Au revoir sanoo ranskalaistyttö mennessään päiväunille

En tiedä mistä johtuu, mutta minulla on välillä jopa jonkinlaisia pelkotiloja mitä lapsiin tulee. Pelkään sitä oman elämän menetystä ja sitä unettomien öiden määrää mikä kulminoituu onnettoman pariskunnan arkeen. Olen itse aivoeroperheen lapsi ja kai jollain tasolla syytän meitä lapsia vanhempiemme erosta. Jotenkin me lapset toimme heidän elämään jotain sellaista mitä arki ei kestänyt. Tiedän, että ajatus kuulostaa vieraan korviin surulliselta, mutta kun näen stressissä olevia pariskuntia, en yhtään ihmettele niitä lauseita joita olen kuullut. Yksi pysäyttävimmistä lauseista, mitä olen kuullut, on vuoden sisällä “mä en ole nukkunut kunnolla kahteen vuoteen.”

Avec Sofié blog / Brunch in Versailles

Voin kertoa, että jos minä en saa nukuttua yhteen yöhön, niin siitä kuulee naapurini ja mieheni. Pelkään niitä hetkia jolloin en saisi nukkua kunnolla, sillä tarvitsen unta elääkseni. Ymmärrän siis hyvin niitä pariskuntia, joilla on yöllä nannyt hoitamassa lapsia, jotta vanhemmat saavat nukuttua hyvin.

Viime sunnuntaina olimme ystävillämme brunssilla ja katselin kahden alle kolmen vuotiaan tytön menoa ja ihmettelin, että miten ihmeessa ystäväni pärjää, sillä hän reissaa samalla tavalla mitä mieheni ja äitiysloma ei ole Ranskassa kuin kolme kuukautta. Kuulemma ensimmäiset kuusi kuukautta ovat raskaita, mutta nyt kun nuorimmainen on jo 9 kuukautta, niin arki on helpompaa.

Avec Sofié blog / Brunch in Versailles

Tuli päiväunien aika ja isompi tytöistä, nyt 2,5 vuotta tokaisee, au revoir ja menee yläkertaan omaan huoneeseensa. Sinne se meni. Ihan itsenäisesti käveli päiväunille, ilman minkälaista kiukuttelua tai draamaa. Ennen kun han vielä meni nukkumaan, keräsi han omat vaatteensa mitkä olivat menneet sotkeutuneet suklaaseen ja laittoi ne pyykkikoriin. Ce n’est pas grave hän tokaisi loppuun. Katsoin ystävääni ja kysyin, miten tuollaisia lapsia kasvatetaan?

Avec Sofié blog / Brunch in Versailles

Olen usein miettinyt, etta miksi ranskalaiset lapset ovat niin kilttejä ja jollain lailla niin aikuismaisia jo pienestä pitäen. En tiedä mistä johtuu, mutta veikkaan, etta tietynlainen hierarkian taju tulee jo kotoa ja sitä ei testailla. Ei lapsena kotona eikä aikuisena töissä.

Voin olla tässä ihan väärässä, mutta en muutakaan syytä keksi miksi ranskalaiset lapset ovat niin tottelevaisia ja jollain lailla niin kurinalaisia. Ne eivät testaile ehkä samalla tavalla mita suomalaiset lapset vanhempiaan tai me työssäkäyvät suomalaiset esimiehiään. Heh.

You may also like

54 Comments

  1. Ihanaa, että joku sanoo nuo pelot ääneen. Välillä tuntuu, että itsessä on jotain vikaa, kun kaverit ympärillä hankkivat lapsia ilman sen suurempia epäilyksiä ja itseä koko ajatus kuumottaa hirveästi. Sen verran hyvin tunnen itseni, että uskallan sanoa ääneen sen, että musta ainakaan ei tulisi hyvää äitiä, jos en saisi säilyttää tiettyä itsenäisyyden ja itsekkyyden määrää. Musta tuntuu superpahalta, kun jotkut naiset alkavat kutsua itseään vauvan jälkeen esim. maitobaariksi. En näe siinä mitään hauskaa. :D Mä ainakin haluan olla oma itseni, nainen, vaimo ja lisäksi äiti – mutta en todellakaan mikään pelkkä maitobaari.

    Ranskalaiset lapset kuulostaa ihanilta. :-)

    1. Heippa,

      niin, en tiedä miksi näistä peloista ei puhuta kovinkaan äänekkäästi. Kai me pelätään että meidät tuomitaan. Lapsikeskustelu kun on jollain lailla sellainen joka herättää tunteita niin paljon.

      Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta sitten taas, kuka määrittelee mikä on hyvä äiti? Varmasti todella kulttuurisidonnaisia juttuja nämä ovat myös. Mutta mikä tekee hyvän äidin. Se ei varmastikaan riipu siitä onko hän kotona 1 vuotissynttäreihin tai imettääkö hän. Veikkaan että hyvä äiti on sellainen joka on omaan elämäänsä tyytyväinen :)

      Haha :D. Mun mielestä se on hauska. Mutta kuinka moni isä sanoo itseään vaikka sinappi-siivoojaksi? Ei kovin moni.

      Lapset joo, mutta aikuisina tuollainen äärikäyttäytyminen on tosi raskasta pohjoismaalaiselle. Ne ovat nin sääntöjen orjia eikä ollenkaan joustavia.

  2. Suomalaiset ovat varmaan unohtaneet sanoa sanan Ei turhan monta kertaa. Ystäväperhe onnistui kasvattamaan ihan oikeasti kamalat kakarat, jotka ovat pahoja myös teineinä. He käyttivät paljon “jos et nyt tee, niin…” ja se niin ei koskaan toteutunut vaikka lauseen ensimmäinen osa toteutui. Täällä Espanjassa lapsielämä kuulostaa todella ranskalaiselta. Lapset tuntuvat olevan tyytyväisempiä. Ehkä sen vuoksi, että heitä pidetään ihmisinä eikä tehdä suurta numeroa koko asiasta. Lapset tulevat mukaan perheen kanssa ravintoloihin vaikka yöllä, mutta esimerkiksi heitä ei raahata ruokakauppaan pitkän päivän jälkeen. Kulttuurierot, kulttuurierot.
    Itse olen jo päättänyt kauan aikaa sitten, että lapsia en halua. Ei sinänsä, lapset ovat kivoja, mutta juuri tuo lapsiperheiden elämän seuraaminen Suomessa ei koskaan kuulostanut siltä, mitä itselle haluan. Liekö mieli olisi toinen, jos olisi saanut enemmän positiivista kuvaa esimerkiksi täällä :-)

    1. Tuo uhkailu on niin ärsyttävää jos sitten annetaan periksi. Ranskassa mitä olen huomannut, lapsille ei anneta periksi. Sitä jälkiruokaa ei oikeasti tule ja sinne omaan huoneeseen joudutaan jos ei osata käyttäytyä.

      Millaiset siellä on koulut? Jos saisimme joskus lapsia, en ikinä laittaisi heitä ranskalaiseen kouluun. En halua kasvattaa mitään hierarkia-robotteja jotka eivät uskalla sanoa ääneen mitä haluavat.

      Vaikka miten pidän lapsista, pelkään sitä niin paljon samalla. En usko, että olisin ihana pullantuoksuinen vanhempi. Ja niin kuin sanoit, myös mediassa on niin paljon ikävää lapsiperheisiin liittyen. Lapset ovat ihania ja toivoisin että jokainen saa kasvattaa heitä niin kuin itse haluaa :)

      1. Espanjalaisten koulu nyt ei koulutustasoltaan ole kehuja saanut, paikalliset täällä tuntevat Suomalaisen systeemin ja ovat kyllä kateellisia. Päivät aika pitkiä eikä oppia tartu mukaan. Monet suomalaiset täällä alueella laittavat lapset suomalaiseen kouluun, joka seuraa täysin suomalaista opetussuunnitelmaa lukion loppuun asti ja on ihan opetusminiesteriön alainen koulu. Mutta ongelma siinä, että kieliä ei opi sen enempää kuin suomalaisessa ja vielä vähemmän espanjaa. Tämän vuoksi moni ystäväni lapsi on päätynyt kansainväliseen kouluun, jossa kielinä englanti ja espanja. Jäi näissäkin riittää valinnanvaraa. Ei mitenkään halpaa, jos on useampi lapsi. Mutta lapset, joita tiedän vaikuttavat tyytyväisiltä ja jaksavat touhuta myös koulupäivän jälkeen. Ja ystäväsuhteet näyttävät olevan tosi läheisiä pienilläkin lapsilla.

