Katsetta jota en unohda

Toissa sunnuntaina, kun olin tulossa Pariisista junalla takaisin Luxembourgiin, tapahtui jotain sellaista mitä en ole saanut mielestäni. Olin tapani mukaan jo puoli tuntia ennen junan lähtemistä asemalla ja menin nostamaan automaatista rahaa. Yhtäkkiä viereeni tupsahti nuorehko mies surullisine silmineen, kalpeine ja lahoine kasvoineen pyytämään rahaa. Ja mitä minä teen? Suomalaisittain käännyin vain pois.

Avec Sofié blog l Walking around Paris

Myöhemmin kun katsoin miestä tarkemmin, ymmärsin, että hänellä oli pahat vieroitusoireet ja hän tarvitsi rahaa johonkin muuhun kuin ruokaan. En ollut aiemmin nähnyt niin epätoivoisessa tilassa olevaa ihmistä. Menin näkemästäni aika surulliseksi, kun seurailin hänen toimiaan puolen tunnin ajan rautatieasemalla.

Tämän puolen tunnin aikana, kun mies poikkoili rautatieasemalla ihmisen luota toiselle, tapahtui myös jotain sellaista mihin en ole aiemmin törmännyt. Ihmiset eivät antaneet hänelle rahaa, vaan ostivat ruokakojuista hänelle leipää ja juotavaa. Tämän puolen tunnin aikana mies sai ainakin kolme täytettyä patonkia, sipsipussin ja vettä. Ruoka ei tietenkään ollut se mitä hän oli vailla, mutta minusta oli hienoa nähdä miten ystävällisiä ja empaattisia ranskalaiset tällaisessa tilanteessa olivat. Narkomaani oli myös ihminen heidän silmissään.

Avec Sofié blog l August in Paris is the best month

On itseasiassa yllättävää, että en ole nähnyt ongelmakäyttäjiä juuri ollenkaan Pariisissa. Toisaalta taas, suurkaupungin kortteleihin on helppo kadota. Vaikka ongelmakäyttö ei näy kaduilla, totta kai sitä Pariisissa on siinä samassa mitä missä tahansa muualla. Älkää ymmärtäkö väärin, itse olen täysin huumeita vastaan ja tällä kirjoituksella haluan ehkä tuoda sitä inhimillisempää puolta ongelmakäyttäjistä, jonka ainakin itse olin unohtanut.

Seuraan erilaisia valokuvasivustoja, mutta yksi mielenkiintoisimmista on Faces of Addiction. Valokuvaaja on seurannut ongelmakäyttäjien elämää New Yorkin köyhimmällä alueella ja on dokumentoinut heitä vuodesta toiseen. Nämä kuvat ja tarinat ovat todella surullista katseltavaa ja luettavaa, mutta joskus on hyvä katsoa jotain muutakin kuin sisustusinspiraatiota Pinterestistä.

En ole saanut sitä nuorta miestä ja hänen katsettaan mielestäni. Vaikka huumeista ja niiden käyttäjistä ei kovin kauniisti yleensä puhuta, mutta näin jälkeenpäin toivoisin, että olisin ostanut hänelle sämpylän tai edes yrittänyt olla ystävällisempi. Olen miettinyt monta kertaa, että mitä pitää elämässä tapahtua, että se johtaa addiktioon ja elämän hukkaamiseen noin nuorella iällä. Jos näen hänet ensi sunnuntaina, niin en käännä katsettani pois. Ensi kerralla muistan olla ihmiselle ihminen.

You may also like

26 Comments

  1. Hei, ikävää, että käännyit itse pois, vaikka se valitettavan usein onkin ensireaktio. Asun Pariisissa ja näen päivittäin, kun täällä ostetaan kaduilla majaileville ruokaa tai lahjoitetaan vaatteita. Käydessäni itse ruokakaupassa olen ottanut tavaksi ostaa sen ylimääräisen patongin, vesipullon tms. ja jättänyt kotimatkan varrella kadulla asuvalle. Itselle pieni teko voi olla toiselle suuri. Aurinkoista loppuviikkoa!

    1. Heippa, niin on. Menin ehkä pienoiseen paniikkiin kun olin pankkiautomaatilla. Vien itsekin vaatteita ja ruokaa kadulla asuville, mutta en kertaakaan ole tainnut auttaa narkomaania. Tai ainakaan en ole sitä ymmärtänyt. Romaneja en myöskään mielellään auta, sillä koen että se toiminta on niin järjestäytynyttä ja haluan avun menevän mieluummin niille ketkä sitä eniten tarvitsevat. Aurinkoa.

