Lapsi, parisuhde vai molemmat?

”Minulle kaikkein tärkeintä on lapsi, tiedän, että suhteemme ei ole lopullinen, sillä haluamme niin eri asioita. Olemme nyt saaneet sen kaikkein tärkeimmän ja jos ero tulee, se ei tunnu pahalta. Tyttäremme on tärkeintä maailmassa ja kaikki muu on toissijaista. Myös parisuhteemme.” Näin sanoi tuttavani minulle hetki sitten kun puhuimme perheestä, lapsista ja parisuhteesta.

Olen päälle kolmekymmentä ja niin ovat myös lähellä olevat ystäväni. Moni meistä tekee hyvin erilaisia ratkaisuja mitä perheeseen ja lapsiin tulee. Toinen etsii itselleen luovuttajaa, toinen miettii munasolujen pakastusta ja kolmas tekee lapsen parisuhteeseen, joka ei ehkä kestä. Kaikki erilaisia valintoja, ja riippuvat niin paljon omasta henkilökohtaisesta tilanteesta.

Yksi on valmis jättämään ehkäisyn kokonaan pois alle vuoden tuntemisen jälkeen, toinen taas haluaa rakentaa kansainvälistä uraa, kolmas haluaa asua vähintään vuoden yhdessä ja neljäs haluaa rakentaa peruspilarit valmiiksi ennen kuin edes voisi miettiä lapsia. Yksi tekee abortin, kun isäehdokas ei ollutkaan sopiva, toinen pitää lapsen, vaikka avioliitto ei ole se kaikista ruusuisin. Niin erilaisia tilanteita, kaikki niin inhimillisiä valintoja.

Kun itse tulee avioeroperheestä, on se ydinperhe minulle kaikista optimaalisin haave. On tosin todella virkistävää nähdä, että se ei ole kaikille ympärilläni oleville ihmisille enää välttämättä se kaikista tärkein tavoite. Ehkä tässäkin näkyy muutos asenteissa sukupolvien välillä, ja on vapauttavaa nähdä miten erilaiset mielipiteet ja elämäntavat ovat nykyaikana sallittuja.

Minulta usein kysytään, että miksi meillä ei ole jo lapsia. Katseet kääntyvät usein vatsaani ja myös niihin kysymysmerkkeihin, että emmekö me halua lapsia. Aihe on meille aika neutraali. Meille tärkeintä elämässä on, että meidän parisuhteemme voi hyvin ja meillä on muut elämän palaset raiteillaan, ennen kuin voimme miettiä uutta perheenjäsentä meille. Enää se ei ole minulle ehdoton ei niin kuin 10 vuotta sitten, mutta en myöskään halua olla äitinä kaoottisessa tilanteessa. Ehkä kontrollifriikkipiirteeni näkyy nimenomaan tässä asiassa.

Toiselle lapsi menee parisuhteen edelle ja se saadaan ihmisen kanssa, joka ei nyt välttämättä ole se optimi. Minulle tärkeintä on meidän parisuhteemme ja että meillä on kaikki hyvin. Totta kai en ole naiivi ja tiedän, että usein avioliitot päättyvät eroon, mutta yritän kaikkeni, että meille ei kävisi niin.

Avoimuus ja puhuminen on näissä asioissa varmasti se kaikkein tärkein asia. Avoimesti puhuminen asiasta kuin asiasta on minulle kaiken lähtökohta. Tuomitseminen ei kannata ikinä. Et ikinä tiedä miksi loppujen lopuksi ihmiset päätyvät tiettyihin päätöksiin ja elämäntilanteisiin. Pitää kuunnella ja ymmärtää, että miksi näin on ja antaa tilaa erilaisille päätöksille.

You may also like

19 Comments

  1. Meillä on kohta 5-vuotiaat kaksoset. Kun olin raskaana puhuimme mieheni kanssa todella paljon siitä, että arki muuttuu varmaan aika kaoottiseksi ja väsyneeksi ja se saattaa vaikuttaa parisuhteeseen. Ensimmäiset vuodet meillä nukuttiin todella huonosti ja kun terveydellinen (pienellä kitarisanpoistossa hoituneelle) syy toisen lapsen jatkuvaan 10 kertaa yössä tapahtuvaan heräilyyn löytyi muuttui meidän arkikin normaaliksi.