  3. Olen jo jonkin aikaa lukenut blogiasi ja tykännyt kovasti tyylistäsi. :-) mutta nyt en oikein ymmärtänyt ajatustasi? Ensinnäkin aikuiset ovat aina vastuussa valinnoistaan koskevat ne sitten avioeroa tai perheen perustamista. Joten tuntuu todella pahalta,että koet olevasi syy omien vanhempiesi eroon.
    Toiseksi eihän sinun ole pakko perustaa perhettä jos ajatus ahdistaa noin paljon…sehän on täysin oma valinta!
    Ja kolmanneksi mitä lasten käyttäytymiseen tulee niin myös siitä ovat vanhemmat vastuussa ja itsekin toivoin kovasti että onnistun siinä tehtävässä omien lasteni kanssa, mutta ei lasten tehtävä ole vain totella ja kasvaa/ kehittyä vanhempien halujen mukaan. Toki käytöstavat täytyy kaikkien oppia.
    Ehkä en oikein ymmärtänyt ajatustasi tästä asiasta, mutta suosittelen pysymään lapsettomana jos väsymys ja huonosti käyttäytyvät lapset jo nyt noin kovasti ahdistavat.

    1. Heippa,

      kiitos kommentistasi :)

      Kiva kuulla, että olet tykännyt.

      Tämän postauksen ei pitänyt vihastuttaa, lähinnä vain mietin, että missä me tehdään eri tavalla kun lapset ovat niin erilaisia täällä.

      En ole ystäväpiirissäni ainut joka kokee itsensä syypäänä vanhempiensa eroon. Valitettavasti. Lapset ovat ihania, mutta kaikkien erki ei kestä sitä kaaosta ja painetta.

      Tiedostan että minun ei tarvitse. Olemme kumpikin aika samoilla linjoilla näissä asioissa. Onneksi :)

  4. Kun meille tuli ensimmäinen koira olin varmaan vähän yli 20 vuotias. Valvoin ensimmäisen viikon stressistä sairaana, koska kotiini oli tullut jotakin, joka oli minun vastuullani ja minun piti siitä huolehtia. Kyllä se elämä lähti siitä rullaamaan ja unetkin tulivat takaisin. Sitä ymmärsi, että se antaa enemmän kuin se ottaa.

    Kun ensimmäinen lapsi syntyi, tunne oli alkuun hyvin samanlainen, mutta ehkä koira oli helpottanut prosessia ja arki lähti sujumaan. Kaiken A ja O meillä oli säännöllisyys. Kun lapset tottuivat (nyt niitä siis on 2) tiettyihin säännöllisyyksiin, niin molemmat sammuivat vauhuihin välittömästi minuutin tarkkuudella. Minä en siis ollut luovan kasvatuksen kannattaja kun lapset olivat vauvoja, enkä usko, että ranskalaisetkaan ovat. Kun arjessa on edes vähän ennalta-arvattavuutta, niin se sujuu paremmin. Nykyään säännöllisyyttä on vain tietyissä asioissa ja luovuudelle on tilaa.

    Mitä yöuniin tulee, sen valvomisen kestää hormonien turvien eikä se kestää ikuisuutta. Minä olen aina tarvinnut yöuneni ja kuitenkin kestin kahden lapsen valvomiset. :) Nyt voin taas nukkua.

    Tähän siis pätee erityisen hyvin, se antaa enemmän kuin se ottaa <3

    1. Heippa,

      kiitos ihanasta kommentista :)

      Olisin myös koirasta niin stressissä. Olen monessa mielessä aika perfektionista enkä ikinä ole oikein mihinkään tekemääni tyytyväinen, niin paineet kasautuvat tosi usein sen takia. Kokisin olevani huono koirankasvattaja aivan varmasti jos koira ei olisikaan sellainen rauhallinen, vaan kaaosmainen hauskuuttaja :D. Sama olisi varmasti lapsen kanssa. Olisin varmasti ihan kauhean vaativa äiti :(. Vaadin itseltäni niin paljon ja varmasti yrittäisin vaikuttaa lapseeni myös samalla tavalla, jos en vielä enemmän.

      Jep, täällä ei tunneta vapaata kasvatusta. Kaikki pitää olla todella tiettyjen normien mukaan. Mikä tosin minua ärsyttää monesti sillä kai minä olen saanut sitten aika suomalaisen kasvatuksen. En laittaisi lapsiani ranskalaiseen kouluun ja niin kauan kun kummankaan ei tarvitse olla töissä täysin ranskalaisessa yrityksessä, niin asutaan täällä. Kun on saanut suomalaisen kasvatuksen ja ollut jenkkifirmassa töissä, ei nämä ranskalaiset kuviot oikein miellytä.

      Kiitos <3

  5. Kommentoin kahden lapsen äitinä, toinen lapsista on koululainen ja toinen päiväkoti-ikäinen. Itselläni pahin pelko esikoisen aikana oli juuri tuo nukkuminen. Olen iltauninen ja suht suurella unen tarpeella varustettu ja rakastan nukkumista. :) Ja valvottaahan ne useimmat lapset, vaikka hajonta nukkumisen suhteen on suuri vauvojen ja lasten suhteen. On huonosti nukkuvia, on hyvin nukkuvia ja suurin osa jotain siltä väliltä. Lisäksi suurinta osaa lapsia voi kouluttaa / totuttaa paremmille unitavoille. Vastasynytynyt / vauva ei hallitse unirytmiä ja vanhempien tehtävänä on se opettaa lapsille, toki toisille unirytmitys luonnistuu helpommin kuin toisille. :( Lisäksi itse huomasin, että vauvan synnyttyä ilmeisesti hormonit vaikuttivat jotenkin, niin että siedin hieman paremmin huonosti nukuttuja öitä. Mutta ilman miehen apuja olisin tullut kyllä hulluksi. Apua kannattaa pyytää, mikäli huonosti nukkuminen jatkuu, ja mieluusti jo ajoissa.

    Vauvavuodesta sanoisin, niin että sitä on hyvin vaikea ennakoida etukäteen. Vauvan terveydestä / temperamentistä / unitavoista yms. ovat asioita joita ei voi hallita etukäteen. On asioita, jotka tekevät vauva vuodesta “helpon” ja on asioita jotka tekevät siitä hyvinkin raskaan. Vauvavuoteen ehkä vähän kuuluukin hurahtaa. Kaikki on uutta, uusi ihminen, vanhemmille uusi tilanne. Vauva ja lapsi asiat ovat hyvinkin “pinnalla”. Kun lapsi sitten kasvaa, ja ei ole enää niin kiinni vanhemmissa / äidissä, on paljon helpompi olla OMA itsensä. Se miksi suht tuoreet äidit voivat kuullostaa “omituisilta” ja sellaisilta mitä ehkä itse haluaisi olla, niin saattaa olla sitä että he hakevat vielä paikkaansa äitinä. Uusi elämäntilanne konkretisoituu vauvan synnyttyä ja perhe-elämään sopeutuminen vie aikansa ja perheelle sopivien rutiinien ja tapojen hakeminen vie aikansa. Joillakin se saattaa viedä alkuunsa ääritilanteisiin. :)

    Se millaisiin tapoihin lapsensa haluaa totuttaa, niin se on kyllä jokaisesta perheestä itsestään kiinni. Niin kuin monessa asiassa, niin asioita voi tehdä helpomman kautta tai vaikeamman kautta. Varmasti myös maan kulttuuri vaikuttaa siihen, miten lapset on totuttu kasvattaa. Ollaanko auktoriteetti uskoisia vai halutaanko asiat viedä keskustelemalla eteenpäin.. Lapset kuuluu ottaa mielestäni joka päiväiseen touhuun mukaan ja “kouluttaa” tavoille, jos jämähtää kotiin, niin ulkomaailman tapoja ei opi. Vanhempien tehtävä on käydä asiat läpi. Tosin lapset eivät ole mitään “puhtaita tauluja”, johon maalata, vaan myös omalla temperamentillään varustettu, joten joillekin asiat menevät helpommin perille kuin toisille.

    Lapsia ei ole mitenkään “pakko hankkia tai saada”, jos se ei tunnu yhtään ominaiselta. Lasten saaminen muuttaa parisuhde dynamiikkaa ja elämää. Parisuhteestaan kannattaa aina huolehtia, mikäli sen toivoo jatkuvan, oli lapsia tai ei. Vastuu omasta käytöksestään ja toimintatavoista pitää kyllä pitää itsellään, en laittaisi eron syyksi sitä että hankki lapsia. Toki lapset muuttavat parisuhteen dynamiikkaa, mutta ei lapset ole vastuussa siitä miten aikuiset toimivat, kun haastellisia tilanteita tulee eteen (joita elämässä tulee joka tapauksessa). Tulevaisuuttaan on vaikea ennustaa, tai ennakoida miten mahdolliset lapset muuttaisivat omaa elämää on vaikeaa ennakoida täysin etukäteen. Omassa elämässä hyppy tuntemattomaan kannatti, ja olen viihtynyt hyvin äitinä. Mutta sana äiti ei määrittele koko elämääni, se on vain yksi määre elämässäni, joskin tärkeä.