  2. Mahtavaa että kirjoitit tästä aiheesta ja olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä että ruoka perusoikeutena kuuluu kaikille. Täällä Lontoossa ongelmakäyttäjiä näkee päivittäin ja olen myös huomannut että heille tuodaan ruokaa usein. Kerran jopa näin jonkun tuovan laatikollisia pizzaa kodittomien joukolle.

    Kaikkein sydäntä särkevintä on kun näillä kadulla istuvilla on koira seurana. Annoin kerran yhdelle miehelle ruokaa ja mies sanoi iloisena koiralleen “look what we got, isn’t this great!” se jäi mieleen todella pitkäksi aikaa eikä enää tulisi mieleenkään antaa kolikoita vaan pikemminkin huolehtia nälästä ja janosta jotka ovat asioita joista kenenkään ei tarvitsisi joutua kärsimään.

    1. Niin, ruoka on perusoikeus siinä missä olla myös ihminen vaikka olisikin addiktio. Ranska on ensimmäinen maa kai Euroopassa joka on luonut lain, että ylijäämäruokia ei saa heittää roskiin, vaan ne pitää antaa eteenpäin. Sunnuntaisin Pret a Manger-ketju jakaa ylijäämäruokiaan meidän lähistöllä kodittomille :)

      Niin on ja usein myös se koira on on vain rahansaantikeino. Olen tullut näiden kerjäläisten kanssa vähän kylmäksi kun näen miten niitä tuodaan autolasteittain aamuisin Louvren kulmille kerjäämään ja illalla haetaan pois. Eniten surettaa teinitytöt, jotka ovat raskaana. Mietin usein, että onko lapsi tehty rakkaudesta, vaiko ihan vain sen takia että he saisivat enemmän rahaa :(

      1. Luulen, että lapsi on tulos tietämättömyydestä tai ehkäisyn puutteesta. Valitettavasti tuskin rakkaudesta, vaikka sitä ehkä saakin synnyttyään. Toivottavasti ei vain rahan vuoksi, mutta sitäkin näkee. On kamalaa, miten pieniä lapsia huumataan ja heidän “avulla” kerjätään rahaa, joka menee sitten järjestäytyneelle rikollisuudelle. Siksi ruoan antaminen on järkevää! Hyvä muistutus asiasta.

        1. Niin. Toivon vain että näitä nuoria tyttöjä ei raiskata tämän takia. Pakostakin tätä mietin, sillä asumme Pariisissa niin turistisella alueella, joten näen raskaana olevia nuoria tyttöjä kerjäämässä päivittäin.

          Minun sydämeni ei kestä vain katsoa kun huumattuja lapsia näkee niin paljon. Harvemmin näen kovinkaan montaa hereillä olevaa romanilasta kadunkulmissa. Ne nukkuvat aina eli ovat huumattuja. Tuntuu ihan hirveältä. Onneksi nyt tulee talvi, niin he siirtyvät etelämmäksi kylmän tieltä.

  3. Me toimimme usein juuri näin. Käymme kaupasta hakemassa ruokaa ja juomista yksittäisille kadulla asuville perheille; välillä taas käymme hakemassa tarpeita jaettavaksi useammallekin. Leipää, keksejä, tuoremehua, vettä, puhdistusliinoja… Ihan perusjuttuja.

    Muistan miten minua jännitti ensimmäisillä kerroilla perheiden kohtaaminen ja heidän reaktionsa tuomisiimme, mutta aivan turhaan. Ihmiset ovat vilpittömän kiitollisia joka kerta.

    Ja totta, huumeita meidän ei pidä hyväksyä, mutta käyttäjät meidän tulee kohdata ihmisinä. Huumeriippuvuus on sairaus, joka ei katso koulutusta, sosiaaliluokkaa tai ikää. Siksi tämän postauksen aiheet ovat todella tärkeitä.

    1. Hei sinä :)

      Niin. Olet usein kertonutkin, että teette näin. Yllättäen puhdistusliinoja ;)

      Olemme monta kertaa vieneet vaatteita kodittomille, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun näin ihmisten auttavan selkeästi narkomaani. Kodittomille olen nähnyt annettavan ruokaa ja vaatteita, mutta niin kuin sanoin, ongelmakäyttäjiä näkee harvoin.