    Pikkulapsiaika ei ole kovin normaalia elämää. Nyt kun lapset ovat jo lähes 5 voin käsi sydämellä todeta, että arki on ihanaa. Lapset on melko omatoimisia jo ja silti maailma avaa joka päivä heille uusia asioita ihmeteltäväksi. Lapset nauttii niin pienistä asioista. Hiekkarannalla olosta, aamiaisesta ulkona kesällä ja kahvilasta uudessa kaupungissa. Eli ihan samoista jutuista kuin aikuiset.

    Monen valitus lapsiperhearjesta kumpuaa omasta väsymyksestä. Ei ymmärretä, että jatkuva väsymys ei ole normaalia ja jos oma arki on todella väsynyttä, jostain on laskettava rimaa. Jossain perheissä toinen tekee vähemmän töitä, toisessa käy siivooja ja palkataan muutenkin ulkopuolista apua, joissain on turvaverkkoja lähipiiristä ja joissain palkataan hoitaja.

    Usein kuulee sanottavan: hyvähän sen kellä on siihen varaa, mutta oman arjen voi rakentaa ihan itse. Me olemme muuttaneet pienempään ja edullisempaan asuntoon, jotta toinen voi höllätä työn suhteen muutamaksi vuodeksi. Olemme myös sen myötä palkanneet apua.

    Kun oma lapsi syntyy, hänestä tulee kaikkien tärkein ja rakkain. Sellaista rakkautta, mitä omaa lasta kohtaan tuntee ei voi olla ketään muuta kohtaan. Tämä on asia jota ei voi ymmärtää ennen kuin on oma lapsi ja se ei silti tarkoita, että lapseton ihminen olisi jotenkin huonompi tai vähemmän rakastava. Rakkaus vain on erilaista. Silti vanhempien (pari)suhde on lapsien koti. Vaikka ero tulisi, tärkeintä lapsen kannalta on se, että vanhempien välit ovat hyvät ja arki toimii.

    Meillä menee ihanasti taas, koska arki on helppoa ja jokainen saa riittävästi lepoa. Isomman kodin aika on taas myöhemmin, jos sellaista taas kaipaamme. Mutta rankkaa se valvominen oli eikä ole ikävä, jokainen joka kärsii unettomuudesta (lapsista tai ihan mistä vaan syystä) saa kaiken sympatiani.

  2. Asiaa kannattaa miettiä monelta kannalta. Eteen voi tulla avioero tai puoliso voi kuolla. Haluaisitko silloin elää yksin vai lapsen kanssa? Entä vanhana?

    1. Heippa,

      Minusta elämää ei voi suunnitella lasten varaan. Heidän tulee jokatapauksessa muuttaa pois kotoa ja rakentaa oma elämä, jossa vanhemmat eivät ole sen keskiössä.

      Olemme puhuneet tästäkin jonkun verran ystävien kanssa ja joillakin meistä on ollut aivan liian läheiset välit vanhempiimme ja sen takia oman identiteetin rakentaminen on alkanut liian vanhana.

      Se ei ole lapselle eikä myöskään aikuiselle hyväksi jos elämää ei ole rakennettu myös sen perheen ulkopuolelle.

    2. Heippa,

      nukkuminen on se asia mikä minua itseasiassa pelottaa koko asiassa eniten. Olen niin huono nukkumaan ja näin mitä huonosti nukutut yöt tekivät minulle Pariisissa, niin osaan nähdä millaiseksi muutun. Välillä tuntui kuin että olisin ollut hiprakassa kun kävelin töihin sillä nukuin muutamaa tuntia yössä monta vuotta.

      Uskon, että se nimenomaan on noin. Kun lapsi on 5, kaikki helpottuu. Annan kyllä niin suuren arvon äideille, että miten he jaksavat pikkulapsiarkea. Olen jo mutamasta tunnista ihan poikki lasten kanssa. Joku teistä sanoikin minulle Instagramissa, että ei sitä jaksakaan, mutta kun on vain pakko.