    1. Oih, tosi hyvä kommentti neito! Kiteytti aika paljolti omiakin ajatuksiani.

      Lapsen saaminen oli (oma kokemukseni), vähän sellainen “leap of faith” tyyppinen keissi. Sitä ei vaan voi tietää mitä tuleman pitää ennen kuin se mini tyyppi on perheessä. Siis tiedän ja itseänikin ärsyttää tämä “et voi tietää jos sinulla ei ole lapsia”, mutta jos jotain olen omasta tähän astisesta taipaleestani äitinä oppinut; se on ollut juurikin noin ainakin omalla kohdallani. Eli vaikea siihen on etukäteen oikeasti valmistautua. Itse pelkäsin aika lailla samaa, eli unenpuutetta. Yllätyin kuinka hyvin sitä kuitenkin jaksoi. Onnekas tosin olin että vauva oli ainakin ensimmäiset kuukautensa aika hyvä uninen. Vuotta lähemmäs mennessä alkoi jaksaminenkin olla vähäisempää. Nykyisin huomaa miten iso ero on omassa mielentilassa jos on nukkunut huonosti versus että nukutaan hyvin. Toinen isokin kipupiste oli olla MINÄ. Joku tuossa päivitteli ilmaisua maitobaari. Noh sitä koen todellakin olleeni ja ei, ei ole minullakaan hauskaa näin todeta :D kyllä se aikansa otti olla taas minä itse, ja tämä menee aika tiiviisti yhteen imetyksen kanssa. Kun iemtykset harvenivat ja nyt on kokonaan loppunut, tuntuu kuin olisin saanut itseni takaisin. Tämä oli itselleni ehkä se suuri shokki äidiksi tulossa, alkuun kun tuntui etten ole enää ikinä mitään muuta. Noh ei se onneksi ihan niin mennyt, otti vain aikaa että itse oppi uuteen eloon :)

      Tuo kasvatus on jännä juttu kyllä. Siis kirjaimellisesti, minua jännittää kuinka osaan kasvattaa :D tyttöni on varustettu aika kiivaalla ja hyvin äkkipikaisella temperamentilla, siinä onkin itselle hommaa kun päivästä toiseen hän kiivastuu kun ei saakaan kaikkea mitä haluaa. Ja tätä temperamenttia hän esittelee varauksetta missä vaan paikassa.. Mutta hän toki on vielä kovin pieni, reilu 1v. En kuitenkaan koe että tämä olisi jotenkin vikani kasvattajana, vaan kun se oma tahto on löytynyt, alkaa rajojen asettaminen. Mutta mitään oikotietä tuskin monella, Ranskassakaan, hyväkäytöksisiin lapsiin on. Se näyttää ainakin meillä vaativan toistoa ja johdonmukaisuutta. Ja aikaa! Ja en tiedä voiko ranskalaista kasvatusmallia edes verrata suomalaiseen. Täällä koko paletti on lähtökohtaisesti tosi erilainen koska äitiysloma kestää 9kk ja sen jälkeen on vielä mahdollista jäädä kotiin kunnes lapsi on 3v. Olen jotenkin käsityksessä että ranskassa ei olla ihan niin lapsentahtisia kuin suomessa ja kasvatus on “kylmempää”, esim että pienet vauvat huudattamalla opetetaan nukkumaan. Tähän en olisi ikimaailmassa itse pystynyt, enkä myöskään yönannyyn, mutta tämä taitaa mennä kulttuurieron ja pitkän äippäloman piikkiin :)

    2. Heippa,

      kiitos niin paljon ihanasta kommentistasi :)

      Lähinnä tällä postauksella halusin myös tuoda sitä asiaa esiin, että täällä ei ole vauvavuotta, vaan vauvakuukausia. Ranskassa jos nainen haluaa käydä töissä, ei äityislomalla olla kuin 3kk. Totta kai riippuu millaisessa yrityksessä on, mutta jenkkifirmoissa ei anneta lisää aikaa.

      Olen samaa mieltä. Lapet tulee ottaa brunsseille ja kaikkeen mukaan. Täällä olisi välillä varmasti paljon suomalaisille äideille paljon ihmeteltävää, kun lapset ovat picniceillä yömyöhään asti mukana. Siihen meni minullakin tottuminen ja eilen myös ihmettelin miten ihan muutaman kuukauden ikäinen vauva oli mukana meluisassa ravintolassa yöhön asti. Ruoho on välillä erilaista aidan toisella puolen ja oma tie on jokaisen löydettävä. Oikeaa tapaa kun ei ole :)

      1. Moi! Pitää täsmentää, että vauvavuodella tarkoitetaan vauvan kasvamista vauvasta taaperoksi. Ihan yleisesti puhutaan vauvavuodesta siinä mielessä, että sen jälkeen arki usein helpottaa ja tasaantuu, kun lapsi ei ole ihan pieni enää. Olivat vanhemmat kotona tai eivät.

      2. Joo, meinasin kans tulla täsmentämään että ei täälläkään mitään vauvavuotta ole. Äitiyspäivärahaa saa 4 kk ikään asti ja vanhempainpäivärahaa n.9kk ikään asti.

  6. Oi joi, mikä aihe… tästä olisi varmasti monella paljon sanottavaa ja hyviä mielipiteitä niin lapsettomilla kuin lapsen saaneilla. Itselläni on yksi poika, Suomessa ja Suomen tapojen mukaan kasvatettu eli varmasti melko kaukana ranskalaislasten kuuliaisuudesta. Omalta osaltani voin todeta että olen huomannut lasten oppivan tavat ja käytännöt hyvin nopeasti, esim. me opetettiin 1,5 vuotias viemään tiskit keittiöön ja hyvin on sujunut siitä asti. Eli rohkeasti vaan antamaan jo pienille lapsille velvollisuuksia.

    Mutta mitä tulee sellaiseen kuuliaiseen käytökseen, niin ainakin itse en pelkää enkä karsasta lapsen raivareita (esim. justiinsa meno päiväunille). Ja oikeastaan päinvastoin, kannustaisin lasta ilmaisemaan mielipiteensä. Itse olin jonkin aikaa huolestunut kun poika teki kaiken mitä pyydettiin eikä esittänyt vastalauseita. Tuliko tottelevaisuus siitä että nämä asiat hänelle sopivat vai siitä että hän ei uskaltanut sanoa vastaan koska pelkäsi vanhempien suuttuvan? Meidän kohdalla taustalla näytti olevan heikko itsetunto. Paljonhan se on kiinni siitä miten vanhemmat lapsen kiukkuun vastaavat, tavoitteena on että lapsen raivoon suhtautuu tyynen viileästi, todeten että lasta harmittaa mutta täytyy kuitenkin tehdä niin kuin vanhempi pyytää (kuinkahan monella todellisuudessa toimii…). Olen lukenut ne muutamat ranskalaisten perhe-elämästä kertovat kirjat ja oma näppituntumani on että lapset kasvatetaan “herran pelossa”, miten olet itse kokenut tämän? Ranskalaiset vanhemmat ovat tiukemmat, mutta meneekö tämä joskus yli? Jossain kirjassa taidettiin tosin kirjoittaa että vaikka ranskalaiset vanhemmat asettavat paljon rajoja, niin on kuitenkin tärkeää vastata lapselle “kyllä” ennemmin kuin ei, eli vaikka rajoja asetetaan niin myös sallitaan paljon (niiden rajojen puitteissa, tietenkin), muutenkin tunnutaan korostavan sellaista pientä ihanaa hemmottelevuutta :)

    Ja mitä siihen unettomuuteen tulee, niin kaveripiirissäni tarinoita on monia. Toiset vanhemmat ovat nukkuneet hyvin siitä asti kun lapsi on täyttänyt 8kk ja toiset ovat nukkuneet kokonaisen yön vasta kun lapsi täytti kolme. Itselleni on tärkeää huomioida se fyysinen väsymys ja henkinen väsymys. Jos voi henkisesti hyvin, niin mun kroppa jaksaa paremmin ottaa vastaan unettomat yöt. Mutta siitä ei kyllä pääse yli eikä ympäri että jossain vaiheessa väsyttää…

    1. Heippa,

      niinpä. Sen takia näistä on hyvä keskustella, kun itse ihmettelen eri tapoja niin paljon koko ajan :)

      Tuo oman mielipiteensä ilmoittaminen on jotain missä meitä Suomessa ja esimerkiksi Jenkeissä kannustetaan, Ranskassa taas ei, koska vanhempi tai hierarkiassa yläpuolella oleva tietää kumminkin paremmin. Se näkyy valitettavasti perinteisissä ranskalaisissa yrityksissä ja sen takia tämä maa ei ole ehkä monelta kantilta mikään edelläkävijä. Päinvastoin. Isot projektit sujuvat kun on selkeät ohjeet, mutta mikään innovaatioiden maa tämä ei ole.