      Olen samaa mieltä, että huumeriippuvuus on sairaus. Jos on jokin mitä pitää hoitaa, on se sairaus. Harvemmin vain tulee nähtyä se inhimillinen puoli näinkin synkästä asiasta.

      1. Itse asiassa olemme mieheni kanssa olleet aikaisemmin kertomatta tästä muille, sillä näin pienistä teoista puhuminen on tuntunut jotenkin tekopyhältä. Mutta nyt tulin siihen tulokseen, että jos saan ihmiset inspiroitumaan uuden mekon ostamisesta, vähintä mitä voin tehdä, on kertoa myös miten tällaiset pienetkin teot voivat olla tärkeitä ja että erilaisia auttamismahdollisuuksia löytyy jokaiselle.

        Todella rohkeaa nostaa näitä asioita blogiin ja uskon, että postauksesi ansioista moni ihminen katsahtaa ensi kerralla koditonta uudella tavalla.

        1. Pitää paikkansa, postaus sai minut miettimään aihetta.

          Voi miten se tuntuukin eri asioilta puhua kodittomista ja päihtyneistä. Päihtyneet tavalla tai toisella pelottavat ainakin minua :( Meidän kerrostalon takapihalla käy säännöllisin väliajoin joku narkomaani poika tonkimassa roskiksia. Ja sotku on aina ihan kamala, vaikka ymmärrän kyllä syyn tonkia roskia. Olenkin laittanut aina käyttötavaroita muutamaksi päiväksi siihen roskisten viereen, jos joku niitä tarvitseva vaikka ottaisi ne siitä.

          Onkohan täällä kenelläkään kokemuksia Suomesta, näkyykö kodittomia? Auttaako joku, miten?

  4. Tuo on minulla aina ensimmäinen ajatus kerjäävän ihmisen osuessa kohdalle – olisipa antaa jotain ruokaa. Tai sitten on tämä eräs kotini lähistöillä pyörivä koditon, jolle olen jo useamman vuoden ajan päättänyt antaa uudet hanskat. Siellä ne lojuvat kotona eivätkä koskaan ole mukana kun törmätään kadulla. Pahus! :)

    1. Heippa Erica, voi miten huomaavaista. Kylmyys on jotain sellaista mitä en voi kestää, niin kokea kuin katsella. Kun olin Chicagossa muutama vuosi sitten ja ihminen pyysi apua koska oli kylmissään, niin minulle tuli ihan kauhea olo :(

      Toivottavasti törmäät häneen pian :)

  5. En tiedä miksi, mutta herkistyin. Itse olisin käyttäytynyt aivan samalla tavalla kuin sinä, miksi? Luultavasti pelosta.
    Tässä meidän kulmilla, ihan tavallisessa suomalaisessa taajamassa liikkuu resuinen “pullomies”, joka useasti istuu tuossa bussipysäkillä samaan aikaan joka ilta. Muutaman sanan olen hänen kanssaan vaihtanut, koska hän selvästi kovasti tykkää koirista ja meidän pikkukoira aluksi hänelle “pöhisi”, mutta nyt heistä on tullut kaverit ja annan pikkukoiran käydä häntä moikkaamassa. Taidan joku kerta tehdä vähän voileipiä mukaan ja tarjota ne hänelle, koirakaveruuden lisäksi. Kiitos tästä(kin) kirjoituksesta <3

    1. Heippa,

      niin. Jälkeenpäin tuli huono olo, mutta kun hän tuli siihen viereeni automaatille niin pelästyin ihan kamalasti. Ensireaktioni oli vain kääntyä ja kävellä pois, sillä pelkäsin, että hänellä on piikki tai joku muu kädessä. Ei sitten ollut.

      Pullomiehiä en niinkään pelkää, mutta valitettavasti huumeidenkäyttäjät kun voivat olla vähän arvaamattomia. “Pullomiehesi” varmasti arvostaisi voileipiä enemmän kun mitään muuta :)

  6. Hävettää myöntää mutta niin olisin varmasti itsekin tehnyt. Ja tunnen piston sydämessäni täällä asti. Seuraavalla kerralla kun lähden reissuun (suomessa näitä ei vaan näe) niin pitää katsoa asioita hieman eri perspektiivillä.

    Tänään oli itseasiassa varmaankin iltalehdessä/iltasanomissa juttua kuinka suomi on yksi maailman epäempaattisimmista maista. Mitenköhän on muissa pohjoismaissa kun hyvinvointi on monesti enemmän sääntö kuin poikkeus?

