Kun torstaina istuimme kiitospäivän illallisella, taisimme herkistyä kumpikin, että miten kiitollinen siitä saakaan olla tästä hetkestä. Monen vuoden odotus loppui ja viisumi-asiat menivät miehelläni läpi. Kun tätä sekamelskaa on seurannut vierestä, on sitä onnellinen, että itsellä on käsissä Suomen passi.
Viimeiset pari vuotta ovat menneet odottaen ja kai sitä voi ihan myöntää, että hermoni ovat välillä olleet aika kireällä. Pari kertaa olen tainnut myös sanoa, että jos ei homma ala nyt etenemään, että pääsen Pariisista pois, niin lähden takaisin Suomeen. Kuluneen viikon aikana olen saanut kiitoksia odottelusta sekä anteeksipyyntöjä, että olen joutunut asumaan Ranskassa niin kauan minusta johtumattomien syiden takia.
Tunnelma on tällä hetkellä vähän kuin Töölössä. Talo ei tärise, ulkona ei kuulu autojen ääntä, korkeintaan veneiden torvien, kun ne ajelevat kanaaleissa kodin ympärillä. Olen onnellinen, että kahden vuoden odotuksen jälkeen minulla on koti, keittiö, kiva asuinympäristö, pystyn nukkumaan sekä minulla on puhdas ilma, jota hengittää. Monta kertaa yritin tsempata Pariisissa, mutta aina tuli seinä vastaan. Vaikka sitä kotia olisi kuinka updatettu, ei sitä ilmaa puhdisteta eikä ympäristöä muuteta.
Hollannissa meidän asuinympäristö on mitä sympaattisin, tuntuu kuin olisi New Yorkin Sohossa (tosin täältä ne ideat sinne taidettiin aikoinaan viedä). Hollantilainen ystäväni sanoinkin minulle, että vaikka ympäristö näyttää kylältä, pitää minun muistaa, että kyse on suurkaupungista.
Tiedän, että teitä expat-ihmisiä on siellä muitakin ja tiedän, että moni teistä asuu kaltaisessani välitilassa ilman omaa halua. Toisille se toki sopii ja olisin toivonut, että itsekin olisin osannut ottaa rennosti ja pystynyt asumaan Etelä-Ranskassa ilman suurempia suruja. Mutta en vain pystynyt, en vaikka kuinka yritin.
En ole halunnut näistä asioista oikein blogissa aiemmin puhua, kun olen halunnut pitää fiiliksen pirteän positiivisena, mutta nyt kun on uuden aika, on helpompi katsoa taakse ja olla kiitollinen tuosta ajasta, vaikka se ajoittain todella vaikeaa olikin. Tuntuu, että vihdoinkin pystyn hengittämään taas ja olemaan miettimättä niin paljon tulevaisuutta. Se minun tulevaisuuteni kun on aina ollut Amsterdam <3
2 Comments
Postauksesi kosketti ja syvältä. Been there done that.
Asuin reilu 3 vuotta paikassa, minne en sopeutunut kaikista yrityksistä huolimatta. Kun aloin pelätä oman ja mieheni turvallisuuden lisäksi myös vauvan turvallisuudesta, kaikki se vuosien patouma purkautui ja huusin miehelleni: “En pysty tähän enää. Haluan täältä pois!!!!” Kunnon mealt down. Lopulta romahdin makaamaan sängylle ja ainoa ajatus oli, että pois pois pois. Tuolloin maan rikollisuus oli kääntynyt nousuun ja jatkuvasti uutisissa kerrottiin ryöstöistä ja tapoista. Kuppini kääntyi peruuttamattomasti nurin, kun nuorta odottavaa äitiä ammuttiin suoraan vatsaan pankissa (virkailija soitti aseistetut ryöstäjät paikalle).
Tästä on jo vuosia ja edelleen olen kiitollinen, että sittemmin olemme saanut elää turvallisessa maassa. Edelleen tuntuu ylellisyydeltä, että voin liikkua lasten kanssa ympäriinsä ilman jatkuvaa huolta ja jopa pelkoa. Kun on kokenut toisenlaisen todellisuuden, ylellisyyttä ei ole enää materia, vaan tunne siitä, että on turvassa ja voi elää rauhassa.
Edelleen aihe saa kyyneleet silmiin. Traumoja.
Onneksi sinäkin pääsit pois paikasta, missä jouduit olemaan niin paljon varpaillasi. Mieleen on jäänyt, kuinka kerroit varovasi metrojakin terroristi-iskujen pelossa. Pari vuotta sitten tapahtunut isku oli kammottava.
Paljon iloa ja onnea uuteen kotiin ja arkeen!
Heippa,
niin, olen tässä huomannut, että meitä on yllättävän paljon <3
Voi miten hurjalta kuulostaa sinun kokemuksesi :(
Minulla on ollut noita melt downeja myös tässä kuluneina vuosina. Sen Pariisin kahden vuoden takaisen iskun jälkeen varsinkaan en voinut kaupungissa enää olla. Se kun juoksin ravintolasta kotiin ja en siinä ihmisväessä tiennyt että minne edes kannattaa juosta jätti arvet. Toivoin monta kertaa, että olisimme sinä iltana jääneet kotiin, että en olisi joutunut kokemaan sitä. Nyt pakostakin pelkään joulumarkkinoita, isoja tapahtumia, konsertteja ja joka kerta kun menen lentokentälle, yritän pakonomaisesti mennä turvatarkastuksesta nopeasti läpi, että olen ns. turvallisella alueella.
Niin juuri, mikään ei tunnu yhtä hyvältä kuin turvallinen ympäristö ja minulle myös puhdas ilma. On jotenkin niin mieletöntä kun suussa ei ole savunkitkaa enää. Moni joka ei ole Pariisissa asunut, ei välttämättä oikein voi ymmärtää tätä mistä puhun. Suomalainen tuttavani joka asuu myös Pariisissa, kantaa aina mukanaan WC-istuimen kertakäyttösuojaimia, sillä julkiset WC:t ovat niin likaisia. Raskassa yleinen hygiena-taso oli ihan eri tasolla mitä Suomessa, ja sen takia moni Aasialainen ja miksi ei myös Eurooppalainen kokee Pariisin Syndrooman.
Olen todella onnellinen, että pääsit pois iloisempaan ja turvallisempaan paikkaan. Toki joka paikassa on aina ne hyvät asiat ja minullakin on Pariisista niin ihania muistoja, mutta se ei vain arkena ollut minun paikkani. Ollaan onnellisia, että päästiin pois omanlaisiin paikkoihin <3
Halaus :*