      Täällä näkyy myös kuritus kadulla paljon selkeämmin mitä Suomessa. Joskus tekee ihan todella pahaa kun lasta lyödään tai kuritetaan julkisesti. En pysty katsoa sitä ollenkaan. Täällä olisi varmasti huostaanottoja aika paljon jos normit olisivat samat mitä Suomessa.

      Näissä asioissa on paljon eroja ja vaikka haluaisin saada kuuliaisia lapsia, en missään nimessä haluaisi kasvattaa lapsia sillä tavalla että he eivät uskaltaisi ikinä ilmaista itseään :)

  7. Vauvan syntyminen tuo iloa perheeseen. Usein se herättää myös ristiriitaisia tunteita, koska vauvan hoitaminen on vaativaa. Vanhempien toiveet ja odotukset eivät välttämättä käy yksiin lapsiperheen todellisuuden kanssa.

    Kehitysneuropsykologian dosentti Nina Sajaniemi pitää vanhemmuutta nykyisin taitolajina. Taitoja tarvitaan, kun yhteiskunta muuttuu nopeasti, työelämässä vaaditaan yhä enemmän ja samalla täytyy ehtiä hoitaa perhe.

    ”Vanhemmat hakevat paljon tietoa netistä ja altistuvat melko ristiriitaiselle viestinnälle siitä, mitä lapsi tarvitsee ja mikä on ydin lapsen hyvinvoinnissa. Netissä syntyy usein mustavalkoinen kuva vanhemmuudesta. Se on ruusuista ja ihanaa tai aivan päinvastaista”, Sajaniemi kuvailee.

    Lisää aiheesta täältä:

    http://www.hs.fi/elama/art-2000005111800.html

    1. Se on nimenomaan niin. Mustavalkoinen viestintä on täyttänyt palstat. Joko vauva-aika on mitä ihaninta tai sitten ihan kauheaa. Sen huomaa jo kavereiden postauksista tai postaamattajättämisestä. Jokainen lapsi kun on uniikki ja erilainen, niin totta kai lapsiaika on myös erilaista jokaisen kohdalla.

      Toivoisin enemmän rehellistä viestintää, positiivisia asioita unohtamatta :)

  8. Hei, äitiys on kyllä todellakin täynnä pelättävää alusta loppuun. ;) Komppaan silti muutamia edellä esitettyjä kommentteja, että aikuiset ovat vastuussa sekä avioliitostaan, että myös lastensa kasvattamisesta. Kumpikin voi mennä ihan hyvin, kunhan vaan tiedostaa mahdolliset karikot ja navigoi niiden ohi taidokkaasti. Itse ajattelen, että avioliiton suhteen molemmilla pitää olla tilannetajua sen suhteen, että vanhemmuuden kuuluukin muuttaa avioliittoa, mutta parhaimmillaan hyvään suuntaan, eli syventää, yhdistää, jne. Se kuitenkin vaatii, että molemmat ymmärtävät, että se vaatii joustoa ja omien toiveiden jne. syrjäyttämistä ainakin joksikin aikaa.

    Lastenkasvatuksen kanssa taas lapsista voi kasvattaa perheeseen sopivia, hah, roudaamalla heitä mukana ja opettamalla käyttäytymään eri tilanteissa. Satunnaisia uhmakausia ei tietysti voi välttää, mutta jos vanhemmat ottavat vastuun eivätkä yritä kasvattaa lapsista itsenäisiä päättäjä liian aikaisin, niin lapset oppivat olemaan ihan ihmisiksi. Omaa lastani olen kasvattanut itsekin keski-Euroopassa ja minusta täällä on selvä ero vanhemmuudessa juuri se, että lapsia ohjataan ja pikkuasioistakin huolehditaan aikuisten toimesta enemmän kuin Suomessa. Vapauttahan se rajoittaa, mutta lapsille ja nuorillekin se näyttää tekevän melkein poikkeuksetta hyvää, kun ei odoteta heidän ottavan ikätasoaan ajatellen liikaa vastuuta, ja viettävän ohjaamatonta vapaa-aikaa turhan paljon. Herrankurissa on siis monta hyväâkin puolta. Sitten kun sitä vapautta saa, niin on jo sisäistänyt järkevät elämäntavat. Tunneilmaisu taas on mielestäni kuitenkin tärkeää, että kyllä kotona pitää pystyä lastenkin ilmaisemaan, miltä tuntuu. Mutta siinäkin vanhemmat voivat opettaa, miten asioista puhutaan rakentavasti ja huonojakin tunteita voi purkaa normaalilla kielenkäytöllä.

    Ymmärrän hyvin pelkosi, mutta noihin asioihin löytyy ihan hyviä ratkaisujakin, jos joskus päätätte lapsia hankkia. Kaikella todennäköisyydellä, mitä sosiologisiin tutkimuksiin tulee, lapsistanne tulee aikalailla teidän itsenne kopioita sekä arvoiltaan, elämäntyyliltään, että myös luonteiltaan. <3

    1. Heippa,

      no niin varmasti on. Ainakin tällaiselle huolehtija-persoonalle.

      Niin, kaikki on kasvatuksesta kiinni ja kaikilla ei ole samanlaisia elämiä niin kaikkien lapset eivät sovi tiettyihin perheisiin.

      En oikein tiedä miten minut on kasvatettu. Kai aika suomalaisittain, sillä en oikein ymmärrä tuota ranskalaisten mentaliteettia monessakaan asiassa. Huomaan monen suomalaisen ystäväni menettävänsä hermot saman tien täällä ollessaan, kun joustoa ei löydy samalla tavalla mitä Suomessa.

      Tuo tunneilmaisu on jotain sellaista mitä en ehkä ranskalaisissa näe. Varsinkaan niissä haasteellisimmissa asioissa. He jollain tavalla käpertyvät kuin simpukkaan myöskin aikuisina tai sitten menettävät totaalisesti hermonsa. Keskitietä ei oikein ole.

      Hihi, täällä on kaksi vapaankasvatuksen luonnosta joista toinen on nörtti ja toinen enemmän taiteilija. Oikein pelottaa, että mitä siitä tulisi :D

  9. Jatkan vielä sen verran, että tunteiden ilmaisun sallimisessa suomalaiset vanhemmat ovat yleensä herkkätunteisempia kasvattamisessa. Keski-Euroopassa lasten tunteet välillä jätetään käsittelemättä, koska niitä pidetään “normaaleina” ja “turhina mutinoina.” Aikuiset siis ohittavat suurimman osan kitinöistä ja käskevät vain käyttäytyä. Se tekee lapsista mielestäni joskus hiukan empatiakyvyn puutteisia, mutta se ei tietysti toimi yleistyksenä, mutta ihan vain omana havaintonani. Osittain on myös sitäkin, että lapset käyttäytyvät mahtavasti aikuisten ollessa läsnä, mutta muuten sitten meno onkin raaempaa. Noistakin kuitenkin kummassakin asiassa kotona pystyy ohjaamaan empaattiseen suuntaan ja myös toimimaan kauniisti silloinkin, kun aikuiset eivät seiso vieressä. Mutta tunneasioissa suomalaiset siis vetävät pidemmän korren. :)

    1. Olen itse tunneihminen ja tuo epä-empaattisuus mitä täällä välillä koen on todella surullista. Suomalainen saattaa tuntua aluksi kylmältä, mutta loppujen lopuksi me ollaan todella rakastavaisia ja otetaan toiset huomioon ihan eri tavalla. Samanlaisia huomioita olen minä myös tehnyt :)

  10. Seuraan blogiasi ahkeraan ja olen aiemminkin reagoinut näihin äitiysaiheisiin postauksiisi. Itse en ole koskaan myöskään haaveillut lastenhankinnasta saatika ollut mikään erityisen lapsirakas. No, asioita tapahtui ja nyt niitä on omassa elämässä kaksin kappalein :-) Parisuhteen se laittoi meillä kovalle, mutta siitäkin on selvitty ainakin tähän saakka.

