Olin viikonloppuna ystäväni luona Luxemburgissa. Ystäväni on syntynyt Libanonissa, mutta hän on asunut niin Yhdysvalloissa sekä Ranskassa aikuisiällään. Tapasimme työn merkeissä viisi vuotta sitten, ja hänestä tuli Pariisissa tukipilarini monessakin asiassa. Muutama vuosi sitten he muuttivat Luxembourgiin töiden perässä tyttäriensä kanssa, ja he ovat löytäneet kodin tuosta pienestä maasta.

Keskustelimme paljon ystäväni sodantäyteisestä lapsuudesta Libanonissa ja vertasimme sitä millaisen lapsuuden hänen tyttärensä saavat Luxemburgissa. Luxemburg on erikoinen paikka. Maa tai kaupunki on keskellä maaseutua ja ei mitään. Järkevää asuntoa on vaikea löytää alle miljoonalla eurolla. Keskusta on täynnä luksusputiikkeja ja koko tunnelma on suhteellisen ylellinen. Kaukana siis ehkä perinteisistä suomalaisista lapsuuskuvista tai varsinkin ystäväni sodanaikaisista lapsuushetkistä pommisuojissa.

Ystäväni on käynyt Yalen Yhdysvalloissa ja MBA:n INSEAD:ssa Ranskassa. Hän on ystävistäni varmaankin se menestyksekkäin, jos varsinkin katsoo lähtökohtia ja missä hän on nyt. Kaiken koulun ja uran keskellä on hän kasvattanut vielä kaksi mieletöntä pientä tytärtä.

Puhuimme paljon siitä, miten ystäväni tasapainoilee lastensa kanssa, kun omat lähtökohdat olivat niin erilaiset. Lapset Luxemburgissa elävät aika erilaista elämää yksityiskouluissa kuin ystäväni Libanonissa. Lapset oppivat nannyihin ja ties mihin ja luulevat että se on normaalia arkea kaikille kaikkialla.

Ystäväni tyttärien ystävien äidit eivät niinkään käy töissä vaan ovat kotona. Muutaman kerran tytöt ovat kyseenalaistaneet, että miksi heidän äitinsä käy töissä, kun ystävien äidit ovat kotona. Tällaisten kysymysten takia tytöt menivät Luxemburgissa julkiseen kouluun, ei yksityiskouluun. Ystäväni halusi turvata sen, että jos muutto takaisin Ranskaan joskus tulee, ei se ole tytöille shokki, kun he palaavat ranskalaiseen koulujärjestelmään ja elämään.

Hän myös sanoi, että on vaikea pitää rajoja mitä lapset saavat lahjoina tai miten heitä kasvatetaan koska ympärillä olevat lapset opetetaan niin eri tavoille. On hyvä, että on diversiteettiä, mutta ymmärrän vaikeuden kasvatuksellisissa asioissa. Ranskalaisille lapsille pöytätavat opetetaan kotona jo melkein vauvasta lähtien ja heidät opetetaan syömään kunnon ruokaa eikä pikaruokaa. Ja kun he menevät kansainväliseen ympäristöön, saattaa vanhemmilla mennä sormi suuhun, että miten pidetään pöytätavat ja ruokailutottumukset kurissa.

Kun mietin omia lapsuuden lahjatoiveita, pyysin Marimekon laukkua lahjaksi tai hyvin ns. normaaleja lahjoja. Äiti puhui Hermèsin huiveista ja muista lapsuudessani, mutta itse ymmärsin ne vasta kaksikymppisenä. Toisin on ehkäpä nyt jo Suomessa, mutta varsinkin Luxemburgin kaltaisissa paikoissa pikkuiset näkevät eksklusiivisia merkkejä ja niiden saaminen joulu- tai synttärilahjoiksi on jokseenkin normaalia jo alle kymmenvuotiaina. Puhuimme paljon tästä aiheesta ja siitä, miten pitää lapset lapsina ja opettaa heille, että kaikki asiat eivät tipu samalla tavalla kuin omenat puusta.