      Riman alitus on varmasti hyvä tapaa tasapainoilla oman jaksamisen kanssa. Kiinnitin huomiota siihen, että miten nykyään lasten synttäreille on ok ostaa berliininmunkkikakku ja valmista syötävää. Ei varmasti riitä energia kaikkeen ja on minusta hienoa ja kannustavaa muita äitejä kohtaan, että näyttää myös että kaiken ei tarvitse olla itsetehtyä alusta loppuun.

      Kyllä, kaikki sympatia ihmisille, jotka eivät pysty nukkumaan. Olen tässä asiassa 100% samaa mieltä kanssasi!

      1. Pakko vielä todeta kommenttiisi siitä, miten ihmeessä lasten kanssa jaksaa ja joku oli sanonut, että jaksaa koska on pakko, että tämän asian suhteen olen samaa ja eri mieltä.

        Toki lasten kanssa on joskus väsynyt, koska kun he syntyvät, ensimmäiset vuodet mennään heidän rytmissään ja heidän kanssaan on vain pakko jaksaa, mutta omat lapset jaksaa aivan eri lailla kuin toisten. Ennen lapsia olin aivan loppu, jos olin vahtimassa muiden lapsia muutaman tunnin. Nyt omien lasten myötä muiden lapsia toki vahtii hieman rennommin, mutta edelleen olen ihan väsynyt muiden lapsista. Heitä ei tunne samalla lailla ja jokaiseen heidän tekemäänsä asiaan kiinnittää tarkemmin huomiota; esimerkiksi osaako hän kulkea portaat samalla lailla kuin omat tai putoaako hän tuosta. Omat tuntee ja heidän rajansa tietää ja jo kulkemisen äänistä voi päätellä mitä on tekeillä esimerkiksi kotona, vaikka heitä ei näkisi 😊

        Tärkeää myös parisuhteen ja oman mielenrauhan myötä on ymmärtää, että pikkulapsiaika kestää oikeasti ihan muutaman vuoden. Sen jälkeen se elämä helpottaa ihan todella paljon (ellei lapsia sitten tee esimerkiksi kolmea kolmen vuoden välein, jolloin pikkulapsiaika kestää lähemmäs 10v). Kaikki se ilo ja rakkaus mitä omasta lapsesta saa on sydäntä pakahduttavaa. Kun oma lapsi juoksee sinua kohti naama naantalin aurinkona vain ja ainoastaan siitä syystä, että juuri sinä olet siinä ja kapsahtaa kaulaasi kikattaen ja kertoen kuinka ikävä on ollut! Sitä tunnetta ei sanat riitä kuvaamaan.

  3. Mä oon ehkä naiivi (ja tulen myös avioeroperheestä), mutta uskon myös siihen että ydinperhe saattaa jopa toimia ;) Ero tulee jos on tullakseen, oli lapsia tai ei. Jotenkin se on ehkä vähän klisee olettaa että ne lapset kovasti sitä eroa edesauttaa, korkeintaan nopeuttaa. Joka tapauksessa, mun mielestä se on tosi mahtavaa että vaalitte suhdettanne, se on tärkeää!

    1. Heippa,

      hyvin sanottu, että lapset nopeuttaa eroa. Pitää varmasti paikkansa. Vaikka lapsiperhearki kuormittaa, jos avioliitto on kunnossa, kyllä se ne kaaosvuodet kestää :)

      Ja siis parempi minusta erota kuin olla joidenkin ulkopuolisten paineiden takia yhdessä. Menee pahimmassa tapauksessa lapsen elämä myös sen takia vinoon jos kotona on ikävä tunnelma.

