. Vaiheita tulee ja menee, osa helpompia ja osa hankalampia! Itseä ei vauva-arki yllättänyt, mutta tosiasia on että joutuu yöt läpeensä valvomaan ainakin jossain vaiheessa ja se on oikeasti rankkaa jos joutuu yksin olemaan. Mies on ollut minulla apuna, mutta omiin tukiverkkoihin on turvauduttu työmatkojen aikana, että saan edes jonkun hetken nukuttua ja vauvan hoitaminen jatkuu turvallisesti. Meillä siis ihan tavallinen, terve, iloinen sekä reipas pikkuinen jolla ei mitään koliikkia tai erityisvaivoja. Lapsi on parasta, mitä meille on tähän mennessä tapahtunut – tässä vaan näitä arjen tosiasioita, jotka on kaikille pienten lasten vanhemmille kyllä turhankin tuttuja ;) Jos vauva on haaveissa niin toki kolmikymppisenä ei kannata viivytellä, mutta jos oikeasti huolettaa jaksaminen pienen kanssa niin ei siihen vain ympäristön pakosta missään nimessä kannata ryhtyä.