    Se mikä minua ihmetyttää näissä äitiys-keskusteluissa on työssäkäyvien äitien ihannointi. Älä ymmärrä väärin, itsekin olen töissä ja haluan tienata oman leipäni. Mutta miksi niitä lapsia sitten hankitaan jos niistä ei haluta nauttia, kiireellä takaisin suorittamaan ja kynsin ja hampain kiinni siitä omasta ajasta. Lapset kasvavat uskomatonta vauhtia ja ei mene kauaa kun se syli ei enää kelpaakaan. Onneksi tosin monilla äideillä hormonit vie vallan ja se lasten hurmos kyllä pitää huolen että pienet ihmisen alut saavat oman aikansa.

    Itse en ole onnistunut kasvattamaan täydellisen kuuliaisia lapsia, mutta koen luoneeni terveen suhteen heidän kanssaan. Meillä keskustellaan paljon ja perustellaan asioita lapsille. Myös heidän tunteidensa huomiointi on minulle tärkeää. Uskon, että tämä kantaa pitkässä juoksussa hedelmää. Vieraksun ajatusta äidistä kylmänä projektipäällikkönä joiden lapset kyseenalaistamatta tottelevat kaiken. Ulkoisesti tämä tietysti ihannoitavaa, mutta lasten kuuluu saada pitää ala- ja ylämäkensä. Ja pitää olla omaa tahtoa, että pärjää elämässä. Meidän aikuisten pitää myös kypsyä ymmärtämään se, etteivät lapset kykene hillitsemään impulsseja samalla tapaa kuin aikuiset. Siihen ihan fysiologiset syynsä. Ja mitään ylläsanomaani en rinnastaisi vapaaseen kasvatukseen, päinvastoin, lapset tarvitsevat aikuisen joka laatii säännöt – se luo lapsille turvan tunnetta!

    Jokainen itse tietää omalla kohdallaan mikä sopii parhaiten. Itsekin voisin nauttia lapsettomasta elämästä ja tuskin haikailisin lasten perään ellei niitä olisi. Omalla kohdalla sattumat kuitenkin avasivat silmäni tavalla jota en olisi uskonutkaan ja nyt en vaihtaisi kultakimpaleitani mistään hinnasta :-)

    1. Heippa,

      Minä taas pidän pienistä ihmisistä, mutta jollain lailla se pelottaa niin paljon samalla. En oikein tiedä edes miksi. Nyt jo välillä mietin, että miten selviäisin siitä jos lastani kiusattaisiin tai hän alkaisikin käyttämään huumeita. Tiedän, stressaan etukäteen aivan liikaa asioista joihin en voi edes välttämättä vaikuttaa :D

      En ymmärtänyt väärin. Mielestäni keskustelu on muutenkin jotenkin niin joko tai. Joko olet uranainen tai kotiäiti. Suomessa tähän tosin vaikuttaa niin paljon se että meillä äityisloma on niin paljon pidempi mitä täällä tai jenkeissä. Luin juuri tällä viikolla suomalaisen artikkelin, jossa sanottiin että nainen jos saa lapset kolmekymppisenä, hän jämähtää keskijohtoon. Ihan naurettava väite. Eiköhän se johdu ihan jostakin muusta.

      Tuo kylmyys näkyy nimenomaan ranskalaisessa kasvatuksessa. Kyllä lapset osaavat käyttäytyä, mutta meni hetki kun ymmärsin mistä se johtuu. Pelosta. Pelko ulottuu myös ranskalaisiin organisaatioihin ja kertaakaan en ole kuullut hyvää sanottavaa ranskalaisista yrityksistä joissa suomalaisia on töissä. Valitettavasti.

      Ymmärrän hyvin <3

  11. Kommentoin vaan nyt ranskalaisia lapsia ja heidän kasvatustaan, josta kikemusta on eri ikäluokista. Ranskalaislasten kasvatus (yleistettynä tietenkin) on todella tiukkaa ja kurinalaista, valitettavasti myös rukmiillinen kuritus on hyvin, hyvin yleistä. Julkisilla osikoilla myös ojennetaan lapsia erittäin tiukasti ja kivasn ääneen.
    Näillä kaikilla puolilla on plussat ja miinukset, kuten yleensä…

    1. Heippa,

      jep. Olen huomannut saman. Tulee paha mieli jos näen miten pientä tylleröä läpsäistään naamaan tai huudetaan kadulla. Se tuntuu pahalta :(

  12. Todella hyvä kirjoitus, Marsa!

    Tässä mun pari penniä keskusteluun:

    Pieniin lapsiin ja vanhemmuuteen saa käytettyä 24 tuntia vuorokaudessa. Vastaavasti tietyin järjestelyin vanhemmuuteen voi laittaa pelottavan vähän aikaa ja lapset kyllä kasvaa lastenhoitajankin hoivissa. Jokunen lapsi on kasvanut viidakossa kokonaan ilman aikuisia.

    Eri asia sitten, onko mikään näistä ääripäistä suositeltava vaihtoehto.

    Perinteinen kaava on, että vanhemmat yrittävät löytää hyvältä tuntuvan tasapainon kokemuksen ja erehdyksen kautta -realiteetit huomioon ottaen. Jokainen perhe on erilainen ja kenellekään ei ole identtisiä olosuhteita. Ympäristön odotusten ja naapurin neuvojen sijaan vastaukset on löydettävä omasta elämästä: henkiset, psyykkiset ja taloudelliset resurssit, työ- ja opiskelutilanne, toiveet ja odotukset yms.

    Tosin ennen lapsen syntymää kaikki tämä on vielä hieman abstraktia ja suunnitteluasteella. Näkökulma saattaa muuttua, kun pitelee omaa vauvaa sylissään ihan oikeasti. Myös elämä tarjoaa ylläreitä, jotka usein tulee ihan puun takaa. Kaikkeen ei voi varautua ja lukkoon lyödyt jutut on kuin sanoisi: “Try me.”

    Mulle oli täysyllätys, kuinka ihanaa aikaa vauvavuosi on. Odotin yövalvomisia, väsymystä, yksinäisyyttä, vähemmän aikaa parisuhteelle yms. mitä mediassa nostetaan esille. Mitä en ottanut huomioon on, että vaikka vauvan/taaperon kanssa tulee valvottua ja välillä tulee haastaviakin tilanteita eteen, päällimmäisin tunne on kuitenkin sanoinkuvaamaton rakkaus, hellyydentunne ja ylitsepursuava ilo lapsesta. Umpirakastunut on kai sopivin adjektiivi kuvaamaan mun fiiliksiä.

    Ja mitä tulee parisuhteeseen, niin meillä ainakin lasten tulo on vain lisännyt keskinäistä rakkautta ja kunnioitusta. Saan kiksejä kun näen, kuinka hyvä isä mieheni on. Se on aivan uusi puoli ja ulottovuus puolisossa, kun esikoinen syntyy. Lisää siis syitä ihailla ja olla lääpällään.

    Kaikilla tosin ei näin ruusuisesti suju. Joitakin miehiä/naisia ei kiinnosta edes omat lapset ja ura/kaverit/harrastukset menee perheen hyvinvoinnin edelle. Tämähän ei ole lasten syy, vaan ennemminkin olosuhteet ja ihmisestä mittaa ottava elämänmuutos vain paljastaa puolison keskenkasvuisuuden ja vinksallaan olevat prioriteetit. Ristiriidoilta on vaikea välttyä, jos puolisot alkaa mennä eri suuntiin ja toinen tuntee tulleensa petetyksi tavalla tai toisella.

    Meitä kai on myös auttanut se, että sen lisäksi, että keskustelimme paljon näistä asioista ennen esikoisen tuloa, myös tarkoitimme mitä sanoimme. Ts. olimme rehellisiä itsellemme ja puolisolle. Oli kitkattomampaa aloittaa suuri, elämänmittainen vastuu, kun periaatteet oli selvillä ja halusimme samoja asioita elämän suurissa linjoissa.

    Lasten syntymän myötä mukaan on tullut the todellisuus ja aina periaatteista ei ole voinut/kannattaa pitää kiinni ja välillä on ärsytyskäyräkin noussut joistakin eriävistä kasvatusmetodeista, mutta yksi asia on pysynyt samana: kumpikin haluaa perheen parasta.

    Toinen juttu on se, että olen koko ajan aktiivisesti pyrkinyt tekemään vanhemmuudesta omannäköistä ja hyvältä tuntuvaa. Ei niin, että kiellän omat fiilikset ja suoritan jotakin, mikä tuntuu väkinäiseltä tai pakotetulta.

    Miehen suku tulee neljästä eri maasta ja mulla muuten kansainvälinen lapsuus. Yhdessä perheenä olemme asuneet parissa eri maanosassa ja mies työskennellyt 10 eri maassa. Tämä on tuonut mukanaan sen edun, että olen lähes autuaan tietämätön ympäristön paineista ja odotuksista ja äitiydessä toimin vaistoilla: mikä tuntuu hyvältä ja luontevalta.