  4. Itseltäni ehkä meni postauksen pointti vähän ohi.. mikä Halusit tällä sanoa? En ymmärtänyt myöskään mitä tarkoitat sillä, ettet haluaisi olla äitinä kaoottisessa tilanteessa? En usko että juuri kukaan sitä haluaa, kaaos ja beibi kuulostaa huonolta kombolta iiks. Mietin myös miksi mielestäsi on ”virkistävää” nähdä että ydinperhe ei ole kaikille se tavoite, millä tavoin se virkistää sinua tai ketään? Luulen päinvastoin että se on kaikille lähtökohtainen tavoite mutta koska elämä on mitä on niin asiat menevät usein (useimmiten) eri tavoin mitä on (nuorempana) ajatellut ja se on tottakai jees. Mutta juurikin virkistävää se ei itsestäni ole, tai ehkä ymmärsin jotain väärin?

    1. Heippa Anna,

      Ehkä enemmänkin kirjoittaa siitä, että miten elämät eivät kaikilla aina mene samalla tavalla ja miten ihmiset tekevät niin erilaisia valintoja mitä lapsiin tulee. Itse en uskaltaisi saada lasta yksin tai huonoon parisuhteeseen. Mutta minusta on hienoa nähdä miten ympärillä on rohkeita ihmisiä, jotka tekevät valintoja aika erilailla. Ihanaa on myös nähdä että erilaisista valinnoista ei tuomita, vaan jokainen saa elää sellaista elämää kuin haluaa.

  5. Minusta on ihanaa että tästä puhutaan, kiitos.

    Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 9 vuotta, nyt meillä on vuoden ikäinen poika ja toinen lapsi syntyy loppu kesästä. Arkemme ei ole kaaottista, eikä elämämme juuri muuttunut lapsen syntymän jälkeen. Ja meille äärettömän tärkeää on toisemme sekä juuri meidän perheelle sopiva meno. Uskon että voi siis saada molemmat. Toki, kaikkea voi sattua ja tapahtua, meille kaikille.

    1. Moi Maija,

      My pleasure :)

      Niin, voi varmasti saada, pitää vain löytää se kultainen keskitie ja pystyä luopumaan tietyistä jutuista vauvan takia.

      Kaaottisuudesta puhun sen takia, että olisin vauvan kanssa yksin ja täällä on vain kolmen kuukauden äityisloma, joten uskon että meidän elämä muuttuisi ihan totaalisesti.

      Hyvä muistaa nimenomaan, että kaikille meille voi sattua ja tapahtua.

  6. Me ehdimme olla miehen kanssa yhdessä yli 10 vuotta ennen kuin aloimme harkita lapsia. Tosin aloimme seurustella nuorina, Saimme huomata, että lapsia ei niin vain tehdä, vaan niitä saadaan – jos saadaan. Ensimmäinen raskaus oli täynnä huolta ja murhetta, toinen sujui kuin oppikirjoissa.

    Lapset nostattavat minussa sellaisia rakkauden tunteita, joista ei aiemmin tiennytkään, Toki lasten myötä tulee ikuinen huoli heistä, Lapset herättävät myös negatiivisia tunteita, kun taistelee vauvavuoden väsymyksen kanssa, sitten uhmaiän kanssa ja nyt murrosiän kanssa, Vanhemmus totisesti tarjoaa mahdollisuuden tutustua moniin puoliin itsessä sekä hyvässä että pahassa ja mahdollisuuden henkiseen kasvuun, 😊

    Jollen olisi tiennyt jo etukäteen, että lapsirakkaasta miehestäni tulee loistava isä, en välttämättä olisi koskaan halunnut äidiksi. Parisuhde joutui lujille vauvavuosien väsymyksen kurimuksessa, mutta on sittemmin lujittunut entisestään. Kaikille kysyjille kerroin avoimesti aikanaan siitä, että en halua lapsia. Samaten kuin siitä, kuinka hankalaa oli tulla raskaaksi. Silloinkin, kun yritimme saada ensimmäistä lasta, hirvitti ja pelotti. Enkä olisi alkanut yrittää, jolleivat ulkoiset puitteet olisi olleet kunnossa.