Edellisen kaltaiset esimerkit korostuvat totta kai varsinkin paikoissa, joissa melkein 50% väestöstä on muualta tulleita. Tällöin niin sanottua vahvaa kotimaan kulttuuria ei ole, ja  ihmiset käyttäytyvät omilla tavoillaan ja konflikteja tai ristiriitoja ainakin mielentasolla voi syntyä.

Myönnän, että olen ystävänäni kanssa samoilla linjoilla mitä tulee esimerkiksi koulutukseen. En nyt halua, että joku pahastuu, että kotona oleminen on jollain lailla väärin, mutta ymmärrän ystäväni huolen siitä millaisia vaikutteita tyttäret saavat, jos ystäväpiiri ei ole kovinkaan kunnianhimoinen. Tiedän omastakin elämästäni, että tilanteet vaihtuvat ja aina eivät asiat mene niin kuin suunniteltiin, mutta perusarvoiltani olen tässä asiassa samaa mieltä.  Pienten kommentit työssäkäyvän äidin kummastelusta johtuvat paljolti ympäristöstä ja valitettavasti siitä faktasta, että Keski-Euroopassa on jokseenkin normaalia, että vain yksi puolisoista käy töissä. Se ei tosin ole kulttuuri johon ystäväni haluaisi kasvattaa lapsensa. Sen takia myös minä kerroin heille, että heistä voi tulla mitä tahansa he haluavat, eikä ikinä tähti ole liian korkealla mihin kurkottaa.

Olen käynyt teidän kanssanne ihan äärettömän hyviä keskusteluja Instagramissani viime aikoina ja varsinkin eilen. Olen jollain tasolla kai itsekin avautunut omasta elämästäni enemmän teille nyt kun isän kokoinen mörkö on ulkona kaapista. Se totta kai helpottaa keskusteluissa, kun on teille myös tarttumapintaa pelkän kiiltokuvan sijaan.

Olen menossa Pariisiin koulutukseen ensi viikolla ja menen kaupunkiin jo sunnuntaina, jotta saan hetken itselleni. Majoitun entisellä kotikadulla ja käyn kaikissa vanhoissa lempparipaikoissani. Tuntuu hyvältä.

Eilen keskustelin teidän kanssanne, siitä, miksi teillä oli niin väärä kuva minun Pariisin vuosistani. Olin siellä todella onneton ja nyt jälkeenpäin katsottuna en ymmärrä miksi mieheni ei heivannut minua takaisin Suomeen, koska olin yksi itkuinen hermoraunio Pariisissa ollessa. Minulle on jälkeenpäin kommentoitu, että moni luuli meillä menevän huonosti, vaikka tosiasiassa meillä meni hyvin. Minulla ja Pariisilla meni todella huonosti.

Ne vuodet olivat kuin huono parisuhde. Avaat aina toiveikkaana sydämesi ja olet hetken onnellinen. Kumminkin hetken jälkeen kaikki kaatuu ja elämä menee säpäleiksi. Eloni ei ollut millään lailla tasaista. Putosin pilvistä hyvin usein ja välillä tosi karustikin.

Kun jouduin jättämään päivätyöni ja olemaan vain blogini varassa kaikki oikeastaan eskaloitui. En ikinä nähnyt minua ”vain” bloginkirjoittajana. Halusin enemmän haasteita ja blogi ei kumminkaan olisi loppuelämäni kannalta järkevä valinta. Eikä varsinkaan silloin kun kirjoitat vain suomalaiselle yleisölle kaukana kotoa. Työ oli myös äärettömän yksinäistä mikä edesauttoi sitä, että arkena olin käytännössä koko ajan yksin.

Alkoi odotus. Minua pyydettiin odottamaan kvartaalista, halffiin ja seuraavaan ja sitä seuraavaan ennen kuin pystyimme muuttamaan. Minun ei kannattanut aloittaa mitään koska en koskaan tiennyt milloin muuttaisimme. Meni kaksi vuotta ennen kuin sain vastauksen ja pystyin aloittamaan uuden kodin ja unelmatyön etsimisen. Kaksi vuotta on pitkä aika. Tai siltä se ainakin silloin tuntui.