    Nykyään meillä on 4 lasta ja edelleen nautin äitiydestä. Lasten kasvaessa tosin suurin hurmos on vähentynyt ja kasvatus tuntuu toisinaan kuin haastavalta työltä, missä punnitaan kokemus, hoksittimet, pelisilmä jne. Välillä menee päin metsää. Ei ole aina helppoa, mutta antoisaa kylläkin. ;)

    Jokainen perhe tekee omat ratkaisut ja välillä olosuhteet tekee jotkit valinnat puolestamme. Olen kiitollinen, että toistaiseksi olen voinut elää omalta (ja todella hyvältä) tuntuvaa elämää. Mulle se on ollut kotiin jääminen lasten kanssa. Jollekin toiselle jotain muuta. :)

    1. Ah, juuri tämän takia rakastan kirjoittamista teille, kun tämä kommentointi on niin asiallista. Välillä toivoisin että minulla olisi Podcast, niin asioita voisi kertoa eläväisemmin ja erilaisella äänenpainolla, sillä välillä kun kirjoittaa, lukija saattaa saada väärän painon kirjoitukselle.

      Meistä jokainen on ollut lapsi ja tulee niin erilaisita tilanteista. Kasvatusmetodeja on siis yhtä paljon mitä on perheitäkin. Sen takia jokaisen on poimittava ne omat opit mitä haluaa käyttää. En uksko että omalle kohdalleni haluaisin vapaata kasvatusta enkä myöskään autoritääristä ranskalaista kasvatusta.

      Suomi on siinä mielessä ihana maa, kun meillä on pitkät äitisvapaat ja muutenkin work life balance on ihan eri tasolla siellä mitä täällä. En tiedä ketään työssäkäyvää kenellä ei olisi nannya auttamassa. Kukaan ei kertakaikkiaan ehdi hakemaan lasta tarhasta/koulusta.

      Se on minusta tärkeää, että kukaan ei lue mitään oppikirjaa siitä miten lapsi kasvatetaan, vaan tekee sitä niin kuin itse haluaa. Tuntuisi oudolta jos joku kasvattaisi lasta Suomessa samalla tavalla mitä Ranskassa. Se poloinen ranskis jäisi Suomessa helposti jalkoihin kun ei osaisi ilmaista itseään.

      Hihi, niin. Välillä pitää mennäkin täysin metsään, että osaa sitten tehdä korjausliikkeitä ja oppia. Vanhemmuus on varmasti yksi suurimmista oppimismatkoista ihmiselle :)

      Minusta on tärkeää, että jokainen voi tehdä niin kuin itse haluaa. Usein kuulee niin paljon sitä voivotelua työpaikoilla jos joku on kotiäiti tai kotiäideiltä sitä voivottelua että kun mentiin töihin liian aikaisin. Moni unohtaa, että ihmisillä on erilaiset tarpeet ja jokainen tekee niin kuin itse näkee parhaaksi. Me jokainen ollaan oman elämämme ohjaajia ja meidän jokaisen pitää tehdä niitä asioita jotka tuntuvat parhaimmalle.

      Kiitos ihanasta kommentistasi!

    1. Veikkaan, että tähän vanhemmuuteen liittyy nykypäivänä niin paljon erilaisia odotuksia kun maailma muuttuu. Samalla haluaa olla kotiäiti, mutta siitäkin syyllistetään ja tehdään uhkakuvia, että ura häviää saman tien kun saat lapsen. Minusta meillä Suomessa ollaan niin mustavalkoisia välillä näiden asioiden kanssa. Miten ihmeessä yksi vuosi voi muuttaa koko uran suunnan?

      Näitä kommentteja on ihana lukea kun on teidänkaltaisia asiallisia kommenteoijia :)

  13. Lapset ovat lahjaa. Ei hankinta. Kaiken työmääränkin jälkeen Rakkaus on jotain suurempaa mitä en tiennyt olevan edes olemassa. Mikään työmäärä ei voi korvata sitä iloa ja onnea ja kiitollisuutta mitä koen lasten myötä saaneeni. Arki on meillä kaikilla oli lapsia eli ei, olen onnellisempi nyt lapsellisena kuin ilman.

  14. Kun puhutaan suomalaisesta kasvatuksesta, minusta Suomessa näkyy selvästi kylmän kasvatuksen jäljet. Pärjääminen yksin jo varsin pienestä ja omatoimisuus on edelleen aika korkealle arvostettua. Harmittaa, että vieläkin lapset jätetään usein pärjäämään varsinkin tunnetasolla ja tunteiden kanssa yksin. Toivottavasti olen väärässä ja ilmeisesti, mitä tulee aienpiin kommentteihin! Se reippaus ja (yksin) pärjäämisen pakko on ollut sekä siunaus että vitsaus Suomessa. Surullista ja raskastakin perintöä. Ja pelolla kasvattaminen ei taida olla ihan vierasta Suomessakaan. Tosin esim. nykypäivän nuoret on avoimempia ja rennonpia. Ja miksei pilke silmäkulmassa ja leikkimielisyys aikuistenkin kesken olisi suotavaa :) Mutta tosi hienoa, että näitä tunneasioita tunnistetaan paljon paremmin nykyään ja asioista puhutaan. Mistähän johtuu, että Suomessa on niin paljon ihmisiä, jotka voivat huonosti? Nyt tuli varmaan yleistystä ja yleisellä tasolla, mutta peiliin katsominen kannattaa aina ja oman historiansa tunteminen voi auttaa näissäkin asioissa. Jokaisella kun on kuitenkin oma tarinansa :)

    1. Heippa,

      niin, tuon kyllä tunnustan. Saan usein kuulla kotona siitä, että “hei, meitä on kaksi, miksi sun pitää aina yrittää selvitä kaikesta yksin.” Uskon että se on meille suomalaisille jollain lailla niin ominaista. Kaikesta kun on selvittävä yksin ja apua ei uskalleta pyytää.

      Uskon, että Suomessa on ollut aiemmin tuollaista pelolla kasvattamista varmaan 60- ja 70-luvuilla. Rakkauden sanoja ei paljoa kylvetty ennen, mutta onneksi nykyään enemmän :)

      Me ei ehkä aina puhuta asioista suoraan tai laiteta kissaa pöydälle ja selvitetä asioita. En tiedä, mutta näin ainakin on mun mielestä. Kun pitää pärjätä, mutta mitä sitten jos epäonnistuu eikä sitä uskalleta myöntää ja siitä koetaan niin paljon häpeää.

  15. Ymmärrän huolesi unen määrästä. Vauva-aikana tosiaan unta ei (yleensä) saa yhtä paljon, kuin aiemmin. Kuitenkin voin lohduttaa, että hormonit ovat ihmeellisiä. Ei voi suoraan verrata huonosti nukuttua yötä nyt ja samaa tilannetta vauvan (ja niiden hormonien) kanssa. Unettomuuden tuska ei siis ole välttämättä niin suurta, kuin pelkäät :)
    http://westendmum.fi

    1. Hih, ystäväni ovat kertoneet noista hormoneista minulle monesti :)

      Siis olen niin herkkäuninen ja minuun on pakko saada unta seitsemän tuntia, muuten ei ole hyvä fiilis ja en saa mitään aikaiseksi.

      Kiitos ihanasta kommentista :*

  16. Kiitos, kun kirjoitat huomioitasi ranskalaisten kasvatuksesta! Se kiinnostaa ilmiönä muutenkin, mutta erityisesti nyt oman lapsen myötä. Tunnustan, että ihailen ranskalaista perhe-elämää, mutta pehmeää versiota siitä. Kaikki pelko ja ruumillinen kuri, jotka käsittääkseni vielä osaltaan kuuluvat kulttuuriin, tuomitsen ehdottomasti. Mutta siitä pidän, että lapsi on perheenjäsen siinä missä muutkin. Ei kaikkivaltias keskipiste, jolta ei odoteta mitään käytöstapoja.

    Heti perään on kuitenkin todettava, että jokainen tehköön, miten parhaaksi kokee. Kasvatuskeskustelut ovat siinä mielessä kiusallisia, että mielipiteisiin voi nopeasti tulla minä tiedän paremmin kuin sinä -henki. Henkilökohtaisesti en ole ollenkaan kiinnostunut siitä, miten muut kasvattavat lapsensa, vaan yritän pelkästään löytää sen oikean tavan meille. Meille se on suomalainen versio ranskalaisuudesta, jossa on aika paljon rajoja, mutta sitäkin enemmän rakkautta.