    Yhtä kaikki, pointtini on se, ertä tie äitiyteen voi olla joillekin hyvin selvä ja simppeliä, jopa helppokin, mutta toisille se voi olla kivikkoisempaa. Toiset eivät halua lähteä sille tielle lainkaan, mikä on tietenkin fine. Onneksi nykyään näistä asiasta voi halutessaan ääneen, vaikka ne ovatkin kovin henkilökohtaisia,

    Nostan sinulle, Sohvi, hattua siitä, että tartuit tähän aiheeseen.

    1. Heippa Sara,

      ymmärrän ja tiedän. Ympärilläni on myös lapsettomuutta ja monia kipeitä vuosia ja hormonihoitoja. Niiden läheltä seuraaminen on rankkaa, mutta siinä tilanteessa oleminen on varmasti aivan kamalaa. Jos elämän päätoive on lapsi ja sellaista ei ole tulossa, pistää se vahvimmankin suhteen koetukselle.

      Minua jokseenkin pelottaa, että minusta tulisi vähän ylihuolehtiva äiti. Perusasioissa olisin rento ja minua ei haittaisi jos lapsella ei olisi silitety paidat, mutta se huoli on jotain sellaista mistä ei varmasti pääse eroon. Huolehdin jo nyt ihan liikaa toisten hyvinvoinnista niin mitä se on silloin jos meillä olisi oma lapsi?

      Uskon nimenomaan, että vauvavuosi joko lujittaa tai työntää erilleen. Se on rankin vuosi varmsti ihmisen elämässä. Olen ollut paljon vauvojen ja pikkulasten kanssa ja mitään yhtä rankkaa ja kuormittavaa en ole kokenut. Hattua nostan ihmisille, jotka kokevat sen useamman kerran!

      Jep, kukaan ei tiedä millaista se on etukäteen. Itselläni ei ole jokseenkin kovinkaan ruusuiset kuvat siitä. Se on todella raskas ja vaativaa aikaa, toki myös palkitsevaa kun pallero oppii joka päivä jotain uutta :)

      Nostan mielelläni tätä aihetta. Minusta erilaisista valinnoista on todella tärkeä puhua. Kaikki ei aina mene kaikilla samalla tavalla tai elämä muotoudu yhtä suoraviivaisesti. Pitää antaa tilaa kaikenlaisille valinnoille :)

  7. Ihan todella hyvä kirjoitus. ❤ Minusta on hienoa, että ihmiset uskaltavat kokeilla nykyään niin erilaisia vaihtoehtoja ollakseen onnellisia. Minulla on ystävät, jotka rakastavat toisiaan, mutta eivät yksinkertaisesti pysty asumaan saman katon alla.

  8. Tuo huolijuttu on kyllä totta. Mulla on vain yksi lapsi ja olen usein ollut huolissani vaikka mistä. Lapsi on kuitenkin aina ollut luonteeltaan järkevä ja harkitsevainen, että syytä huoleen ei kovin montaa kertaa ole oikeasti ollut. Olen siis joutunut opettelemaan ottamaan hiukan rennommin. Tunnustaudun myös ylihuolehtijaksi, mutta sitä en pidä huonona asiana. Maailma oli Suomessa meidän lapsuudessa turvallisempi ja muutenkin kasvatusarvoista suurimpana oli itsenäiseksi opettaminen mahdollisimman aikaisin. Minulle se kuitenkin aiheutti paljon turvattomuuden tunteita, joten itse äitinä ajattelen, että lapsen on hyvä tietää, että ei tarvitse itse vastata kaikesta ja vahemmat on aina tarvittaessa läsnä ja tukena. Nyt kun katson aikuistuvaa lasta niin ajattelen, että hän kyllä pärjää ja sekin on vain vahvuutta, että uskaltaa aina tukeutua meihin tarvittaessa.

    Äitiys on monimutkaista, mutta oma lapsi on eri tavalla aina tuttu, koska luonteenpiirteet on vanhemmilta, perheen tavat totutut ja siksi hoitaminen ei ole yhtä raskasta kuin vieraiden lasten kanssa.