Olin myös ensimmäistä kertaa kateellinen. Tuo tunne ei ole aiemmin minua pahemmin häirinnyt. Olen aina kääntänyt toisten voitot omiksi opeiksi ja inspiraatioksi. Mutta nyt olin kateellinen kotivaimolle. Olin kateellinen siitä, miten rennosti ja onnellisia he olivat tilanteestaan. He urheilivat, kävivät aamiaisilla ja nauttivat elämästä. Mikä tärkeintä, he olivat todella onnellisia tilanteestaan. Mietin monesti, että mikä ihme minua vaivaa, kun en pysty vain olla ja nauttia hetkestä ja olla murehtimatta tulevasta.

Sitten muistin lapsuuden kuvat, miten äiti laittoi aina kaikki isän jutut omiensa edelle. Tuli ero ja jo pienenä ymmärsin, että oma elämä kannattaa rakentaa. Yhdessä toki, mutta kenestäkään ei kannatta olla riippuvainen. Oma onnellisuus ruokkii yhteistä onnellisuutta. Näin ainakin meillä.

Minulla ei ole ikinä ollut krapulaa tai en ole valvonut vauvan takia, mutta Pariisissa koin todella huonoa oloa niin henkisesti kuin fyysisesti. En nukkunut juuri ollenkaan taitelijanaapurin takia ja se ei tietenkään auttanut tilannetta. Opin tosin nauttimaan hiljaisuudesta. Ymmärsin myös, miten hiljaista Suomessa on, niin sisätiloissa kuin myös kaduilla. Hiljaisuus on minulle se suurin luksus nykyään.

Totta kai Pariisissa oli myös hyviä hetkiä, ei se pelkkää itkua ollut. Noina vuosina opin niin paljon itsestäni ja, että mitkä asiat pitävät olla kunnossa, jotta olen onnellinen.  Olen aina ollut todella itsenäinen, niin tunne että olen riippuvainen toisesta tai että joudun elämään toisen onnistumisten kautta, tuntui todella epämiellyttävältä. Taloudellista hätää ei ollut, mutta oma identiteettini oli isossa kriisissä.

En aikoinaan Pariisissa ollessa pystynyt oikein näistä asioista kirjoittamaan, koska se oli jollain lailla blogimaailmassa omituista, että joku kertoi olevansa onneton. Suurimmat klikit tuli viimeisimmistä ostoksista, ei henkilökohtaisista häviöistä.

Monesti mietin, että miksi aikuisia ihmisiä kiinnostaa enemmän se millaiset ballerinat ostin, kun se, että Pariisista maalatut kuvat ovat oikeasti ihan erilaiset. Laduréen macaronsit tulevat oikeasti pakkasesta ja kaduilla nenään tulee ruusun tuoksun sijaan virtsan haju. Elo on muutenkin aika kaukana kiiltokuvista. Ymmärsin, että miksi japanilaiset saavat Pariisin syndrooman ja heitä viedään takaisin kotimaahansa, kun he ovat saaneet jonkunlaisen hermoromahduksen. Niin minäkin sain. Montakin, mutta minua ei viety kotimaahani.

Viimeinen kolaus suhteellemme oli terrori iskut. Marraskuussa juoksin ravintolasta kotiin muiden ruokailijoiden kanssa, enkä ymmärtänyt aluksi miksi piti jättää ruoka syömättä. Ihmisiä sinkoili paikasta toiseen ja kiitin onneani, että koti oli lähellä. Tuli heinäkuu ja olimme Etelä-Ranskassa. Olen kuumeessa ja skippasin Nizzan karkelot. Herään aamulla viideltä ja huomaan puhelimessa kymmeniä puheluita ja viestejä. Kuuntelen äidin itkuisen ääniviestin ja ymmärrän, että joku oli nyt pahasti pielessä. Seuraavana päivänä otan työtarjouksen vastaan Luxembourgista. En vain yksinkertaisesti halua elää pelossa joka päivä.

