Annastiina Heikkilä kirjoitti hetki sitten kolumnin: ”Kun suomalainen vaatii sohvan, ranskalaiselle riittää jakkara – pariisilainen ei mukavuudesta perusta”, jossa ainakin minun mielestäni kiteytyy kaikki se mitä Pariisissa asuminen on minulle opettanut. Et voi saada täällä suomalaista elämää, vaikka kuinka yrittäisit. Moni joka ei ole koskaan ulkomailla elänyt ns. perusarkeaan, ei välttämättä ymmärrä miten sitä samaa arkeaan ei voi siirtää toiseen maahan.
Suomessa lähes jokaisella on esimerkiksi auto, mutta Pariisissa tai Amsterdamissa ei autolla käytännössä tee mitään, se itseasiassa tuo enemmän päänvaivaa, kun helpotusta. Tämä on esimerkiksi sellainen asia mitä joudun selittämään monesti, että miksi meillä ei ole autoa. Parkkipaikkoja kun ei ole ja kaupunkien infrastruktuuri on sillä tavalla rakennettu, että paikasta toiseen pääsee metrojen, bussien, Überien tai sähköautojen kanssa helposti paikasta toiseen. Hyvä esimerkki tästä on, kun siirsin Fifini Luxemburgista Pariisin viikoksi, maksoin parkkihallipaikasta 70 euroa päivältä. En voinut Fifiäni minnekään muualle parkkeerata parkkipaikkojen puutteen takia enkä myöskään halunnut, että Fifiäni kolhittaisiin paikallisen parkkeeraustekniikan takia.
Kun muutin Pariisin, sanoi ranskalainen (mutta myös muualla asunut) työkaverini minulle, että minun pitää opetella vaatimaan asioita kovaan ääneen, sillä kukaan ei vapaaehtoisesti auta minua missään. En aluksi oikein ymmärtänyt mitä hän tuolla tarkoitti, mutta ehkäpä se siinä vuoden sisällä kävi selväksi, että asioita ei hoideta mukavuudella, joustavuudella tai maalaisjärjellä, vaan auktoriteetti ja hierarkiaportaat tulivat aika nopeasti vastaan missä tahansa tilanteessa. Työkaverini sanoi minulle, että opettele kommunikoimaan niin, että ymmärrät että missä esimerkiksi postivirkailijan hierarkia menee ja heität pallon takaisin. Täten olenkin kysynyt aina siitä lähtien, ”miten sinä voit auttaa minua, että asia saadaan hoidetuksi.” Kuulostaa suomalaisittain älyttömältä, mutta edes postipakettia et aina välttämättä saa ilman vääntöä, vaikka sinulla olisi lähetyksen numero. Kaikkeen kun on aina ratkaisu, riippuu kulttuurista, että miten sinne maaliin päästään.
Kun katson suomalaisin ja puolittaisin amerikkalaisin silmin Ranskaa, huomaan suuren eron. Yhdysvalloissa ja Suomessa halutaan kehittyä koko ajan kaikessa. Sen huomaa jo jenkkifirmoissa, kun organisaatio laitetaan usein uusiksi melkeinpä vuosittain. Ranskassa taas olen monesti huomannut, että täällä ei haluta monenkaan asian muuttuvan vaan moni asia tehdään niin kuin on aina tehty. Heikkilä puhuu artikkelissaan mukavuudesta Suomen ja Ranskan välillä ja kai tässä kohtaa ranskalainen mukavuus tulee esiin. Mukavuus täällä ei näy isoissa asunnoissa tai pihoissa, mutta muuttumattomissa tavoissa. Kai herra Macron yrittää hieman murtaa monia eri rakenteita ja muuttaa Ranskaa, mutta saa nähdä miten hän onnistuu. Toivon sydämestäni, että hän niin tekee.
Heikkilä nosti artikkelissaan myös esiin sen, miten suomalainen rakastaa niin sanotusti tylsää arkea ja rakentaa onnensa kodin ja työn välille, kun taas ranskalainen hakee sitä mielihyvää nimenomaan kauneudesta ja nautinnosta. Oli se nautinto millaista tahansa, siihen suhtaudutaan suurella intohimolla. Tämä on itseasiassa sellaista mistä olen ranskalaisille kiitollinen, että olen oppinut nauttimaan pienistäkin hetkistä. Aina ei tarvitse olla jonkun syntymäpäivä, että sen samppanjan voi avata, vaan kun esimerkiksi pakkailimme ja kävimme läpi tavaroitamme, mieheni sanoi, että tässä kohtaa ranskalainen avaisi samppanjan. Suomalainen ei ehkä niin muuttolaatikoiden keskellä tekisi, mutta ranskalainen kylläkin. Näköjään myös amerikkalainen.
Monesti ranskalaisia parjataan aika monesta asiasta, mutta on ainakin yksi asia mikä saa minut tuntemaan täällä kotoisammaksi kuin Suomessa, ja se on yleinen ystävällisyys ja small talk. Ranskalaisten käytöstavat ovat ehkä suomalaisittain aikamoista politikointia, mutta ainakin näin omista lähtökohdistani katsottuna, olen oppinut paljon hyvää. Tämä piirre ranskalaisissa on jotain sellaista, jonka toivoisin myös säilyvän omassa käytöksessäni sekä siirtävän myös eteenpäin. Enää en sano, että ”sori mulla on kauhea kiire” kenellekään. Olen oppinut, että kaikilla on loppujen lopuksi kiire, toiset vain pysähtyvät ja löytävät sen ajan puhua. Sen ajan löytäminen on osa ranskalaisia käytöstapoja.
Moneen asiaan tottuu, kun asuu eri kulttuureissa ja näkee eri tapoja toimia. Ei ole oikeaa tai väärää, on vain erilaisia toimintatapoja. Se on äärettömän silmiä avaavaa, kun joutuu uusien tapojen keskelle. Joka päivä on kuin pieni ihmeellinen oppimatka, kun asut poissa kotimaasta. Mukavuusalueelta joudut pois jo ihan kielellisten erojen takia. Heikkilä on ilmeisesti oppinut lukemaan kirjaa seisaaltaan metrossa, itse en ihan niihin epämukavuusasteille päässyt. Olen kävelevää tyyppiä ja minä mieluummin kävelen epämukavasti sateessa, kuin seison ahdetussa metrossa.