    1. Niin, Suomessa ei näe kaikkialla, mutta kun asuin Töölössä, sijaitsi Mannerheimintiellä yksityinen klinikka joka tarjosi subutexia ongelmakäyttäjille. Katsoin meininkiä vuoden, mutta en uskaltanut tehdä ilmoitusta kun pelkäsin. Myöhemmin luin Hesarista jutun, että tämä klinikka oli suljettu väärinkäyttöjen takia. Vuoden verran katselin joka päivä kun tulin töistä miten narkkarit jonottivat lääkettä melkein kotiovellani.

      Minun täytyy todeta, että en pidä artikkelia yhtään yllättävänä. Me ollaan aika minä minä minä -keskeisiä ja epäempaattisia ihan pienimmissäkin asioissa. Se varmaan tulee ihan historiastakin, sillä meidän on aina pitänyt pärjätä ja meidän kulttuuri ei muutenkaan ole kovinkaan kollektiivinen.

      En tiedä miten muissa pohjoismaissa, kun ollaan muutenkin aika kaukana muista. Ehkä siellä olla hivenen empaattisempia tällaisissa tilanteissa kun muutenkin ilmapiiri on ehkä hivenen liberaalimpi.

  7. Ei päihderiippuvuus ole sairaus, toiset vain ovat heikompia vastoinkäymisille kuin toiset tai sitten kokeilunhaluisia miettimättä, että se kokeilu voi johtaa riippuvuuteen.

    Mitä pitää elämässä tapahtua? Esim. Avioero, työttömyys, yksinäisyys, sairaus, jolloin ei enää jaksa välittää mistään ja elämä on yhdentekevää. Kun on itsellä kaikki paremmin kuin hyvin, elämän vastoinkäymiset tuntuvat kovin kaukaisilta ja joltain, mikä ei itseä koskaan tule kohtaamaan, koska itse on niin kaikkivoipainen, että uskoo, että omalla toiminnallaan pystyy vastoinkäymiset pitämään loitolla. Niin ei kuitenkaan ole, keneltä tahansa voi mennä elämä alta. Usein yksi vastoinkäyminen aloittaa laskukierteen, jota voi olla vaikea pysäyttää. Joidenkin mielenterveys ja kyky kestää vastoinkäymisiä myös horjuu helpommin.

    1. Olen ehkä kanssasi hieman eri kannalla. Minusta asia mitä pitää hoitaa on sairaus. Toisaalta, taustalla voi olla toinen sairaus (masennus), joka laukaisee riippuvuuden.

      Se on totta, että jokainen kokee erilaiset tilanteet raskaammin kuin toiset, mutta on sääli jos se johtaa addiktioon.

      Minua taas on opetettu, että on parempi kokoea myös vastoinkäymisiä ja kasvaa niistä. Jos en olisi kokenut esimerkiksi vanhempien kauheaa avioeroa pienenä, voisin nyt olla aika erilainen. Vaikka se miten ikävä olikin, puski se minua ihan äärettömän paljon eteenpäin. Äitini oli kotiäiti ja avioeron jälkeen ymmärsin, että minusta ei ikinä tule sellaista joka on toisesta niin riippuvainen taloudellisesti. Ikävästä erosta oli myös minulle paljon hyötyä :)

      1. Tottakai on sääli, jos jää riippuvaiseksi päihteistä ja tottakai apua ja hoitoa olisi saatava ja tarjottava.

        On hienoa, jos vastoinkäymiset kasvattavat ja niistä oppii. Kaikilla ei kuitenkaan ole ollut onnea saada osakseen minkäänlaista oppia kotoa elämän suhteen. Ei ehkä myös ole minkäänlaisia tukiverkkoja, ei perhettä, sukulaisia tai ystäviä. Jos siinä tilanteessa tutustuu huumeisiin, se voi olla menoa se. Pitää olla todella vahva luonne, että siitä itsensä uudelleen kampeaa paremmille vesille. Pointtini siis oli, että kaikista ei ole siihen, koska toiset murtuvat helpommin. Ei se, että itse on pystynyt oppimaan elämän opetuksista tarkoita, että se pitäisi kaikille olla mahdollista kunhan ottaa oikean asenteen, koska ihmiset ovat erilaisia. Ei kai kukaan huumeisiin sorrukaan, jos on ns. vahva ihminen? Ja vahvastakin voi tulla heikko, jos elämä oikein heittelee ja eikä millään ole merkitystä. Sääli, tottakai mutta inhimillistä.