Olen aloittanut kirjoittamaan näistä kokemuksista kirjaa. Toivottavasti se saa joskus päivänvalon. Avaan kirjassa myös niitä hetkiä, kun tapasin isäni ensimmäisen kerran ja matkaani täysin erilaisiin kulttuureihin, niin Pariisissa, Hollannissa ja Israelissa.  Olen kirjoittanut jo paljon ja toivon, että seuraavat blogipostaukset sekä tuleva kirja avaavat hieman enemmän elämääni ulkomailla mitä viisi vuotta sitten kirjoitetut postaukset.

Follow me on:

Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin,  SoundCloud and Twitter

Olen odottanut kauan Emmi-Liia Sjöholmin kirjan, Paperilla toinen, saamista käsiini. Kyseessä on esikoisromaani, jossa pureudutaan omakohtaisiin kokemuksiin; teiniraskauteen, aborttiin ja naiseksi kasvamisesta. Sain kirjan viime viikolla. En ole edes lukenut sitä loppuun. olen vain miettinyt asioita sekä jakanut tuntemuksiani teidän kanssanne Instagramin Storyssä häpeästä, jota koemme joskus ja hyvin yleensä aivan syyttä.

Ensimmäiset vilkaisut Emmin sivujen välissä, sai minussa paljon ajatuksia aikaan. Näistä asioista olen myös puhunut ystävieni kanssa. Yksi on tehnyt abortin, toinen ei ikinä valmistunut yliopistosta ja minä en tuntenut biologista isääni ennen kuin viime syksynä 34 vuotiaana. Kaikkia meitä on yhdistänyt sama tunne, joka on selkeästi vaivannut myös Emmiä. Häpeä.

Häpeä on ikävä tunne. Se vähän niin kuin laittaa meidät jollain tavalla lukkoon. Emme välttämättä pysty elämään täysillä, jos joku ”mörkö” painaa mielessä päivästä tai vuodesta toiseen. Minulle tällainen mörkö oli se, että en ollut yhteydessä biologiseen isääni tai hänen perheeseensä. Minulla oli perhe, niin en kokenut, että olisin tarvinnut olla yhteydessä isääni. Silti, kun minun piti alkaa selittämään perhetaustaani, oli keskustelu aina hankalaa, koska minulla ei ollut vastauksia. Se sai minut kokemaan häpeää, vaikka en nyt ollut millään tavalla osana niitä päätöksiä, jotka tehtiin ennen ja jälkeen syntymäni.

Pelko ja häpeä myös siitä, että en saa gradua valmiiksi on seurannut minua, kun aloitin vakityössäni. Sain graduni valmiiksi ja valmistuin. Silti edelleen usein näen unta, että minulta puuttui jotain kursseja enkä saanut papereita ajoissa ulos. Herään usein tuohon uneen ja joudun usein miettimään kesken yöunien, että minähän olen valmistunut.  Uskon, että jos en olisi valmistunut, olisi se ollut minulle jonkinlainen ahdistus, joka olisi seurannut minua lopun ikääni.

Kysymys on, että miksi koemme häpeää tietyistä suhteellisen jopa normaaleista asioista. Graduuni pystyin vaikuttamaan, mutta isättömyyteeni en. Ei Emmillä myöskään vielä lapsena teini-iän alussa ollut työkaluja välttämättä välttää raskautta. Totta kai kondomia olisi voinut käyttää, mutta häpeä siihen, että hän tuli raskaaksi teininä on jotain sellaista mitä ei pitäisi tuntea vuosikausia ja vielä aikuisiällä. Toinen meistä kätkee lukihäiriönsä ja toinen ei puhu omasta tai puolison sairaudesta. Isän konkurssista myös vaietaan tai äidin alkoholismia vähätellään.