    Oli hauska huomata, miten Kuinka kasvattaa bebe -kirjoja lukiessa tuli sellainen tunne, että näin olen ajatellut aina, mutta nyt vain joku on kirjoittanut ajatukset auki. Ehkä omaan suhtautumiseeni on vaikuttanut au pair -kokemus Espanjassa. Jo 18 vuotiaana näin, miten lapset otetaan mukaan ravintolaan kauniisti pukeutuneita, ja mitä eurooppalainen perhe-elämä on. Ilman omakohtaista kokemusta ja luettuja kirjoja kokisin todennäköisesti huonoa omaatuntoa siitä, etten ole suomalaisittain joka päivä teknisissä vaatteissa puistonlaidalla. Nyt olen kuitenkin täysin sinut oman mallini kanssa, minkä ansiosta nautin vanhemmuudesta huomattavasti enemmän. Toiseksi vanhemmuus on todella paljon mielekkäämpää, kun on armollinen itselleen. Me emme esimerkiksi koskaan käyneet vauvauinnissa, vaikka se Suomessa kuuluu asiaan, koska en yksinkertaisesti pidä siitä. Koska vanhemmuuteen ei ole yhtä oikeaa mallia, siitä voi tehdä omilla valinnoilla huomattavasti mielekkäämpää, niin kuin Greudaliinikin erinomaisessa kommentissaan kirjoitti.

    Pelkoja vanhemmuus on täynnä vielä lapsen saamisen jälkeenkin. Järjettömään menettämisen pelkoon en viitsi edes mennä, mutta totta kai arjen järjestyminen mietityttää. Meillä on kotonaoloaika mennyt todella hyvin, mutta entä töihin paluun jälkeen? Ajattelen kuitenkin, että kaikki järjestyy aina. Yritän äitinä olla mahdollisimman ratkaisukeskeinen. Jos joku asia ei toimi, yritän oikeasti miettiä siihen ratkaisun, enkä katkeroitua tilanteesta. Arvot ovat ainakin muuttuneet siinä mielessä, että perheen onnellisuutta nostaa huomattavasti enemmän palvelut kuin shoppailu.

    Lopuksi haluan kompata jälleen Greudaliinia ja muistuttaa, että jokaisen tilanne on ainutlaatuinen, eikä vertaaminen muihin ainakaan ikävässä mielessä kannata, koska vaikeudet saavat aina enemmän palstatilaa. Meille lapsi on tuonut niin paljon iloa, onnellisuutta, elämäntarkoitusta ja rakkautta, ettei sitä pysty mitenkään kuvailemaan. Vaikeimpinakin päivinä päällimmäisenä tunteena on sanoinkuvailematon kiitollisuus.

    1. Hihi, vähän jo odottelinkin kommenttia siltä suunnalta :*

      Tuo kurittaminen on tosiaan jotain mikä näkyy jo ihan katukuvassa. Lasta kasvatetaan pelolla ja akuista johdetaan pelolla töissä. Se on tämän kulttuurin ikävä puoli. En varmasti ikinä soputuisi ranskalaiseen organisaation töihin jossa tunteita tai mielipiteitä ei saa oikein ilmaista. Kaikki on vaan hiljaa ja sitten puhutaan selän takana pahaa.

      Juuri näin. On yhtä monta kasvatusmetodia mitä on perheitäkin ja kaikkien ei tarvitse tehdä niin kuin muut, vaan niin kuin itselle sopii. On vain hyvä että näistä puhutaan. Tässä asiassa toivoisin että minulla olisi podcast, sillä puhuessa ehkä osaisin paremmin selittää asioita :)

      Ymmärrän. Asiat pitää tehdä niin kuin itse haluaa. Ymmärrän myös tuon vauvaunti- kommentin. Pidän uimhalleja niin epähygieenisinä paikkoina niin en varmasti menisi myöskään vauva-uinteihin. Ranskassa niitä ei edes harrasteta (kai?).

      Olen suunnittelija ja haluan tietää miten asiat menevät. Olen tosin nyt opetellut tähän epävarmuuten hyvin ja todennut, että kaikkea ei voi suunnitella ja että asioilla on tapana järjestyä. Elämä kun ei aina mene niin kuin suunnittelee, niin kuin tiedät :*

      Tuo on niin totta, että vaikeudet saavat enemmän palstatilaa lehdissä, sekä sosiaalisessa mediassa. En tiedä onko se myös jotain se kellä onni on, sen kätkelöön -ajattelua. Että ei uskalleta sanoa asioiden olevan hyvin jos toisella menee ihan todella huonsoti.
      Ps. Sulla on Onni ihan kirjaimellisesti<3

      Kiitos ihana kommentistasi <3

  17. Kuinka kasvattaa bebe -kirja pureutuu asetelmaan ranskalaislasten ja amerikkalaislasten kasvatuksen eroista. Tuli luettua jo ennen kuin omia lapsia sain, ihan mielenkiinnosta.

  18. Suomessa on monia hyviä kasvatuksen ammattilaisia, esim. Jari Sinkkosen kirjat kuvaavat melko käytännöllisesti sitä, mikä lapselle on tärkeintä. Minusta käytännössä suomalaisen kasvatuksen yksi ongelma on, että joskus lapsen kanssa neuvotellaan sellaisistakin asioista, joihin lapsi ei omassa kehitysvaiheessaan ole vielä valmis. Vanhempien tehtävä on kuitenkin huolehtia, että perustarpeet tulevat täytetyksi ja vetää rajat, vaikka lapsi kiukuttelisi vastaan. Ranskalaisesta kasvatuksesta en tiedä muuta kuin mitä olen lukenut, mutta usein saa sen käsityksen, että “pelolla motivoiminen” on suuremmassa roolissa kuin Suomessa. Vauvan hoidossa perustarpeista huolehtiminen ja vauvan temperamenttiin tutustuminen ovat niin suuressa roolissa, että varsinaista kasvatusta ehtii hyvin miettiä vielä lapsen synnyttyä. Lapsen persoona vaikuttaa kuitenkin paljon siihen, mikä on juuri hänelle hyvää kasvatusta huolenpitoa. Niin kuin moni on kirjoittanut, niin univajetta ei voi vähätellä, mutta hormonit auttavat selviämään. En tiedä voiko lapsen tuloon olla koskaan ihan valmis, minulle se on jotain, mihin piti ja pitää heittäytyä (riittävää valmistautumista kuitenkaan väheksymättä!). Sinusta saa blogin kautta hyvin lämpimän ja välittävän kuvan, mikä varmasti on vauvalle tärkeintä.

    1. Heippa,

      kiitos kommentistasi – olen aika lailla samoilla linjoilla. Suomessa annetaan liikaa siimaa monestikin ja sen takia vanhemmuudesta tulee varmaankin valtataistelu. Enhän minä mitään tiedä, mutta näin olen itse ainakin analysoinut. Jos ranskalainen lapsi ei suostu syömään, otetan lautanen pois ja hän joutuu pois ruokapöydästä. Suomessa ehkä annetaan ennemmän anteeksi kiukuttelua ja aletaan neuvottelemaan. Muistan kun itse en syönyt puurojani aamuisin, kuppiin laitettiin lisää puuroa :D

      Tuon pelon olen nähnyt ja se on todella ikävää. Ainakin jos se vedetään äärimmilleen. Suomessa saadaan olla rennommin, mutta varmasti kasvatusympäristö on erilainen. Pariisilainen lapsi saa ihan erilaisen elämän mitä esimerkiksi Helsinkiläinen. Ympäristö vaikuttaa myös niin paljon.

      Hih, kiitos. Mutta ongelmani on nimneomaan että välitän ja huolehdin ihan liikaa. Pelkään että minusta tulee sellainen äiti joka laittaa lapselleen kypärän päähän ettei tule kolhuja kun lapsi kaatuu esimerkiksi :)

      1. Tää oli huippukommentti sulta loppun. :DDD Ne kypärät tuli silloin kun mun beibi oli vauva. Muistan kun katselin jossakin kuvia pikkulapsista sellanen päässä ja vaikka olin ihan sairaalloisuuteen asti ylihuolehtiva niin silloin ajattelin, että kypärä terveelle lapselle menee liian pitkälle. :P No, olinkin sitten kiitollinen, että neiti oli itse varovaisuus pienestä pitäen, eikä tehnyt mitään kovin vaarallista ikinä. Ja minä tietysti varoittelin kaiken aikaa, mutta selvittiin kuitenkin. :D

  19. Musta tuntuu, että ne joille lasten saaminen voisi olla ajankohtaista, mutta eivät kuitenkaan niitä (vielä) halua, lopullinen syy on nimenomaan se haluttomuus. Eli kaikki muut syyt tai pelot eivät ole oikeita syitä, koska sitten jos lapsen oikeasti haluaa, ei järkisyilläkään oikein ole väliä… Näin ainakin tuli mieleen kaverini kohdalla, joka aina sanoo tykkäävänsä lapsista, mutta ei voi kuvitella miten järjestäisi arkensa lapsen kanssa ja miten haluaisi vielä matkustaa paikkoihin x ja y ennen lapsia. Hän ei mielestäni vain halua lasta tarpeeksi ainakaan vielä. Ja se on tietty ihan ok. :) Ärsyttää vain jatkuva perustelu. Jos lapsen oikeasti haluaa, sellaisen kyllä yrittää tosissaan saada.