        1. Kun näin miehen toissa viikonloppuna, aloin miettimään mikä on hoitoonpääsemisen mahdollisuus Suomessa/Ranskassa? Vai annetaanko lääkkeet kouraan vain samalla tavalla mitä masentuneille.

          Niin, on se noinkin vaikka se miten pahalta tuntuu edes ajatella. En tiedä katsoitko linkkiäni “Faces of Addiction” -sivustolle? Niitä tarinoita kun lukee, niin tuntee jollain lailla että on elänyt Suomen lintukodossa turvassa.

          Niin, ihmisiä me vain olemme ja valitettavasti joskus ne valoisatkin tiet voivat muuttua aika pimeiksi. Yhdysvalloissa monille esmerkiksi määrätään kovia kipulääkkeitä joihin jää koukkuun ja huumeet tulevat siinä kohtaa mukaan. Poikaystäväni sukulaiselle kävi näin ja vaikka apua on tarjottu, ei hän ole sitä ottanut vastaan. Tämän asian takia, on nämä asiat mielessä tällä hetkellä.

    2. En tiedä millä lääketieteen koulutuksella tämä “Empaattinen” tulee tänne kuuluttamaan, että päihderiippuvuus ei ole sairaus. Perehtyisit asiaan ennen kuin tulet tänne laukomaan. Ja että ihminen olisi jotenkin Heikko, jos sortuu ja Vahvoille ei näin käy. Melko egoistista puhetta. Selvästikään et ketään tällaista ihmistä tunne, kun voit sanoa ja luulla noin. Sulla on elämässä vielä paljon opittavaa, toivottavasti opitkin jonain päivänä. Asiat ei ole noin mustavalkoisia. En tiedä kuka tää Empaattinen luulee olevansa, mutta nimimerkkiä miettisin vielä toisen kerran. Todella ajattelematonta laukoa tuollaisia totuuksia täällä, ja epäkunnioittavaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka tuosta Sairaudesta oikeasti kärsii ja se seuraa heidän mukana koko elämän. Vahvoja ovat ne, jotka siitä huolimatta jaksavat jatkaa ja yrittää.

  8. Mä kyllä nyt kiitän sua rohkeudesta. Eli siitä että tunnustit täällä julkisesti että et auttanut, tuohan on ihan inhimillistä miten toimit. Nykyään tuntuu olevan muodissa nostaa itseään jalustalle kertoen minkälainen hyväntekijä on milloinkin ollut. Ja sehän on hienoa että autetaan, en sitä tarkoita. Mutta kyllä tämä sun kirjoitus antoi ainakin mulle paljon enemmän ajattelemisen aihetta, ja myös nämä kommentit täällä. Todella, mäkin olen aina ajatellut että miten voisi auttaa kun rahaa en haluaisi antaa. Miksi ei voisi antaa ruokaa? Kiitos tästä postauksesta ja ajatuksista.

    1. Heippa Tiina, ja voi kiitos :)

      Uskon tosin, että kuka tahansa olisi siinä tilanteessa toiminut samoin mitä minä. Se vain oli sellainen reflexi, että nyt ei kannata jäädä tähän. En pelkää humalaisia tai kodittomia, mutta narkkareita kylläkin.

      Itse kun voi auttaa niin pienesti. Ymmärrän, että rahaa ei halua antaa, sillä pahimmillaan se menee huumeisiin tai rikollisliigoille, jotka ikävästi pyörittävät esimerkiksi romanirinkejä. Anteeksi, mutta olen lopen kyllästynyt näihin romaneihin kun näen miten he tuovat varastettuja matkalaukkuja alakerran pesulaan ja pesevät varastetut vaatteet itsepalvelupesulassa jossa käyn kuivaamassa omat lakanani.

      Ruoka ja vaatteet ovat tarpeellisia. Ja varsinkin nyt kun talvi on tulossa, muutaman sormikasparien ostaminen ja lahjoittaminen ei ole iso juttu minulle, mutta jollekin toiselle on.

  9. Tosi hyvä ja pysäyttävä kirjoitus. Itseäni monesti jopa ärsyttää suunnaton suurkaupunkien hehkutus, totuus on myös, että niissä on pimeä ja lohduton alamaailma, paljon köyhiä ja poljettuja ihmisiä. Yhdysvalloissa asuessani näin paljon kodittomia, käyttäjiä ja kerjäläisiä, enkä ole voinut koskaan katsoa enää suurkaupunkeja ruusunpunaisten silmälasien läpi, ikävä kyllä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*