Olemme jollain lailla kansana perfektionisteja ja sen takia emme puhu ikävistä asioista. Myöskään silloin kun ne asiat olisivat suhteellisen normaaleja ja tuskin meitä niiden takia teilattaisiin.  On helpompi olla hiljaa, kun kertoa miten asiat ovat. Tässä asiassa myös minä voin katsoa peiliin. Miksi se oli niin vaikea kertoa ja kirjoittaa teille blogini seuraajille isätaustastani?  Vastasin vain ympäripyöreästi kysymyksiinne, kun niitä teiltä sain. Vauva-palstoilla kerrottiin totuuksia siitä, miten olen italialainen tai ranskalainen. Ranskalaisuus ei sinänsä mennyt ohi, sillä mummini on lähtöisin Ranskasta, ukkini Espanjasta.

Se millaisen helpotuksen sain, kun kerroin teille omasta taustani, on tunne, jota voin suositella muille. Turhaa kätkeä asioita. Aika nopeasti myös huomaa, että vaikka ne asiat ovat ehkä tuoneet itselle häpeää, ovat ne toiselle arkipäiväisiä asioita muiden joukossa.

Follow me on:

Facebook, Instagram, Pinterest, Bloglovin,  SoundCloud and Twitter

Olette kirjoittaneet minulle paljon viestejä sen jälkeen, kun kirjoitin teille enemmän itsestäni ja siitä millainen perhetausta minulla on. Jollain teillä oli samanlaisia tarinoita mitä minulla, toisilla erilaisia. Kaikkia näitä tosin yhdisti ikävästi jonkinlainen häpeä itseä tai perhettä kohtaan. Näin on myös minun kohdallani.

Jostain syystä olette luulleet, että minulla on ollut kiiltokuvamainen perhe. Lapsuuteni oli ihana ja lämmin, mutta vanhempieni eron takia nuoruuteni oli jotakin muuta. Nyt osaan tosin katsoa noita asioita eri valossa ja rakentavina kokemuksina.

Näiden asioiden takia olen myös todella positiivisesti yllättynyt siitä, miten avoimesti esimerkiksi pääministerimme on kertonut perheestään. Sen takia hän on varmasti myös monelle meistä samaistuttava, koska kaikki ei aina ole niin ruusuista niin kuin saduissa. Mielestäni hän on jo nyt onnistunut antamaan itsestään todella inhimillisen kuvan.

Jäin miettimään teidän viestejä, kun kiititte minua avoimuudesta. Aloin miettiä ihmisten tarinoita ja teidän viestejä, että miten jotkut meistä riippumattomat syyt seuraavat meitä läpi elämän ja vaikuttavat siihen negatiivisesti. Miten sairauden, avioeron, väkivallan, abortin, pettämisen tai vaikka isättömyyden salaaminen vaikuttaa ihan koko elämään ja valintoihimme päivittäisessä arjessa.

Se on todella surullista ja juuri vaikean perhetaustani takia olen karttanut joulua viimeiseen asti. Viimeisinä vuosina olen sen joulumielen löytänyt mieheni kautta, mutta kyllä pääsiäinen tai vaikka vappu on minulle mieluisempia juhlapyhiä edelleen. Eikä varmasti tule kenelläkään yllätyksenä, että miksi en ole koskaan halunnut isoja kirkkohäitä vaan kahdestaan New Yorkissa oli parempi vaihtoehto meille.

Jos jotain olen viimeisten vuosien aikana käynyt läpi, on se, että turha syyttää itseään asioista, joihin ei ole voinut vaikuttaa. Niihin asioihin, jotka johtivat siihen, että vanhempani näkivät helpommaksi olla erillään ja eri maissa en ole voinut vaikuttaa. Aikuisuuteeni voin vaikuttaa ja voin rakentaa siitä juuri sellaisen, kun haluan.

Toivon, että esimerkilläni tuon helpotusta jollekin, siitä että miten avoimuus kannattaa. Meillä jokaisella on omanlaisemme taistelut, ovat ne sitten mielessä tai päivittäin läsnä, vaikka sairauden kautta. Turha puhua itselle pahasti, se ei auta mitään. Se tekee vain kaiken hankalammaksi. Olen opetellut tätä avoimuutta itsekin viimeiset vuodet, ja se tuntuu hyvältä, kun ei tarvitse kierrellä tai kaarrella enää mitään. Kaikki kokemani ovat rakentaneet minusta juuri tällaisen, kun olen.