    1. Haluaisin tähän sanoa, että itse en ole koskaan selkeästi tiennyt, että haluanko lasta vai en. Lapsen tulolle kuitenkin annettiin mahdollisuus ja nyt meillä on tuollainen pieni 1 kuukauden ikäinen tuhisija <3 Pelkäsin etukäteen oman ajan menetystä ja univajetta, ja kumpaankin on ollut tämän ekan kuukauden aikana totutteleminen. Lapsi on tietysti äärettömän rakas kaikesta totuttelusta huolimatta! :)

  20. Piti vielä lisätä, että pelko ja huoli kuuluu tähän pakettiin. Onnekkaita ne, joilla nämä möröt ei konkretisoidu. Itse olen toistaiseksi *koputtaa puuta* päässyt helpolla ja lapset esim. perusterveitä. Mutta mitään takeita ei huomisesta ole -elämään kuuluu arvaamattomuus.

    Esikoista odottaessani tajuntaani iski, että mitä raskaudessa ja vauvan kehityksessä tapahtuukin, se on oman kontrollini ulottumattomissa. Se on kuin hyppy kielekkeeltä alas täyssumussa ja mielessä harras toive, että kaikki menisi hyvin -ilman mitään takeita lopputulemasta.

    Ja kun vauva on vihdoinkin sylissä, alkaa ihan uusi ja usein arvaamaton seikkailu. Huolilta ei välty kukaan, mutta välillä selviää pelkällä säikähdykselläkin.

    Synnytyksen jälkeen jaoin huoneen toisen vastasynnyttäneen äidin kanssa. Istuimme sängyillämme pikkuiset sylissämme ja molemmat itkimme. Huonetoverini esikoinen oli syntynyt pari vuotta aiemmin kuolleena ja nyt tämä toinen vauva ei reagoinut ääniin. Mun vauvalla oltiin huomattu synnytyksen jälkeen sivuääni sydämessä.

    Sairaanhoitaja tuolloin lohdutti, että usein vastasyntyneillä on lapsivettä korvissa ja se tilapäisesti alentaa kuuloa. Monella näistä vauvoista, jotka äänitestiin eivät synnytyksen jälkeen reagoi, on normaali kuulo uusintatestissä parin viikon jälkeen.

    Mun vauvaani tarkkailtiin vuoden ajan ja kuten jo synnytyksen jälkeen lastenlääkäri oli sanonut, monissa tapauksissa sydämen sivuääni katoaa itsestään lapsen kasvaessa ja näin tapahtui myös meidän tapauksessa. Pääsimme säikähdyksellä.

    Vaikka tiedostan, että monet asiat ovat oman kontrollini ulkopuolella ja en todellakaan kuulu “Jokainen on oman onnensa seppä”-koulukunnan kannattajiin, ajattelen kuitenkin, että joissakin asioissa, jossakin määrin, pystymme kuitenkin vaikuttamaan ja muuttamaan olosuhteita. Kenties jopa välttämään joitakin ongelmia suunnanvaihdoksilla.

    Tällä yritän -kömpelösti- sanoa, että jos kohdalle osuu huolia/haasteita, joihin voi vaikuttaa, niitä ei kannata liiaksi etukäteen pelätä. Ja jos kyseessä on asia, jota ei itse pysty muuttamaan, kuten esimerkiksi sairaus, siihen voi saada apua.

    Etenkin länsimaissa vaihtoehtoja ja erilaisia ratkaisuja ongelmiin voi löytyä monikossakin ja vakavampikin hazardi saadaan stabiloitua. Ihminen on myös käsittämättömän sitkeä ja vahva -tätä henkilö ei välttämättä itse edes tiedosta helpompia aikoja eläessään, mutta haasteiden osuessa kohdalle, päälle kytkeytyy selviytymysmoodi ja sisäinen taistelija jatkaa eteenpäin, vaikka alunperin sitä olisikin ajatellut: “Tästä en selviä.”

    Joskus myös jotkut peloistamme ovat irrationaalisia ja kumpuavat traumoista. Mulla “kipukohtana” on äitini vakava sairastuminen kun olin lapsi. Äitini jouduttiin mm. elvyttämään pariin kertaan ja pelkäsin, että hän kuolee. Sairauteen meni vuosia ja oli rankkaa nähdä ihanan äitini kamppailevan kehonsa kanssa. Edelleen lapsenomainen ahdistus ja hämmennys nousee, kun muistelen, kuinka äitini kannettiin paareilla ambulanssiin kesken päivällisen; kuinka karkasin kotoa ilman lupaa ja kävelin pienenä lapsena monta kilometriä sairaalaan, jotta saisin nähdä äitini -isä oli kotona vauvan kanssa; urheasti hymyilevän äitini makaamassa sairaalan sängyssä, tuoreet tikit muistuttamassa leikkauksesta.

    Jollakin tasolla traumatisoiduin tästä ja se oireilee mulla pelkona, että sairastun samaan sairauteen kuin äitini. Olen ihan höppänä ja kauhusta kankeana, jos mulla on yksi oireista, mitä äidilläni oli. Sanotaan vaikka lihaskramppi. Harmiton juttu ja järjen tasolla tajuan, että se on kramppi ja lähtee kohta pois, mutta tunnetasolla olen lähes vauhkona ja ajattelen, että nyt alkoi sairastelusavotta ja menetän lasteni lapsuusvuodet.

    Tämä tuli mieleen, kun Sofie kertoi vanhempiensa erosta ja kuinka se on vaikuttanut hänen elämäänsä ja nyt peloista mahdollisiin omiin lapsiin liittyen.

    Paljon voimia ja iloa itse kullekin elämään! <3

  21. Heippa,
    Pakko kommentoida kun asun Pariisissa ja odotan ekaa lastani :) Olen aina tiennyt etta jossain vaiheessa elamaani haluan lapsia, vaikka en oikeastaan tykkaa muiden lapsista (siskon lapset ovat ainoa poikkeus :D). Silti haiden jalkeen eparoin onko nyt oikea hetki, mutta lopulta paatimme yrittaa. Mita pidemmalle raskaus etenee, sita oikeammalta paatos tuntuu, tassa on varmasti joku hormonaalinen juttu takana? ? Onneksi.

    Musta tuntuu hyvalta saada eka lapsi Ranskassa juuri siksi, etta on vahemman tuota “maitobaari” meininkia. Jos silta tuntuu voin menna takaisin tyoelamaan jo 4 kk:n jalkeen tai sitten voin olla kotona vaikka vuoden. Ranskassa on myos “conge parentale” jonka myontamisesta tyonantaja ei voi kieltaytya, tuskin edes jenkkifirmat (vaikka uran kannalta se ei ehkei ole hyva juttu). Mun on vaikea etukateen tehda paatosta eika tarvitsekaan, vaikka luultavasti tulen olemaan kotona ainakin 6 kk:tta. Imettaa aion jos se onnistuu, ehka muutaman kuukauden, mutta tuskinpa koko vuotta niin kuin Suomessa kaiketi on tapana. Huoli vauvasta on nyt jo suuri, mutta pakkohan elamassa on riskeja ottaa. Unettomuudesta karsin joskus opiskeluaikoina vahan aikaa, taysin unettoman yon jalkeenkin voi hyvin menna kouluun tai toihin, joten sekaan ei pelota. Olen aika optimisti, katsotaan mita kaikkea vauvavuosi tuo tullessaan :)

    Toivottavasti teet sulle oikean paatoksen, tsemppia!

  22. Lapset oppii järjestelmällisiksi ja toimeliaiksi, kun pienestä pitäen on säännöt ja malli, miten toimia. Ranskassa lapset viedään pienenä hoitoon ja sääntöjen mukaan on käyttäydyttävä hoidossa. Monet suomalaiset on monta vuotta kotona ja eletään vapaan mallin mukaan. Itse olin ensimmäisen lapsen kanssa muutaman vuoden kotona ja toinen meni alle vuoden ikäisenä hoitoon, miten kävi? Isompi edelleen unohtelee tavarakasoja sinne tänne ja huone aina sotkussa. Pienempi järjestelee huoneensa ennen kuin aloittaa uuden leikin ja siistii jälkensä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*