Kuten aiemmin kirjoitin, olin koko kesälomani ystävieni kanssa. Ei tainnut mennä päivääkään, etten olisi viettänyt edes hetkeä ystävieni kanssa. Monella heillä on lapsia ja he asuvat poissa omasta kotimaasta. Monet parit asuvat kolmannessa maassa, joten ajatus kotimaasta on häilyvä, kun asuinmaa ei ole kotimaa kummallekaan vanhemmista. Toisin on lasten kohdalla. Heille maa, jossa asutaan, on joko synnyinmaa tai maa, johon on suurin side, sillä synnyinmaasta lähdettäessä lapset olivat hyvin pieniä.

Olen suhteellisen kiinnostunut siitä, että miten kolmannessa kulttuurissa kasvatetaan lapset niin, että vanhempien kotimaan kulttuuri ja arvot siirtyvät lapselle. Se ei ole aina kovinkaan helppoa ja näistä haasteista puhuin monta kertaa kesälomani aikana.

Esimerkkinä libanonilainen ystäväni, joka on asunut kauan aikaa Ranskassa ranskalaisen miehensä kanssa, mutta asuvat nyt Luxemburgissa kahden tyttären kanssa. He eivät halua laittaa tyttäriään Luxemburgissa yksityiskouluun, sillä he haluavat säilyttää ranskalaisen kasvatuksen, tavat sekä kulttuurin. Vaikka tytöt ovat normaalissa koulussa ja tarhassa, monikulttuurinen ympäristö tuo silti haasteensa ja ystäväni on huolestunut, että miten säilyttää itselle tärkeät arvot kasvatuksessa ja siirtää ne eteenpäin, jos ympärillä olevat lapset tulevat niin eri kulttuureista.

Tässä esimerkkinä, kun lapset näkevät miten toisten äidit eivät käy välttämättä töissä, vaan ovat kotona ja neljävuotias ihmettelee, että miksi kukaan käy töissä, jos voi vain käydä ostoksilla :D. Luxemburg on oma kuplansa ja monella tapaa ymmärrän ystäväni huolet ja kysymysmerkit, että miten pitää niin sanotusti normaalit arvot yhteisössä, joka eroaa niin paljon niistä omista lähtökohdista. Kun lapset oppivat Luxemburgin kiiltävän elämään, elämä Pariisissa voi tuntua hyvinkin erilaiselta, jos he muuttavat joskus takaisin.

Toinen ystävistäni on ruotsalainen ja hän on naimisissa tunisialaisen miehensä kanssa ja he asuvat New Yorkissa. Heidän pieni kuusivuotias poikansa on yksi hauskimmista tapauksista, jonka tiedän. Hän kovasti aina yrittää vakuutella isälleen, että minun pitäisi olla hänen äitipuolensa. Kaikilla muilla  on nanny ja stepmother, mutta hänellä on vain nanny :D.

Nyt kun hän on kuusivuotias, osaa hän ymmärtää jo eroja maiden välillä. Kesät he ovat viettäneet aina Ranskassa, mutta tänä kesänä hän kertoi, että miten Ranskassa on hauskempaa, kun ei ole ”stranger danger” missään ja hän saa juoksennella vapaasti rannalla ja kaduilla.

Hänen äitinsä on hyvin ruotsalainen monelta kantilta ja nyt he ovat tulossa siihen lopputulokseen, että äiti ja poika muuttavat Etelä-Ranksaan vuoden päästä, että poika pääsee kouluun ja ympäristöön, jossa ei tarvitse pelätä. Isä kävisi kerran kuukaudessa New Yorkista Ranskassa, mutta muu perhe asuisi taas Euroopassa. Äiti jättäisi työnsä, mutta poika saisi paremman koulutuksen, turvallisemman elämän ja monikielisen ympäristön.

Kolmas ystäväni on amerikkalainen, mutta eronnut venäläisestä vaimostaan. Tytär asuu kouluvuoden Venäjälle, mutta kesät Madridissa. Kesällä he olivat meidän luona isänsä kanssa ja tytär isoine silmineen kertoi miten EU on varastanut Venäjän rahat. Kaikki muutenkin tuntui olevan paljon paremmin Venäjällä ja EU-päättäjät ovat kuulemma valloittamassa Ukrainaa ja Venäjän pitää ottaa se kahdeksanvuotiaan mukaan takaisin. Isä on huolestunut, että mihin asti aivopesu on menossa ja hän haluaisi tyttärensä huoltajuuden, mutta kuten arvata saattaa, on se aika vaikeaa.

Kun kuuntelen näitä tarinoita, mietin, että miksi tällaisista tilanteista ei puhuta enemmän. Expat-elämää jollain tavalla ihannoidaan, mutta usein unohdetaan, että se vaatii usein paljon kompromisseja. Toinen joutuu usein jättämään työnsä ja joissain tapauksissa perhe asuu kahdessa maassa, jotta esimerkiksi lapset saavat turvallisemman ympäristön.

On vaikea miettiä, että miten asiat menisivät omalla kohdalla. Koen, että Hollanti on hyvä maa ja perusarvot ovat aika samanlaiset mitä Suomessa. Koulut käydään ja töitä tehdään.

Käyttäytymissääntöjä tosin kaipaan Ranskasta. Kun leikimme ravintolaa ystäväni tyttärien kanssa ja kun kolmevuotias hyvin tomerasti näpäytti, että ruokaa ei tarjoilla ennen kuin servetti on aseteltu suojaamaan mekkoa, ymmärsin, että miksi ystäväni on huolissaan, että kaikki eivät käyttäydy tarhassa Luxemburgissa niin kuin Ranskassa. Nämä pikkuneidit ovat kyllä ihan omaa luokkaansa ja en todellakaan ymmärrä miten ystäväni on kasvattanut heidät käyttäytymään niin kauniisti.

Toivottavasti tekstini avasi myös toisen puolen expat-elämän haasteista, joista harvoin puhutaan. On rikkaus asua monissa eri kulttuureissa ja maissa, mutta se vaatii välillä myös paljon. Elämäntyyli ei sovi kaikille, mutta onneksi joillekin.