    Kaikilla on erilaisia kokemuksia, ja kuten sanot näihin ei ole standardiratkaisuja tai takuuta mistään, mutta halusin nämä lisätä, koska ymmärrän sun huolenaiheet hyvin, mutta olen kokenut ne itse hiukan erilaisessa valossa.

  9. Meille on aina ollut pariskuntana selvää että haluamme lapsia. Niiden aika oli vain myöhemmin kuin tavallisesti, koska halusimme rakentaa rauhassa hyvän parisuhteen, rakastavan avioliiton ja kunnon kodin lapsille. Nyt meidän toive on täyttymässä kun meidän esikoinen tulee maailmaan loppusyksystä.
    Minusta on tärkeää, että jokainen luo itselleen ja kumppanilleen omannäköisen elämän ja rakentaa omannäköisen haaveensa, muiden tehtävä on hyväksyä se ja olla arvostelematta toisten valintoja ja lapsiasiassa valitettavasti niitä kortteja jotka on jaettu.

  10. Olen suuren perheen äiti. Minulle vauvavuosi ei ole ollut elämäni rankin kokemus. Jokaisen lapsen syntymä on ollut elämäni parhaimpia hetkiä. Arkea ja epämukavuutta pitää osata sietää niin kuin elämässä yleensä oli lapsia tai ei.

    Kun suhtautuu kaikkeen kiitollisuudesta käsin ja ymmärtää mitä kaikkea aineetonta on ympärilleen saanut ei voi olla muuta kuin onnellinen joka päivä. Vaikka onkin arkea ja työtä mutta tässäkin se asenne miten suhtautuu kaikkeen ratkaisee. Ja elämä yleensäkin pääasiassa on arkea ja työtä. Arki on parasta, siitä voi rakentaa toimivan ja onnellisen omien asenteiden ja olosuhteiden avulla.

    Tuskin kukaan koskaan on katunut sitä, että on saanut lapsen, mutta sitä on jos ei ole jäänyt tarpeeksi aikaa perheelle tai että olisi ollut ihanaa että olisi lapsia. Kulmakivi kaikkeen jaksamiseen perhe elämässä on että huolehtii ja hoivaa omaa jaksamistaan yhtä hyvin kuin lapsen hyvinvointia. Kun voin äitinä hyvin, nautin elämästäni ympärilläni enkä voisi kuvitella olevani onnellisempi kuin nyt.

    Elän unelmaani ja olen saanut paljon. Vaikka jonkun toisen silmin elämäni voisi näyttäytyä tylsänä ja tavallisena, täynnä työtä ja toisille uhrautumista mutta itse koen että olen onnekas. En ollut valmis äidiksi, eikä kukaan voi olla, mutta siihen saa rauhassa kasvaa ja löytää oman näköisen äitiyden. Koen, että olen täydempi, eheämpi ja onnellisempi äitiyden myötä. Se on antanut elämääni niin paljon enkä koe jääneeni mistään paitsi.

    Äitiys on niin luonnollinen asia. Siitä ei tarvi tehdä mitään tähtitiedettä ja pelätä sitä liikaa. Monet asiat menevät omalla painollaan kun niiden antaa mennä siten eikä mieti liikaa ja liian vaikeasti. Perheen perustamistakin mietitään ihan liikaa, olisinko itse ollut ikinä siihen valmis jos olisin miettinyt milloin olisi hyvä hetki ja kaikki niin optimaalisesti kuin olla voi. Onko elämä ikinä valmista johonkin? Parisuhde on lujittunut ja vahvistunut. Rakkaus ja anteeksianto on kantanut meitä jo vuosia.

    Miksi pelätä eroa jos saa yhteisiä lapsia. Sehän on todella yhdistävä tekijä. Kun molemmat saa toteuttaa vanhemmuuttaan omalla luontevalla tavallaan ja oman tilansa ottaa vastuuta niin kyllä asiat sujuu. Tarvitaan työteliäisyyttä, kärsivällisyyttä ja paljon rakkautta ja aina tuntuu että enemmän on saanut rakkautta mitä itse pystynyt rakastamaan. Tarvitaan uskallusta heittäytyä elämälle! Ja se on kannattanut!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*